Taivaalla, auringonlaskun suunnassa, näkyy pieni musta piste. Lintu tai jokin... niitä on useita. Niinkuin lintuparvi. Ne ovat liian harvassa ollakseen lintuparvi. Ne täyttävät koko auringonlaskun taivaanrannan. Niitä on paljon ja ne lähestyvät. Ne muuttavat väriään. Niinkuin hopeaa tai kiiltävää.
Pisteestä erottuu jalka, joka roikkuu sen alla. Ne näyttävät aivan kuin suurilta voikukan siemeniltä, jotka leijailevat tyynellä taivaalla. Päällä on harsomainen levy niin kuin voikukansiemenissä mutta ei samanlainen ja jalassa paksunnos kuin siemen mutta ei kuitenkaan ole siemen. Nyt lähimmässä eroittaa jo yksityiskohtia, kuin hyönteisen kitiinikuoressa, uurteita, siemenessä kitiinikuoren väreissä kiiltelevät silmät, ei niin kuin hyönteisellä vaan tasaiset kuperat levyt. Minulla on kylmä hiki. Olen jäykistynyt kauhusta. Mieleni haluaa paeta mutta ruumiini ei tottele. Jokainen karvani sojottaa pystyssä ja minun on kylmä. Ensimmäinen niistä lentää ylitseni, ohitseni. Se ei huomannut minua, tai ei välittä. Muita on sadoittain taivaalla ja ne laskeutuvat koko ajan alemmas. Joku niistä saattaa nähdä minut mutta en pysty liikkumaan...
Eteen aukenee äiti meri ensimmäistä kertaa pienessä elämässäni. Sen käsittämiseen kuluu tovi. En pysty hahmottamaan sen muotoa. Minusta se päättyy ikään kuin johonkin viivaan, pian jonkin matkaa rannasta. Meressä, rannan edustalla, kelluu aaltojen sylissä tämä suunnattoman suuri uiva maja. Se poikkeaa täysin kanootista, jollaisia on kylässämme. Tämä on kooltaan käsittämätön.
Olen aivan vakuuttunut, ettei näin suuri esine pysyisi veden pinnalla. Siinä täytyi varmasti käyttää noituutta. Sen keskivaiheilta nousee taivasta kohti puupylväs, kuin toteemi, jota risteää toinen puu, johon on nyytiksi kiinnitetty kangasta. Koko komeus on väritetty voimakkain värein. Kelluvan majan veden läheiset kyljet ovat ruskeat mutta hieman veden rajan yläpuolella kulkee voimakasvärinen viiva. Viivan yläpuolella on väripinta, joka on jaettu pieniin nelikulmioihin kolmessa rivissä. Jokaisen kulmion keskellä yläosassa on musta aukko. Kuin ikkuna. Kaiken yläpuolella on varsinainen maja, kuin maja majan päällä. Se on tämän kelluvan talon toisessa päässä. Se on mielestäni kookkaampi kuin päällikön maja kylässä. Kelluvalla talolla on pelottavan näköinen pääty. Se muistuttaa jaguaaria, mutta sillä on tukka. Alas veden rajaan on maalattu suuret silmät. Olihan sen nähtävä, minne se on menossa. Tässä kohtaa seison nyt Kastehelmen kanssa, koska tänne meidät oli kannettu juoksevien jättiläisten jaloista.
Kyläläisten kanootit kelluvat kunnioittavasti jonkin matkan päässä. Jokilaulu on sekoittunut meren ääniin mutta miehet näyttävät laulavan edelleen ja heiluttelevat sulkakoristeisia keihäitään. Juhla-asuinen päällikkö erottuu voimakkaana hahmona kanoottirintaman keskellä.
Kestää jonkin aikaa, kun Azteekit hääräävät uivan talonsa mieleiseensä kuntoon. Melkein kaadun miesten kiskoessa jotakin raskasta esinettä merestä kummallisella laitteella. Se ei näyttänyt tarvitsevan suunnattomia voimia kahden miehen käyttää. Samanlainen toimenpide tehdään myös toisella puolen kelluvaa taloa. Kun kuulen meren kohahduksen ja raskaan kolahduksen talon seinässä, ryntään uteliaana kurkkimaan reunalle. Vedestä on noussut merkillisen muotoinen musta möhkäle, joka nostetaan ja kiinnitetään talon lattiaan. Siihen on jäänyt hiekkaa ja meren eläviä.
Tunnen kuinka maa allani on epämääräisessä liikkeessä ja kauemmaksi etääntynyt kanoottiarmeija näyttää keikkuvan holtittomasti. Olisin ollut varma, että näin juuri tapahtuu, ellei rantamaisema heidän takanaan olisi samassa liikkeessä. Itse en meinaa pysyä pystyssä.
Minulle tulee paha olo.
Räjähtävän kolinan säestyksellä työntyy talon seinistä pitkien seipäitten massa ulos kohti vettä. Säikähdän niin, että lasken vedet lattialle. Minusta tuntuu, että talo oli muuttunut eläväksi, jalkojaan oikovaksi, suunnattomaksi merihirviöksi. Seipäät uppoavat veteen ja alkavat liikkua rytmikkäästi talon uumenista kuuluvan kumahtelun rytmiin. Kanoottijoukko pienenee pienenemistään, vaikka näen, että ne olivat alkaneet meloa samaan suuntaan saattaakseen meidät matkaan.
Jumalten päällikkö on seissyt selkäni takana jo jonkin aikaa. Käännähdän ympäri. Hän katsoo minua ystävällisin silmin ja minun tulee parempi olla. Aivan kuin isäni katsoisi minuun hänen silmillään. Merenkäynti voimistuu jatkuvasti ja jonkun komennon seurauksena muutama mies kiipeää puupylvääseen irrottamaan suurta kangasta. Se laskeutuu tuulessa pullistuen, köysien pidellessä sitä paikoillaan alareunasta. Sitä kiristetään hieman ja voimakas nykäisy osoittaa talon kiihdyttävän vauhtiaan. Merta kauhoneet puukepit katoavat seinien sisään ja vain meren kohina säestää tasaista uljaalta tuntuvaa kulkua. Tiedän, että se on taikuutta.
Eräs miehistön jäsenistä tulee luoksemme. Hän osoittaa allamme olevaa taloa ja kutsuu sitä laivaksi. Tarttuen käteeni hän vetää meidät mukaansa. Kuljemme hänen perässään kuin kaksi sorsan poikasta. Pidän Kastehelmeä edelläni, koska pelkään hänen eksyvän tai putoavan mereen. Kävelemme kolmisin laivan siihen osaan, jossa olin jokin aika sitten katsellut nousevan auringon polkua. Siellä voimakas meren pärske heittelee vesihelmiä päällemme aina, kun suurempi aalto kohtaa laivan. Vesi maistuu suolaiselta. Tuijjotan lumoutuneena meren ja taivaan rajaviivaa joka oli alkanut liettyä yhteen, niin, ettei ollut mahdollista sanoa missä meri päättyi ja taivas alkaa.
Muistin silloin kertomuksen taivasmerestä, jonka olin isältäni joskus kuullut. Tätäkö kertomus tarkoitti? Taivasta, joka yhtyi mereen.
Miten jumalten kaltaiset Azteekit aikoivat selvitä kohdatessaan maan äären? Onko Azteekkien maa maan äären tuolla puolen? Asuvatko he taivasmeressä? En pystynyt esittämään kysymyksiä, joten minun tuli vain luottaa jumalaisiin Azteekkeihin.
Mies nykäisee olkapäästä minut jälleen liikkeelle. Kuljemme toista laitaa kohti takaosaa, jossa laivan maja sijaitsee. Emme kuitenkaan käy majassa, vaan sivuutamme sen ja saavumme paikkaan, jossa seisoo kaksi miestä pidellen käsissään kahta pitkää veden alle ulottuvaa puuta. He näyttivät mitä ovat tekemässä muuttamalla puitten asentoa, jolloin laiva kallistuu niin, että lennämme sisareni kanssa jaloilta. Takana seisova mies ottaa meidät ystävällisesti kiinni matkalla kohti laivan seinäpuita. Ihmeellistä. Näin valtava uiva maja, joka kulkee noituudella, tottelee kahta miestä... niin, tietenkin jumalaa.
Alan olla yhä syvemmin vakuuttunut Azteekkien jumalisesta olemuksesta ja uskon heidän pystyvän jopa maan äären ylittämiseen, mikäli se olisi tarpeen.
Jatkamme tutustumismatkaamme takaisin keski... laivaa... kohden. Niin, laivahan se kelluva talo on.
Keskellä laivaa on lattiassa aukko, josta johtaa tikkaat alas. Nostan Kastehelmen selkääni, sillä minusta tikkaat näyttävät kyllin vaikeilta jopa itselleni.
Aluksi emme näe kirkkaasta päivänvalosta tulleina mitään ja pysähdymme, kunnes silmät tottuvat puolihämärään. Valoa tänne alas tihkuu ainoastaan äskeisestä kulkutiestämme, sekä ulkopuolelta, näkemieni pienten aukkojen kautta. Ilma haisee tunkkaiselta, joltain tuntemattomalta pistävältä, sekä merivedeltä ja ihmisen hieltä.
Laivan seiniä kiertää usealla tasolla pitkät istuimet, joilla istuu miehiä vilkkaasti keskustellen ja joitakin minulle tuntemattomia pelejä pelaten. Täällä näen myös laivan kyljistä sisään vedetyt kepit siistissä ojennuksessa. Tällainen määrä ihmisiä siis liikuttaa laivaa silloin, kun tuo ylhäällä pullisteleva kangas ei ollut noituuksineen käytössä.
Azteekkien aurinkokankaan voima vastasi näin monen miehen työtä. Ei ihme, että siinä koreili aurinko, korkein jumaluus, kuvattuna keltapunaväreissään.
Peräosassa on pieni aitaus, molemmilla sivuilla erillinen. Niissä on muutama eläin, joita en tunnista. Aitauksen jälkeen on ovellinen huone, jossa näyttää olevan ruokaa ja suuria ruukkuja. Näen siellä roikkumassa tuttuja elintarvikkeita: kuivattua lihaa ja kalaa. Astioissa jauhoja, juureksia, munia... suuria munia. Kuljettuamme laivan mitan täällä alhaalla, edes takaisin, nousemme jälleen päivänvaloon.
Kun pystymme näkemään häikäisyltä, suuntaamme kulun kohti laivan majaa, kuten sitä itse nimitän. Oppaamme liikuttaa jotakin laitetta ovessa ja ovi kumahtelee. Tarkemmin katsoen laite muistuttaa ihmisen nyrkkiä, joka on tehty jostakin raskaasta aineesta. Hän avaa oven ja astumme Azteekkien ylijumalan majaan. Ylijumala istuu pehmustetulla tuolillaan, joitakin kirjavia kangaspaloja levitellen. Seinillä roikkuu vastaavan näköisiä kankaita. Niiden pääväri on sininen, ja niissä on paikoin vihreitä läiskiä, jotkut taas ovat enemmän vihreitä. Yhdessä niistä on sisiliskon tai alligaattorin kuva. Osaisin kyllä piirtää itse paremman.
Minusta kankaat ovat kauniita ja niissä on paljon erikoisia yksityiskohtia, kuvia ja viivoja.En ihmetele lainkaan miksi Azteekkien päällikkö niitä tutki niin innokkaasti.
Yksi pala on levitetty tasolle, hänen eteensä. Siinä on merkillisiä pyöreitä levyjä ja piirrettyjä merkkejä sen pinnassa. Hän viittaa meidät vierelleen ja osoittaa jotakin kohtaa sinisellä kankaalla. Minua kiinnostaa enemmän aurinkometalliset sormukset hänen sormessaan. Ne ovat taidokkaasti muotoillut eläinten ja ihmisten muotoihin ja niissä kimaltelee kaiken värisiä kiviä.
Katselen hänen osoittamaansa kohtaa kankaalla mutta en näe siinä mitään. Sitten hän siirtää sormensa osoittamaan kankaan toisessa reunassa olevaa vihreää pintaa, jota rikkoo kiemurtelevat siniset madot.
Nyt näen hänen sormensa yläpuolella jonkun kuvioryhmän, kuin pienen maton ja pienen pyöreän koristeellisen läikän ja nyökkään hyväksyvästi. Minustakin se on hyvin kaunis.
Azteekki nousee tuoliltaan ja osoittaa meille huoneensa nurkkaan sijattua makuusijan näköistä aluetta. Hän työntää meitä sitä kohden ja taputtelee sen päällä olevaa peitettä. Kun en ota ymmärtääkseni hän kellistää meidät siihen leikkisä hymy huulillaan, osoittaen, että saamme nukkua siinä matkamme aikana.
Minua kauhistuttaa. Entä jos Kastehelmi kastelee hänen hienon vaatteensa ja ylimalkaan, miten me tavalliset kuolevaisten lapset rohkenemme ummistaa silmämme näin korkea-arvoisessa ja jumalallisessa seurassa.
En uskalla liikahtaa paikalta, mihin Azteekki on minut kumonnut. Olin jäänyt ilmeisesti hassunkuriseen asentoon, kun Azteekki oikoo jäseniäni ja silittää hiuksiani rauhoittavasti. Pikkusisareni vähät välittää makuusijansa sijainnista ja on kait väsynyt alkumatkan koettelemuksista. Hän nukahtaa heti. Minä en kykene ummistamaan silmiäni ja kun oppaanamme toiminut mies on poistumassa majasta, liityn häneen ja katson ovea kysyvästi. Azteekki nyökkää. Seuraan miestä ulos. Hänellä on mukanaan jokin metallinen laite. Se muistuttaa mielestäni hämähäkkiä tai krapua ulokkeineen. Hän kulkee aluksi laivan perään ja osoittelee laitteella silmän tasalta johonkin kaukaisuuteen, jossa minun silmäni eivät näe enää mitään, rannikon upottua meren laineisiin. Sitten hän kävelee keulaan ja tekee vastaavia liikkeitä hieman eri suuntiin. Olen varma, että ne ovat taikoja maan äären ylittämiseksi tai ainakin meren lepyttämiseksi suosiolliseksi matkaamme varten.
Sitten hän menee takaisin laivan majaan. En uskalla enää seurata häntä, sillä minua pelottaa ajatus, että joutuisin nukkumaan Azteekkien päällikön majassa.
Aurinko painuu taivaan rannalla pilveen ja ilta hämärtyy nopeasti. Yritän piiloutua kannelle mutta se on liian paljas antaakseen pakolaiselle minkäänlaista suojaa. Keskipuusta on kangas kääritty ylös. Laiva liikkuu miesvoimin verkkaisesti tasaisen rummutuksen tahdissa. Liaanin paksuiset köydet muodostavat kannelle kauniit kiekot, joista yhden sisään käperryn nukkumaan.
Herään seuraavana aamuna Azteekkien Jumalan majassa. Hän oli varmaankin yöllä etsityttänyt minut käsiinsä ja kannattanut minut majaan. Säpsähdän hieman. Hänhän saattaa olla vihainen, kun olen pakoillut hänen tahtoaan.
Azteekin vuode roikkuu seinällä. Se keinahtelee laivan tahdissa ja näyttää komealta vuodehuopineen. Niissä on koristeellisia tupsuja ja koreita värejä ja aurinkometallia kirjailuissaan.
Ovella kumahtelee samoin kuin eilen tullessamme. Sisälle astuu mies kantaen kolmea ruukkua naruista. Ruukuista leviää hyvä tuoksu majaan ja Azteekki herää nousten vuoteeltaan. Hän näyttää kovasti ihmisen kaltaiselta unenpöppörössään. Samalla tunnen Kastehelmen liikahtavan vierelläni. Muistan silmänräpäyksessä, että hän saattaisi kastella millä hetkellä tahansa jumalaisen huovan ja tuuletan hänet sylissäni ulos. Enkä yhtään liian ajoissa. Pissavana seuraa meitä laitakaiteelle asti, jonka yli koitan parhaan taitoni mukaan sisartani roikottaa. Ruokaruukkuja kantanut mies syöksyy perään ja tarttuu olkani yli Kastehelmeen. Hän luulee varmaan, että olen heittämässä siskoa laidan yli.
Mies raahaa minut miltei kovakouraisesti takaisin majaan ja sysäsee Azteekin eteen. Olen varmaan hölmistyneen näköinen. Azteekki on oivaltanut tilanteen oikean laidan osoittaen hymyillen saviruukkua, joka oli asetettu makuusijan viereen. Se tuoksahtaa hieman virtsalle, joten ymmärrän, että vastaisuudessa Kastehelmi istutettaisiin sille.
Soutajat näyttivät ruikkivan laidan yli. Minä yletyin ainoastaan johonkin rakoseen tai isompaa hätää varten rakennettuun laidan yli ulottuvaan ulokkeeseen, josta oli suora reikä mereen.
Laiva kulkee aurinkovaatteella, vaikka aurinko itse pysyttelee jossain pilvien takana piilossa.
Nyt vasta huomaan, että merenkäynti on eilisestä yltynyt ja laiva keinahtelee voimakkaasti puolelta toiselle. Oli ollut jopa vaikea kulkea suoraan juostessani kannelle.
Tunnen meren voiman. Se heittelee jumalten laivaa vaivattomasti kuin tyhjää maitopähkinää. Laineet ryöpsähtelevät silloin tällöin yli koko kannen ja meitä kielletään tulemasta ulos majasta. Aurinko otetaan pois puustaan ja sisällä olevat miehet kuljettavat laivaa taas seipäillä. Se näyttää kyllä epätoivoiselta, koska välillä kepit olivat kokonaan irti vedestä ja välillä hyvin syvällä. Kastehelmi oksentaa makuusijalle ja minullakin on hirvittävä olo. Vatsaani kiertää ja pääni tuntuu paksulta. Yökkään Kastehelmelle varattuun ruukkuun. Oksentelemme vuoroin Kastehelmen kanssa ja sairaus vie voimat niin, etten enää tajua aikaa enkä paikkaa.
Olemme ilmeisesti maanneet sairaina päiviä, kun herään tyyneen pimeyteen. On yö. Muistan vain katkonaisesti, että minua oli juotettu väkisin muutaman kerran, vai oliko se vain yhden kerran, joka oli unessani toistunut painajaisen tavoin. Kastehelmi tuhisi vieressäni ja oli ilmeisen autuaassa unessa. En pysty nousemaan makuusijaltani, vaikka ruumistani pakottaa liikkumisen puutteesta. Pyöriskelen makuullani niin paljon, kun tilaa on. Nousen välillä pimeydessä istumaan.
Oloni paranee sen verran, että saan unesta uudelleen kiinni ja herään seuraavana päivänä auringon paistaessa jo korkealta. Azteekki tervehtii elävien joukkoon palaamistani ystävällisellä hymyllä ja kaikki tuntuu olevan ennallaan. Hän koputtaa kädessä olevalla sauvallaan lattiaan ja hetken kuluttua meille tuodaan hieman ravitsevaa keittoa, josta tunnen voimieni palautuvan.
Meidät viedään ulos. Azteekki nostaa molemmat väkeville käsivarsilleen. Hän nyökkää päällään meren taakse, jossa näen vihreän, kumpuilevan nauhan kiemurtelevan. Se on kuin käärme. Lähestymme käärmejuovaa ja siinä alkaa erottua ranta, metsää ja vuoria. Se on suuri maa. Olen varma, että olisimme perillä ja kiitän suojelushenkiä ja Azteekki jumaliani onnesta ja sallimuksesta, joka on kuljettanut meidät tänne hengissä.
Laiva kääntyy syvään lahteen, jonka perällä näen vaaleita oudon muotoisiksi veistettyjä kalliota. Koko vuoren rinne on täysin tasaisiin muotoihin veistetty. Siten, kuin isäni olisi veistänyt tahtomiaan koristeita puuhun. Vuori laskeutuu lahden perällä mereen yhtä koristeellisena.
Laivassa syntyy meteli, kun Azteekkien päällikkö huutaa jotakin. Kepit työntyvät veteen ja aurinkovaate kiedotaan puunsa ympärille. Laiva ajautuu verkalleen kohti puista rakennelmaa ja kohta näyttää siltä, että se aikoo törmätä siihen. Säikähdän ja juoksen pois laidalta. Se huvittaa Azteekkia ja saa hänet naurahtamaan.
Laiva kääntyy hieman ja miehet rannalla ottavat sen vastaan olkipaaleilla. Se pysähtyy kevyesti. Köysiä lentelee ilmassa ja ne kiinnitetään rannan paaluihin.
Miehiä juoksee laivaan ja laivasta pois mutta meidän ei anneta mennä maan kamaralle, jota olen jo päiviä kaivannut jalkojeni alle. Olen myös jännityksellä odottanut miltä jumalten valtakunta näyttäisi.
Kurkimme laivan laitojen ylitse vuoren merkillisiä, kivestä veistettyjä muotoja. Ne ovat ilmeisesti jumalten majoja, koska jumalat kulkivat niihin aukoista sisään ja ulos. Ne olivat suoraseinäisiä ja niissä oli useita nelikulmaisia aukkoja. Katot olivat tasaiset ja tuntui, kun majat olisivat olleet kaikki samaa vuorta. Vain jumalat pystyvät tekemään sellaisia
