AURINGON NOUSUN MAA

Kiviholvi. Jossakin syvällä maan alla. Katto on korkealla... holvimainen, kuin bysantin kirkossa, rikkaasti murrettu pieniin osiin. Kuitenkin askeettisemmin käsitelty. Keskellä takaseinää nousee korkealle ulottuva kiviportaikko. Ei niin kuin oikea portaikko, vaan pieniä irrallisia nelikulmaisia palasia eri tasoissa. Siellä ylhäällä on kuin jokin alttari. Pelkäsin, että katon mahtava kivimassa voisi sortua päälleni millä hetkellä hyvänsä...

Kun herään, paistaa puuluukkujen raosta aurinko kapeina kiiloina huoneeseen. Ihan ku kotona. Yksi kiiloista osuu silmään ja herään siihen. Katselen ympärille ja arvailen mitkä sekalaisista muistikuvista ovat olleet unta. Olen jumalten asunnossa ja olen juuri herännyt jumalten vuoteella. Ilmeisesti olim­me illalla myös juoneet jumalten juomaa, koska se oli suonut niin nopean ja syvänmakean unen.
Oveen koputetaan ja eilisiltainen jättiläisnainen astuu huoneeseen. Hän tarttuu kumpaakin kädestä ja kuljettaa meidät vierailta tuntuvia käytäviä pitkin pieneen huoneeseen, jossa on suuri astia melkein täynnä lämmintä, hyvälle tuoksuvaa vettä. Olisin halunnut maistaa sitä mutta nainen estää aikeen. Meidät nostetaan astiaan ja vettä valellaan päälle. Sitten meidät kuivataan pehmeällä vaatteella ja puetaan valkoiseen asuun, jollaisia olen nähnyt jumalilla itsel­läänkin olevan päällä. Kun olemme valmiit, meidät talutetaan tilaan, joka on valoisa ja avara. Sen keskellä on puinen levy ja sitä kiertää puiset istuimet, joilla on pehmustettuja värikkäitä huopia ja tyynyjä.

Eräällä lavereista loikoilee Azteekkien päällikkö edessään astioita, joissa näyttää olevan erilaista syötävää. Meidät talutetaan hänen viereensä ja mekin saadaan eteemme samanlaisia astioita. Astioissa on outoja ruokalajeja, joista tunnen kalan kappaleet, lihan, sekä tietysti linnunmunat, jotka ovat Azteekkien maassa jumalaisen kookkaita.
Syömme Kastehelmen kanssa varovaisesti maistellen kaikkea tutun näköistä, vaikka nälkä on huutava. Vauhti kiihtyy huomattuamme melkein kaiken ruu­an erittäin maukkaaksi. Minua hieman jopa nolottaa ahnehtimiseni.

Azteekkien päällikkö puhuu koko ruokailun ajan rauhalliseen tapaansa. En ymmärrä edelleenkään hänen puheestaan, kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Hänen puheessaan toistuu sana Azlan, joka on tuttu jo laivalta. Se liittyi jotenkin meihin ja Azteekkeihin mutta en käsittänyt vieläkään, miten.

Azteekki nousee sijaltaan mutta osoittaa elein, että voisimme jäädä odottamaan paikoillemme. Ovesta ilmestyy jälleen jättinainen hymyillen ja vie pois astiat edestämme, tuoden tilalle vadillisen hedelmiä, jollaisia emme ole koskaan aikaisemmin nähneet.
Askartelemme hedelmien parissa maistellen niitä kuorineen, jotkut kuoret ovat mahdottoman kirpeitä. Jopa niin mahdottoman makuisia, että kuo­ret on pakko jättää syömättä. Toiset taas on makoisia kaikkineen päivineen.

Aika kuluu huomaamatta tirskuessamme toistemme ilmeille, hedelmävadin äärellä. Vati on niin kiiltävä, että sen pinnasta näkyy muodottomat kasvomme. En ollut aikaisemmin nähnyt kasvojani, kuin lähteen pinnasta ja laivalla olleista peileistä. Tämä on varmaankin taikapeili, koska se osaa vääntää kasvot tuntemattomiksi. Kunhan emme vaan jäisi itse tuollaisiksi, kun kuvamme.

Azteekki saapuu jälleen huoneeseen ja kehottaa sanoin ja elein meitä seuraamaan itseään. Astumme ulos huoneesta ja tulemme samalle aukiolle, jonka yöllä muistan nähneeni.
Vuoresta veistetyt talot, jotka aukiota ympäröivät, näyttävät entistä upeammilta päivänvalossa. Niiden seiniä täplittää samankaltaiset ikkuna-aukot, kun oman huoneemme seinässä oli ollut. Sen lisäksi puna- keltakirjavat seinät oli jaettu mustilla puunrungoista veistetyillä pölkyillä kauniisti osiin. Ovien yläpuolella on voimakkaat poikkipuut ja niitä kehystää samanlaiset, mustat mahtavankokoiset, pölkyt...

Aukion keskellä solisee kivettynyt lapsiryhmä kaloineen. Vesi kimaltelee iloisesti auringonvalossa. Nainen käy täyttämässä vesiruukun lähteestä. Poistumme aukiolta ja kävelemme kapeaa solaa, joka näyttää päivällä vielä kapeammalta kuin yöllä. Solan molemmin puolin olevien rakennusten seinät ovat tasaisen valkoiset lukuun ottamatta pieniä luukullisia ikkuna-aukkoja.

Huomaan päivänvalossa, että muutamat poikkikulkevat solat ovat kapeita jokia, jotka alittavat meidän kulkeman solan aina pienen mäen alta. Ne virtaavat hitaasti. Samea vesi miltei seisoo paikallaan. Kaikki solat kaartuvat siten, ettei niitä ole näkyvissä kovinkaan pitkälti. Kulkemamme sola on luonnottoman suora mutta sekin polveilee niin, että sitä ei saattanut nähdä kovinkaan pitkälti kerralla.

Saavumme mielestäni samaan paikkaan, johon meidät oli illalla laivasta nostettu. Se on avara aukio, monta kertaa niin leveä kuin Azteekin vuoritalon edessä oleva, ja pituutta sillä näytti olevan loppumattomiin. Leveydeltään se ulottui siihen veteen, jossa laivamme oli yöllä ollut ja pituussuunnassa vain sen toinen pää näyttää päättyvän selkeästi korkeaan, keltaisen kallion väriseen, miltei pystysuoraan vuorenseinämään.
Laivoja, kuten Azteekki oli uivaa taloaan nimittänyt, on vedessä mahdoton määrä, enkä osaa erottaa enää omaamme niiden joukosta.

Elämä aukiolla on vilkasta ja se on täynnä, paitsi ihmisiä, myös pieniä kangaskatoksisia majoja, joissa on jokaisessa jotakin vastaavanlaista tavaraa mitä Azteekit olivat vaihtaneet kylässämme turkiksiin ja kyläläisten keräämiin kauniisiin kiviin.
Aukion lattia, koska maaksi en sitä uskalla sanoa, on katettu kahdenvärisestä kivestä rakennetulla, jättiläismäistä kalansuomua muistuttavalla kuviolla. Vain silloin tällöin kuvio katkeaa suorilla kiviriveillä, jotka muodostavat suunnattoman suuria ruutuja.

Olen taas täällä... minua on matkan ajan askarruttanut se seikka, että maan muut asukkaat eivät osoita suurempaa kunnioitusta ylijumalaansa kohtaan. Jotkut sanoivat jonkun samantapaisen lauseen, kenties rukouksen tai nyökäyttävät päätään, hänet kohdatessaan, muita kunnianosoituksia ei hänelle suoda. Myös se, että hän suostuu kävelemään pitkiä matkoja jumalallisilla jaloillaan, oli ihmetyttänyt minua jo yöllä. Kylämme päällikkö kannatutti itsensä aina kun hän halusi siirtyä, vaikkapa vain majasta toiseen.

Olimme saapuneet veden ääreen. Suurten laivojen seassa, alhaalla kiveen leikattujen portaitten päässä, kelluu lukuisia pienempiä. Koska ne ovat matalia, niitä ei näkynyt aukeamalta kauempaa katsottaessa.

Laskeudumme Azteekin jäljessä erääseen niistä. Se on muita suurempi ja komeampi. Siinä on viisi, täysin mustiin vaatteisiin pukeutunutta miestä, jotka eivät mielestäni erotu, toisistaan. Kuitenkin yksi heistä huutelee muille erilaisia käskyjä ja laiva irrotetaan kivipenkereestä. Miehet soutavat kepein laivan hämmästyttävän nopeaan kulkuun. Laiva lipuu säännöllisen muotoista pitkulaista järveä, kohti kellanruskeaa vuorenseinämää.

Rannoilla näkyy muutama samankokoinen laiva, kun millä olimme saapuneet. Muuten laivat ovat pienempiä. Jotkut ovat laakeita, leveitä, ja laidat veden lähellä uivia. Niissä on lastina kaikenlaista tavaraa: hedelmiä, juuria, säkkejä, kiviä. Toiset taas ovat ketterämmän näköisiä, niissä on pystypuut. Varmaankin samanlaista aurinkovaatetta varten, kuin mitä omassa laivassamme oli.

Vuorenseinämä lähestyy. Siinä on oudon muotoinen luolan suu, jota kohti laiva ui. Sukellamme luolaan ja hämärä laskeutuu yllemme. Valoa tulee jostakin kaukaa edestä, sekä pienistä viivamaisista raoista yläpuolelta.
Nyt huomaan myös, että laivan keulassa palaa tuli, tai oikeammin jonkinlainen valo. Vastaavia tulia oli meitä vastaan tulevissa laivoissa, joita muuten olikin vaikea havaita hämärässä.

Atlaan kaupungin maakehien läpi kulki suorat tunnelit laivaliikenteelle. Muurit oli tuettu eri metalleilla maanjäristysten varalta. Metalli jousti ja piti rikkoutuneetkin kivet paikoillaan. Kanavat tunneleineen, olivat kaupungin valtateitä.

Jonkin ajan kuluttua, laiva lipuu ulos luolasta ja edessä aukeaa suuri rotkojärvi. Rotkon jyrkät seinämät näyttävät kaartuvan kaukana ja peittyvän järven molemmissa suunnissa, vaaleaan usvaan. Päämme päällä on katto. Sitä kannattaa veteen ulottuvat kiviset puunrungot. Niitä on pienin välimatkoin ja ne kaartuvat erivärisinä yläosistaan.
Saattaa olla, että yläosat ovat puuta. En näe tarkasti, koska kirkas taivas häikäisee hämärässä olevaa.

Edessä, järven toisella rannalla, näkyy uusi luola. Luolan vieressä, pienen matkan päässä, on punaisen, valkoisen, keltaisen ja mustan väristen kivien penger. Sen vierellä kelluu muutamia laivoja, kuten edellisellä järvellä. Penkereeltä nousee ylös loivassa kulmassa kiveen hakattujen portaitten rivi. Ne katoavat johonkin vuoren laelle.
Vuoren lakea seuraava muuri on rakennettu kauniin kuviolliseksi. Katkaisemme sisareni kanssa miltei niskamme sitä tuijottaessa. Sitten muuri katoaa uuden luolan varjoihin.

Vastaavalla tavoin toistuu järvimaisema vielä kaksi kertaa. Toisen järven vastarannan lakea kiertävä muuri on jotain jumalallista ainetta, koska se kimaltelee ihmeellisesti auringonvalossa.
Viimeisellä kerralla järvi alkaa hahmottua ikään kuin kappaleeksi suunnattoman suurta säännöllisen muotoista kaarta. Samoin sitä rajoittavat seinät ovat ymmärtämättömän tasaiset ja ylinnä kiertävä muuri loistelee kaikissa sateenkaaren väreissä.
Jään tuijottamaan muuria suu selällään, niin ettei Azteekki voi olla nauramatta ilmeelleni. Hän tarttuu olkapäähän ja osoittaa muurin yläpuolelle, josta näkyy jälleen vuoresta veistettyjä, käsittämättömän koristeellisia asumuksia, kuin koruja. Niiden seassa on vihreitä metsäalueita ja kaikkein korkeimmalla näkyy osittain jotain valtavan kokoista vuorirakennusta. Se poikkeaa täysin ympäristöstä vihreän metsän kehystämänä.

Pystysuoraan kohoava, luonnottoman sileä vuorenseinämä lähestyy ja peittää samalla taakseen näkymän. Kun katson eteenpäin, näen edessä leveän aukon päättymättömään pimeyteen. Luolajärvi on täynnä mahtavan paksuja kivipuita ja rannat muistuttavat kivipenkerettä, jolta olimme matkalle lähteneet.
Järvi jatkuu leveänä jokena syvälle vuoren sisään. Miehet nostavat kepit vedestä ja vene lipuu hämärään. Luolassa virtaavan joen varrella on leve­ämpiä, valoisia kohtia, joissa on penkereeseen kiinnittyneenä laivoja. Niis­sä on upean värisiä kangaskatoksia ja puusta rakennettuja majoja, runsaine koristeineen.
Viimein laiva lipuu kivisten portaiden eteen. Näen edessä aukeavan laajan luolan, joka on valaistu pieniä aurinkoja muistuttavin, valopalloin.
Nousemme penkereelle vievät portaat ja kuljimme kohti luolan seinustaa, jossa häämöttää oviaukko.

Mahtava kivettynyt metsä jatkuu toistuvina riveinä silmänkantamattomiin luolan perälle. Isä oli kertonut joskus minulle tarinoita ihmeellisestä maanalaisesta valtakunnasta. Olisikohan se juuri tämä?