VÄIJYTYS

- Nousemme aamuauringon kanssa yhtä matkaa mutkaista rinnetietä. Ylittäisimme karun rannikkovuoriston päästäksemme Mnesuksen kaupunkiin, joka sijaitsee skorppionin rannikolla, maanmurrosten uurtamassa vuorisolassa.
Alue on kuuluisa rosvojoukoistaan ja se tuntuu huolestuttavan Johtavaa upseeria. Amforasta on valjastettu pari kuorma-aasia, joilla on ruokavaroja melkoiset nyytit selässään, sekä vettä ruukuissa.
Vettä olisi, normaalioloissa, sopivin välimatkoin saatavilla, siitä olivat jo vuosituhansia tietä huoltaneet Azlanin kaupungit pitäneet huolta. Kaivoja on rakennettu sinne, missä vettä ei luonnostaan ollut satavilla. Kaivot olivat, itseasiassa, vain varjoisa, katettu kaivanto täynnä vesiruukkuja. Kesähelteiden aikaan jotkut kaivoista saattoivat ehtyä, tai rosvot ovat ruukut rikkoneet ja kauppaavat kohtuuttoman hintaista vettä matkan varrella. Siksi oli aina varauduttava pahimpaan.

Alkumatkan maisemat eivät suunnattomasti poikkea Amforan ympäristön karuudesta.
Kun kuivuus alkaa hellittää ja kasvillisuus muuttuu pensaista puiksi, uskomme näkevämme viimeiset asutukset. Ohitamme maatilan, joka näyttää keskittyneet oliivin tuotantoon. Sen mahtavat oliivipuistot ulottuvat pitkin porrastettua vuorenrinnettä.
Kun olemme kiertäneet ensimmäisen vuoren, aukenee sen takaa yllättäen kaunis metsäinen laakso, jonka pohjalla kiemurtele joki. Täältä kaukaa saatamme nähdä, että joen rantaa asuttaa pieni kyläpahanen. Se on rakentunut kukkulalle joen mutkaan ja näyttää hyvin idylliseltä, kuin korulta vihreyden keskellä. Sekin katoaa seuraavien vuorten taakse ja nouseva maasto käy kivisemmäksi ja epäystävällisemmäksi.

Seuraavat rotkot ovat suorastaan uhmaavia, punaisine äkkijyrkkine, väkivalloin haljenneine seinineen. Jokunen kaktus viihtyy rotkojen reunoilla, kurkistellen huimiin syvyyksiin. Maanpintaa täplittää lisäksi tavanomaiset piikkipensaat, sekä muutamaa lajia mehikasveja. Jotkin mehikasveista kasvavat miltei puiksi.
Silloin kun kasvissa ei ole piikkejä, saattavat hevoset nyhtää sen lehtiä, muulloin on kuormasta annettava kuivia heiniä. Matkahevonen tarvitsee myös vettä ja kauroja, aika ajoin, jaksaakseen.
Mneseukseen ei ollut linnuntietä pitkäkään, ehkä kahden päivän matka. Mutkaisilla vuoristoteillä matka yli kaksinkertaantui. Kaupunkien välisten teiden yöpymispaikat sijoittuvat sopivin päivämatkan välein rakennettujen vedenottopaikkojen mukaan. Niitten läheisyydessä kasvaa usein jotain hevosillekin kelpaavaa.

Olemme kolmatta päivää vuoristossa. Herään yöllä säikähtäen. Luulen sitä aluksi omaksi painajaiseksi. Kuulen pimeyden keskellä käytävän taistelua.Miesten karjahduksia aseen osumista ja raskaista iskuista.
Paikalle rientää herääviä sotilaita puolivarusteisina. Minusta vaikuttaa siltä, että joukkomme on taistelupaikalla ylivoimainen ja hyökkääjä on nyt perääntymässä pimeään mistä oli tullutkin.
Johtava upseeri, jonka teltassa minulla oli kunnia yöpyä, oli lähtenyt taistelupaikalle jo ennen omaa heräämistäni ja olen teltassa yksin. Siinä kaikki mitä muistan siitä yöstä. Sain ilmeisesti iskun telttakankaan läpi ja se pimensi tajuntani.

Herään vieraassa leirissä. Kankaalla verhoillut, rääsyiset miehet, istuvat selin kivenkoloon jossa makaan. Käteni ja jalkani on paketoitu vankalla köydellä.

-Tervetuloa joukkoomme.
Ilkkuu karvainen mies, huomattuaan heräämiseni.
-Menetimme kaksi parasta taistelijaamme. Sinusta koulutamme sotilaan, joka vastaa heitä molempia.

Saan vettä juodakseni ja käteni vapautetaan, sillä tarjolla on myös syötävää. Mies ojentaa minulle kaluttavaksi lampaanreiden kappaleen. Siitä oli jo kaluttu kaikki parhaat palat, mutta saan kuitenkin pahimman nälkäni sammutettua. Ennen kaikkea, imeskelen luun kyljestä suolaa. Murskaan luun kivellä ja saan luuytimestä hieman lisäravintoa.
Joukko lähtee välittömästi liikkeelle ja minut heitetään hevosen selkään. Jalkani sidotaan sen vatsan ali. Käteni köytetään selän taakse ja hevosta taluttaa edellä ratsastava rosvo. He keskustelivat hyvin niukkasanaisesti edellisen yön kahakasta, joten en tiedä mitä oikein oli tapahtunut.

Tuskallista ratsastusta jatkuu hetki toisensa perästä. Aurinko vaeltaa taivaalla ankaran kuumasti polttaen, eikä lepotaukoa tunnu tulevan. Kierrämme merkillisiä vuoripolkuja. Oletettavasti harhautusmielessä, mahdollisesti seuraavalle sotajoukolle. Poikkeamme toisinaan kovalle kallioperälle jälkien hävittämiseksi. Tällöin muutamme usein suuntaa hyvinkin poikkeavaksi.
Minulla ei ole harmainta aavistusta kulkemastamme suunnasta tai ajasta. Toisinaan kierrämme auringon mukaan selvästi ympyrää ja toisinaan tulen vakuuttuneeksi, että kuljemme täysin vastakkaiseen suuntaan, kuin minne olimme lähtiessämme kulkeneet. Olen väsymyksen turruttama, enkä oikeastaan pidä suurenakaan välinä missä olisimme, kunhan saisin juotavaa ja lepuuttaa tunnottomiksi puutuneita paikkojani.

Auringon värjätessä punaiseksi taivaanrantaa ja kallioita, pysähdymme luolalle, joka tulisi ilmeisimmin olemaan ainakin seuraavan yömme turva­paikka. Minut unohdetaan hevosen selkään tahallisen pitkäksi aikaa. Kun muut ovat syöneet, sotilasvaltuuskunnalta varastamansa kuivamuona-annokset, minut tullaan vapauttamaan pinteestä.
Tulta ei ole sytytetty, joten oivallan rosvojen pelkäävän savun paljastavan olinpaikkansa. Vasta täysin pimeällä sytytettiin vartiotuli, joka valaisee luolan suuaukolla kivisiä pieluksiamme ja luo hieman lämpöä. Liekkien loimotus katoaa ympärillä olevan kivikon varjoihin.
Ensimmäinen inhimillisyyttä osoittava teko rosvojen taholta, on makuupaikkani raivaaminen kivien alla lymyävistä skorpioneista. Ehkä minut tuli pitää jotakuinkin terveenä ja hengissä.

Minulla on runsaasti aikaa miettiä, mitä he oikein minusta aikovat. En saata ottaa täysin todesta, aluksi kuulemaani toteamusta liittymisestä heidän riveihinsä. Hyödytöntäkään he eivät raahaisi mukanaan, syömässä niukkaa ravintoa, jota heidän oli ryöstämällä ja metsästämällä hankittava.
Eräs miehistä tulee luokseni, ikään kuin kuulustelemaan minua.

- Oletko jo miettinyt, aiotko liittyä joukkoomme, vai työnnämmekö sinut seuraavaan rotkoon. Meillä ei ole tarpeeksi ravintoa pitää ruokavieraita ja elämämme on tarpeeksi rankkaa, ilman ylimääräistä vahdittavaa.

- Minusta, ette tule saamaan kanssarikollistanne.
Sanon päättäväisenä. Mies sivaltaa kämmensyrjällä minua päin naamaa, sillä seurauksella, että tunnen veren valuvan suusta ja sieraimista.
-Harkitse seuraavalla kerralla vastaustasi tarkemmin. Saat vielä yhden mahdollisuuden aamulla. Ruokaa et tule enää saamaan, ellet kuulu meihin.
Mies vaikuttaa olevan tosissaan. Jotain tällaista olin odottanutkin. Joko olisin panttivanki tai minusta yritettäisiin muulla tavoin hyötyä, tai sitten minusta haluttaisiin päästä eroon.
Nuorena vierasverisenä minua pidetään näköjään todella varteenotettavana kanssarikollisena, joka pienen väkivaltaisen taivuttelun ja paaston jälkeen ryömisi uikuttaen suutelemaan heidän jalkojaan.
Pelkään henkeni puolesta, mutta luontoni ei anna myöten ryhtyä lain ulkopuolelle. Lain, jota suojelemaan ja noudattamaan olen saanut koulutusta Akatemiassa. Yritän ymmärtää tilannettani.
Mikäli en aamulla suostuisi heidän joukkoonsa, olisi nuori elämäni päättyvä näillä karuilla kallioilla. Mikäli taas suostuisin rikolliseksi, olisin joka tapauksessa kuollut. Olisin kuollut itsekunnioitukselleni, rakkailleni ja sisarelleni. Olisin kuollut yhteiskunnalle, johon tunnen kuuluvani ja kurja elämäni olisi luvallista kenenkä tahansa lopettaa, tavatessaan minut rosvona maantiellä. Jos jäisin sotilaitten vangitsemaksi, olisi kohtaloni sama oikeudenistunnon päätöksellä. Samoin saattaisin saada surmani taistelussa, ryöstöretkillä.
Olisiko siis merkityksellisempää kuolla kunniallisena, kuin kunniattomana, tahraten itsensä rakkaittensa silmissä. Voisinko pettää roistoja, luvaten heille liittolaisuutta ja kohta ensimmäisen tilaisuuden tullen karata matkoihini? Ovatko he niin petettävissä. Uskoisin heidän tarkkailevan jatkuvasti toimiani, ainakin siihen asti, kun ensimmäisen kerran olen sekoittanut itseni johonkin rikokseen. Olisinhan sen jälkeen jo leimautunut rikolliseksi ja vailla lainsuojaa. Henkipattona on paljon vaikeampi paeta.
Olenko sitten valmis kohtaamaan kuoleman, joka vääjäämättä näyttää jäävän ainoaksi vaihtoehdoksi? Olen mielestäni vielä kovin nuori, minulla on paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Olen kokenut rakkauden onnen ja eron tuskan.
Nyt minua odottaa Azlanissa rakastettuni, joka on katumusta täynnä ja valmiina hyvittämään kaiken epäoikeudenmukaisuuden, jota olen hänen taholtaan joutunut kärsimään. Siihen hänelle ei tulisi koskaan tilaisuutta. Entä pieni sisareni, jota on karkeasti haavoitettu ja hänen elämänsä arvot muserrettu. Mikä olisi hänen kohtalonsa? Hänelle jäisi velkataakka, jonka yltiöpäisyyksissäni otin ostaakseni hänelle vapauden. Millaisen vapauden?
Entä ystäväni Omhep. Hän jäisi todennäköisesti ilman saataviaan kyseisestä velasta ja menettäisi kenties loputkin omaisuudestaan velkojansa, vanhemman veljensä kynsissä. En epäilisi Nitsidonin loukatun kunnian, vaativan veljeään tilille, mikäli hänelle vain tarjoutuisi siihen tilaisuus.

Vaikka tuskaisat ajatukset vaeltavat mielessäni, vaatii matkan rasitus omansa ja nukahdan. Herään kohta säpsähtäen, vain todetakseni, että päivien tapahtumat eivät olleetkaan painajaisunta, vaan mitä katkerin todellisuus.

Levoton yö päättyy kylmään aamuun. Karvainen naamioitu mies, joka edellisenä iltana oli käynyt luonani, lähestyy jälleen yösijaani.

- Olethan nukkunut pääsi selväksi eilisistä houreistasi ja tullut vakuuttuneeksi, että sinulla ei ole kuin yksi järkevä vaihtoehto. Vastaa siis liittyväsi meihin, niin pyydän anteeksi eilistä tulistumistani ja olemme veljet.
Miehen ääni on ystävällinen ja saattaa palan kurkkuun. Hänen eilinen kovuutensa olisi ollut helpompi torjua, kuin hänen tämänpäiväinen lempeytensä.
Purskahdan katkeraan itkuun. Mies vaivautuu selvästi tilanteen kehityksestä ja istuu vaiti sen aikaa, että pääsen jälleen tunteitteni herraksi.

- Olen koko yön miettinyt osaani tässä tilanteessa ja olen sen kovin heikoksi havainnut. Kuolema tuntuu tulevan joka suunnassa vastaan ja kysymys on vain siitä minkä tavan valitsisin. Koska olen tunneihminen ja koulutettu rehellisyyteen ja lainkunnioitukseen en voisi elää väärintekijän tuska rinnassani loppua elämääni.
En siis voi vastata kysymykseesi millään muulla tavoin kuin mitä eilen vastasin.
-Vahinko sinulle. Et siis saa järkeä kasvamaan päähäsi. Minua miltei säälittää riistää sinulta nuori elämäsi.

Näin sanottuaan mies nousee ja poistuu luolasta. Kestää pitkään, ennen kuin mitään tapahtuu. Tuntuu, kuin jotain odoteltaisiin.
Leiri on hermostunut ja vaikka lähtöä selvästi tehdään ei asiat tunnu edistyvän. Sitten romahtaa taivas. Karvainen mies tulee vihanvimmoissaan puhisten hakemaan minua. Kovin kourin hän raahaa minut ulos luolasta, kohti kallionjyrkännettä. Seremoniat näyttivät tylyn yksinkertaisilta. Telotus ilman torvisoittoa. Hän roikottaa minua tyhjyyden yläpuolella, päätäni huimaa ja oksennus kihoaa kurkkuun.

-Vieläkö pysyt typerissä ajatuksissasi? Sähisee mies korvaani. En saanut hänen otteeltaan kunnolla henkeä ja siksi hän vetäisee minut vielä kerran kalliolle, saadakseen vastaukseni. Makaan huohottaen silmät kyynelistä sumeina ja mietin kuumeisesti, olisiko minun murruttava ja elettävä toisarvoista elämää. Voisinhan omin käsin päättää päiväni, mikäli ne kävisivät raskaiksi kantaa.

-Vie minut pois täältä.
Sain viimein sanotuksi. Se riitti. Mies kantaa minut jyrkänteeltä ja nostaa hevosen selkään. Merkiksi tulkitsemaltaan myöntymisestä, hän irrottaa siteeni, mutta ratsastaa jäljessä, tarkkaillen haukan tavoin jokaista liikettäni. Olin ilmeisesti nyt yksin hänen vastuullaan ja matkalla johonkin roistoille tärkeään piilopaikkaan. Kotvan matkaa kuljettuamme saan silmilleni siteen ja sokkona kuljen lopun päivää, vailla muuta tietoa ympäristöstäni, kuin hevosten kavioiden yksitoikkoinen kopina ja auringon polttavan lämmön suunta.
Kuuntelen ympäröivien äänten muutoksia ja yritän tunnistaa, milloin olemme aukealla ja milloin astumme kanjonissa tai vuoren seinämää kiertävää tasannetta. Ymmärrän, kuinka sokeat voivat hahmottaa ympäristöään. Kun aisti puuttuu, oppii käyttämään muita aisteja tehokkaammin avukseen.
Viileydestä päätellen olemme nyt illassa. Saavumme jollekin asutulle alu-eelle. Ympäristöstä kuuluu lasten ja naisten puhetta ja muita elämisen ääniä. Minut nostetaan hevosen selästä ja talutetaan johonkin rakennukseen. Siellä side poistetaan silmiltä ja saan juotavaa ja syötävää. Vankeuteni ei lievenny juuri muulla tavoin, kun että minua ei enää sidota. Paksut hirsiseinät ja vankasti lukittu ovi, pitävät minut pienessä huoneessa, johon minut on teljetty.
Nukun kuitenkin seuraavan yön levollisemmin, voimakkaan väsymyksen vaatimuksesta. Olen tuudittautunut valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ja turruttanut mieleni seuraamuksilta. Haluan vain nukkua…