sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

VAPAA KUIN TAIVAAN LINTU

 


Kansi

Am Noland Helsingissä 5.1.2024

PROLOGI

Tässä kirjassa eletään kahta aikaa. Beatles-aikaa ja kertojan toisen minän rakentamaa aikaa vuosituhansien taakse. Nämä kaksi punaista lankaa kulkevat lomittain kudottuna tarinamattona.

Ensimmäinen kuvaleike on pintaraapaisuja tosielämän kokemuksista. Se kuvaa aikaa, jolloin odotettiin innolla jokaista Beatleseilta ilmestynyttä sinkkua ja LP:tä. Kun The Beatles yhtye hajosi, kirjan kertojaminä Pena, seurasi edelleen Johnin uusia levytyksiä, ja Johnin ja Paulin vuoropuhelua Atlantin yli. Hän ihmetteli, muiden muassa, miten niin syvästi kiinnikasvanut kaksikko voikaan eristäytyä, tai vihata toisiaan niin raskaasti. John Winston Ono Lennon on sanonut, että hänen sanoituksissaan ei salattuja viestejä tai piilotarkoituksia ole. Ne ovat vain sanoja peräkkäin. Tässä kirjassa ollaan asiasta hänen kanssaan eri mieltä.

Laulujen sanoma on ollut yhden aikakauden syvintä ja kiinteää ydintä ja vaikka niillä ei olisi ollut sanoittajalleen merkitystä, merkitys on niihin tarttunut itse elämästä niiden ympärillä. Post mortumina julkaistu "Free as a Bird" vaikuttaa liian enteelliseltä, ollakseen vain tajunnanvirtaa, tai sitten Johnin tajunta näki jotain, mitä hän ei itsekään tiedostanut biisin syntyvaiheessa. Kappale kertoo vapaudenkaipuusta. Vapauteen mistä?

Kirja on kuva aikakaudesta, johon Beatlemania ja John Lennon on jättänyt pysyvän jälkensä, syvemmin, kuin ainutkaan käsi Los Angelesin Chinese Theatren jalkakäytävän sementtiin. Kiitos John, missä sitten lienetkään, "vapaana kuin taivaan lintu".

Kirjan toisen juonikerrostuman taustalla on joukko tarinoita, sekä kertomus siitä, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kaikkea ei voi tieteellisesti todistaa. Kaikkea ei voida mitata tai analysoida luotettavasti. Onko kaikki se totta mitä näet? Onko kaikki se totta, mitä meille poliitikot ja uutiset totuutena syöttävät? Onko kaikki verkossa ja mediassa levitetty tieto totta? Onko jokainen oikeuden tuomio lain mukainen? Ovatko auktoriteetit aina oikeassa? "Totuus" ylimalkaan, asetetaan tässä kirjassa kyseenalaiseksi.

On erittäin tärkeä jokaiselle, oppia tunnistamaan, tai ainakin epäilemään, kaikkea tarjottua "faktaa". Totuus ei löydy yhdestä uutisesta, eikä kaurapuurosta. Jokaisen uutisen kirjoittaa joku persoona, jolla on oma näkemys asioista. Mahdollisesti myös poliittinen tausta ja painostus tai virkasuhteen aiheuttama kollegiaalinen painostus, jättää oman jälkensä "totuuteen".

Sama koskee myös oikeuden päätöksiä. Tuomarit ovat ihmisiä, joilla on henkilökohtaiset riippuvuussuhteeensa ja rasitteensa tuomioita kirjoittaessaan. "Juristien kesken on aika kollegiaalinen, kaverisuhde" (kuten vapaasti siteeraten, Tarja Halonen YLE:n Itse asiassa kuultuna 2021 ohjelmassa todistaa). Halonenhan on koulutukseltaan ja entiseltä ammatiltaan juristi, kyllä hän tietää mistä puhuu.

Mediaa kustantaa aina jokin taho, jos taho ei ole taloudellisten seikkojen ohjaama yksityinen tai poliittinen, niin sitten se on poliittisen ideologian ohjaama, kunnallinen tai valtiollinen taho. Nämä painolastit kallistavat vääjäämättä katsantokantaa asioihin. Tarkoituksella tai tarkoituksettomasti. Useammasta, eri lähtökohdasta tuotettu tieto osuu lähimmäksi totuutta.

Tämä teos perustuu pinnallisesti faktatietoihin, olemassa oleviin taruihin ja niiden edelleen fantasiointiin. Tietoja on käytetty vain kokoavana runkona ja taustoittamassa tarinaa. älä missään tapauksessa pidä totuutena riviäkään.

Kiitokseni henkilöille, jotka ovat tehneet tämän kirjan kirjoittamisen ja julkaisun mahdolliseksi. Kiitos copywritter Airi Hastille, joka teki ensimmäisen sisältöarvion arvokkain kommentein. Toinen tärkeä kannustajani oli kirjailija Lasse Raustela, joka ohjasi kirjoittamista ja varoitti "keskusteluvuoropuhelumuodon" vaaroista. Kolmas ja tärkein tukijani on ollut toimittaja Merja Varon, joka on jaksanut kommentoida käsikirjoitusversioita. Käsikirjoitusta on kommentoinut myös purjehtijaystäväni ja työtoverini Jaakko Mäkikylä. Lennon stoorin kommentoi muusikko-musiikkitoimittaja, joka ei halua nimeään julkisuuteen.

(Olen pahoillani, että kirjan ensimmäisessä versiossa on runsaasti typovirheitä. Osin ongelmana on ollut materiaalin siirto mediasta toiseen)


ENSIMMÄINEN KIRJA - OMAN ELÄMÄNSÄ "STARA"

Seison suon reunalla. Ilta on juuri kääntymässä yöksi. Taivaan oikean laidan täyttää suunnaton kuu. Se on vuoren kokoinen ja sen pinnalla näkyy selvästi kraatereita, niistä piirtyviä juovia, jokia, hyvin tummanvihreitä metsiä ja vuoristoja...
Se on valtaosin väriltään punertavan oranssi. Melkein kuin se toinen kuu noustessaan. Katselen sitä tarkasti tutkien sen jokaista selkeätä yksityiskohtaa. Siinä on vihertävää ja tummia uurteita. Sinistä siinä ei ole.
Olen peloissani, sillä se näyttää mahtavalta. Aivan, kuin elävältä. Siitä voi hahmottaa kuvioita, joista muodostuu ihmisen kasvot, eläimiä tai mitä milloinkin. Kuten siinä toisessakin kuussa jota nyt ei näy...

- Täälläkö on lumisadetta?
- Perrrkele. Ei saa mitää tolkkuu koko toosasta. Ite laitoin anteennin tonne katolle. Samaan suuntaan söhöttää, ku muukki.
- Teillä näyttää olevan sähköjohtoa tää kaapeli.
- Oon tehny enneki sähkötöitä. Se on priimaa kaapelia. Lainasin sähkömiehiltä raksalta. Oikein maadotettua. Se teijä harava ei näytä kuvaa. Ootte myyneet mulle tietenki väärän kanavan anteennin...
- Tää piuhahan imee kuvat pois naapurinki telkkarista. Ei oo mikään ihme, ettei näy.
- Ääällä jätkä kuule koita kusettaa. Se on oikee kolminapasta. Vois panna vaikka sukon päähä. Anteenneille kelpaa jumalauta pyykkinaruki.
- Pitäis vetää kunnon kaapeli katolle. Missä se teidän antenni on?
- Mä tuun näyttää. Oon kato ite aseentanu.
- Oisko parempi, että näytät täältä alhaalta, ku tuntuu olevan toi askel vähän epävakaana tänään... ihan tasasellaki.
- Mä tuun näyttää, uskoo jo. Et sä sitä kato löööydä. Siäl on joku muukin
masto. Siirry poju syrjään. Oon kuulle enneki ollu... kuulle ,20 vuotta raksallaa...
- No nyt se kurapieru kiipee sinne. Mennää kattoo perään.
- Nääteks kundit, ei vanha oo mikää paskahouhousu. Toi toka piippu. Mä meen... eeltä...
- Ei näytä hyvältä. Jos ei piha meinaa riittää, ni ei kyllä noi neljä kakkosnelostakaa...
- Nysse astu ohi... huurteiselle katolle. Jalka luistaa... ei pidä. Perse alas koolingeille... ei. Se horjahtaa selällee... ota kii... koolinki on alla. Kuuletsä!
Ei. Sillä ei refl eksit pelaa... se haparoi kattopeltiä. Siellä se menee kyljellään...
räystäslista... jalkaränni. Kantapäät alas... jumalauta. Eiku yli.
Äkkii alas kattoo miten äijjälle kävi. Soita sä sisältä ambulanssi. Ei toi ainakaa mikää terveysmatka ollu.

-Se ei hengitä. Ei, kyllä se hengittää. Se hengittää sitteki! Sillon palkeet sisällä. Kaks ja puol kerrosta routaiseen ojanpenkkaan selällee pistää palkeet hanee. Se on tajuton. Mut se elää. Perkele. En ois varmaa osannu tekohengitystäkää jos ois tarttettu. Se hengittää silloin tällöin. Jätkä putoo katolta maahan, joka on ku silkkaa betonii, ja elää. Humalaisilla on sitte mäihä. Mä olisin tos kuolleena, ku auton alle jääny rukkanen.

- Eiks sua pelottanut yhtään siellä mastossa. Ilman tikkaita ja mitään?
- Missä helvetin mastossa?
- No aamulla. Siel kerrostalon katolla. Ennen tonne lähtöö... ku toi äijä putos.
- Mä oon nähny usein unta siitä et mun broidi liukuu alas katolta just tollai. Mä en voi tehä mitään. Kestää ikuisuuden ku se lähestyy räystästä. Me ollaan Kivitalon katolla. Kymmenen kerrosta asfalttiin... emmä kerkii nähä sitä unta koskaa loppuu, ku mä herään. Se on varsinainen painajainen. Näätsä ku mun kädet viäläki tärisee. Emmä osaa silti pelätä. Ikäänku ei ittelle vois tapahtua mitään. Sitä kuvittelee olevansa joku yli-ihminen.
- Toiki kai kuvitteli olevansa yli-ihminen.
- Sitä kuvittelee olevansa joku stara jossain leffassa.
Mikää ikävä ei koskea sua. Se ei voi olla totta sun kohalla. Naapuri saattaa kyllä kahlata vaik sisälmyksissään.
Mua on oikee ruvennu ihmetyttää, et voiks se olla totta, et mulle ei oo tapahtunu mitää näitten vuosien aikana. Voi jumalauta. Sitä voi roikkuu vaik munistaan poikkiruostuneessa mastossa. Sit tulee tohon noin vaan joku, joka astuu tokalla askeleella jäiselle peltikatolle leveeltä lankkutasanteelta.
Autollaki ois kaikki mahollisuudet ajaa ittesä rusinaks.
- Nii... tolla sun tyylilläs.
- Ooomma tosi kerran vetäny tolppaan. Napakybä.
Oli semmone lumiöty ja mittumaarirenkaat alla. Väärä tilannenopeus. Polvet kursittiin kasaan. On paljon tukevampi kävellä.
Uskotsä unii?
- E. En taida edes nähdä niitä.
- Mä alan kohta uskoo. Toihan voi olla noin, et mä vaan näin ton äijän unes broidina, ku se oli normaalimpaa elämää. Enhämmä voinu tuntee sitä. Tai sit mä vaan luulin aina et se oli broidi, vaik se ois ollukki joka kerta toi...
- Broidilles ei kai ois ollu nii pahitteeks pudota muutama kerros betonii. Et taida oikee rakastaa broidias?
- Mun puheet on ollu hevon leikkiä, jos niitä tarkoitat. Mulla kaivertaa jatkuvasti mielessä, et oisiks mä voinu tarttuu siihen. Mä ajattelin sitä hetken, mut mä olin nii skagis ku se paino tommoset yhekskyt mun kuuskyt vastaan, eikä ollu mistä ottaa tukee. Sit se viel oli sen verran edellä et en ois heti ylettynykkään.
- Ei siihen ois ollu hyvä tarttuu. Oisitte vaan molemmat menneet alas.
- Eikä sitä heti honanu, et nyt se lähtee. Sitä ikäänku oli sillä mielellä, et tosta vaan ponkaset takas lankulle, ku toinen jalka oli vielä tukevilla. Ja joku normaali tajunen ois ehtiny ottaa viel siit koolingistaki kii.
- Humalaisen refl ekseillä se ei onnistu. Kun sen painopiste oli ulkona, niin sen olis pitänyt heti pudottautua jaloilta ja ottaa käsillä kiinni lankuista. Sitä se ei tossa kondiksessa enää älynny.

- Poitsut. Otetaan toi "Ain't gonna play".
- Eiku otetaan siivut.
- Siinnon vaa pari sointuu. C,F,G...
- Miten ois toi V.S.O.P.?
- Ota hei Pena iisisti. Onks sul Ile joku alotuskuvio?
- Taka, taka, tska, tsaka, toko, toko... sit ku mä isken seuraavalla hihattiin te tuutte messiin. Neljännellä sisään...
- Kato me saadaan yleiisööö. Hyvä Mirkkuuu!
- Nyt pannaa parasta... eiku vast illalla. She loves You... Yyy kaa koo...kuu...

Mulle ei taida sopii joko duuni tai sitte harrastukset ku pistää tonne selkää nii peevelisti. Ku joku työntäis kuumaa naulaa nivelten väliin.
- Harrastat liikaa Mirkkuu tietty.
- Siis en mä pistä ketää nivelten väliin. Kuulit väärin. Mennää Mirkku sun boxille. Tarvitsen hellää hierontaa.
- Oot taas vetäny olutta, ku tamppooni. Ois kiva käydä jossain. Et koskaa vie mua mihinkää.
- No oots kattonu jotaa leff aa vai?
- Mä aattelin Bottaa tai jotaa... vähä irrotteluu.
- Kaljaa tanssien?
- Jos vaikka vain tanssien, ku sulla on toi olutmarinadi jo ennestää.


-Tuuli repi lehtiä puistaa.... sade kastoi.... Sydän tykyttää suomalaisilla kuuman, etelämaalaisen tangon tahdissa.
- Housuissas tykyttää tanko. Tää styki pitäis tanssia mieluummin shakena, mut ku siinä sä et saa mun korvaa suuhus.
- Siittä tulikin mieleen, eks jo mentäs kämpille?
- Mä en mee minnekkää.
- Mun on käytävä ny ainaki veskissä. Tilaa tuopit ni mä tuun kohta. (On pakko päästä runkulle. Pallit paukahtaa).

(No mihi se Mirkku hävis. Eikä kaljaakaa pöydässä. Tuolla se pyyhkii parketilla, pää jonku Deanin kainalossa).
- No voihan pulun perse. Ei voi edes kusella käydä, ku heti pitää joku äijä iskee kylkee.
- Tapanani on olla kohtelias, ku pyydetään tanssimaan. Eikä se sitä paitti kuulu sulle jätkä pätkääkään.
- Oikee kakskoipine iili. Näki kilsan päähä kuinka se kuvitteli raiskaavansa sut tolla parketilla. Silmät nurin päässä. Sormet haro persettä.
- Vittu. Vaik ois raiskannukki. Sull ei oo kuule penninkään osuutta mussa. Kihloihinkaa et oo raaskinu investoida, vaik ollaan styylattu jo tasan neljä vuotta. Tajuutsä mitää? Jätkä könyää mutsin helmoissa ja käy välillä naiskentelemassa mua ku ei oo oppinu muualle kävelee. Et mua voi sit ottaa päähän toi sun tyylis. Ku Euroopan omistaja tai ainaki Suomen.
- Miten ois toi, toi, pohjoismaat?
- Sillaikaa ku sä hekottelet tässä vitsilles, ni mä kato meen. Et moido.


- Viedää eka nää koneet huoltoo. Sit voidaa mennä safkikselle.
- Toi lainakone oli kuulemma sökö. Aisiakas valitti, ettkanava ei pysynny paikallaan.
- Jätetään se samalla ja otetaan uus tilalle. Kai sieltä joku parempi löytyy pykälään
- Mitä oot ajatellu viikonvaihteessa?
- Meen kai leffaan.
- Kuhan sais jostaan kourallisen villoja. Karvalaukkuu. Pääsis istuttaa parsaa...
- Kuhan taas kuvittelet. Tuskin oot koskaan saanu ees pikkurillillistä untuvia.
- Sä et taida tietää, et Mirkku lähti hanee?
- Sorry.
- Ei se mitää. Sitäpaitti emmä tie onks se vakavaa, vai vaan monset taas. Naisist ei koskaa tiedä. Ne voi raivota yks päivä ja sit toisena päivänä, ku soitat, ni ollaa taas enkeleitä...
- Et oo soitellu?
- Kato. Vaihtu piruuttaa just punaselle...

(Mikä helvetti mulle oikee tuli. Mä en nää enää punasta.. mitää... vaan valkosta... tai... jotaa...)

Nousevan auringon valo sokaisee silmäni...
Aurinko heijastuu vedestä
lukemattomina valopisaroina ja näyttää siltä kun kulkisin jumalten kanssa tätä hehkuvaa tietä aurinkoon...
Kanootteja ei enää erota aallokosta ja rantametsikkö on levittäytynyt kapenevaksi, polveilevaksi nauhaksi. Metsän takana siintävät siniset vuoret. Koko silmiini levitäytyvä maa, näyttää minusta käsittämättömän suurelta. Se häipyy molemmilta laidoiltaan sinertävään usvaan yhtyen mereen. Kotikyläni, kotijokeni, kotimetsäni pienenivät ja liukuivat hiljalleen pois, kuin upoten vellovan meren äidinsyliin...

- Hei! Mitä sä ootat ne tööttää jo takana...
- ...
Onksul kuule ollu koskaa semmost tilannetta, et sä et vähää aikaa tiedä missä mennää? On niiku valveilla mut ei täällä vaa iha jossaa muualla.
- Ei mullo mut oommä kuullu, et joku vois nukahdella vaikka keskellä päivää. Taisit olla äsken vähän vek vai?
- Se on ku... tosiaan uni mut ei sit kuitenkaa... ku toinen todellisuus.
- Mee ihmees lekurii.
- Ei oo aikaa juosta turhia. Duunit kusee. Tulee sanomista korkeimmassa mutta matalotsaisimmassa johtolohkossa. Juk, juk....
- No mut jos tollane juttu pääsee pahaks ni se voi olla pitempi aikanenki. Mun tarttee iltapäivällä käydä hammaslekurissa. Luuletsä pärjääväs yksin? Kun sulla on toi... poissaolovammaki?
- Totta pärjään. Eihä se tunnu koneita kantaessa. Emmä oo ainakaa honannu.
- Mä lähen nyt kotiin syömää eka, et sitten kai vasta joskus kolmen jälkeen nähdään, jos sä oot tullu keikoilta.
- Moikka
- Mä en taida syödä mitää. Ei oo oikee tota ruokahaluu. Mä otan koneet heti pykälään ja koitan selvittää päivän pois. Lähen vaikka aikasemmin himaan, jos sopii.
- Kunhan toi konepino tosta on asiakkailla, niin lähde mun puolesta.
- Vittu. Te ootte taas pistäny uros ja naaraskoneen virekkäin. Nehä o lisääntyny. Eihä tossa aamulla ollu ku kolme.
- Me teemme töitä täällä huollossa.
- Okei, okei. Vien tänään viis konetta. Enempää en kerkii missään tapauksessa
yksin. Ne on jumalauta jokainen viritettävä uudestaan teidän jäljiltä.
- Antenni tehot ja olosuhteet saattavat aiheuttaa paikan päällä virityksen erilaisuuden. Sen ku poika virittelet. Täällä niissä ei oo varjoakaan, kun ne tosta testipöydältä lähtee.
- Kantaaks joku ees avuks ne autoo? Mull on kymmenes kerros varmaan jokaisessa osotteessa, ennenku toosa oon perillä.

- (Ei voi olla totta toka kone vasta ja kello on kaks. Emmä selvii ees normaali työpäivän puitteissa. Millähän nenällä mä taas painasin tota ovikelloo. Tää kone on helvetinmoinen rohmu. Eikä tulla avaamaan. Piti olla joku kotona).
Päivää. Tv- ja radiohuollosta...
- Niinpä näyttää. Kanna se suoraan tuonne olohuoneeseen.

(Hyvä, etten pudottanu konetta. Rouva on tainnu nousta just kylppäristä ovikellon soittoon, on niin holtittomasti kylpytakki päällä).
- Voinko jotenkin olla avuksi?
- Ei. Kyllä tää tästä. Teillä on vaan niin iso... kone. No nyt se asettu tähän TV tasolle. Katsotaan vielä testikuvasta, että onko viritys tallella.
- No eikö sitä siellä huollossa ole sitten jo korjattu?
- Sitähän minäkin kavereille aina valitan, mutta kun on kuulemma paikallisista antenniolosuhteista kiinni.
- On se vaan niin merkillinen laite tuo televisio. Radion kyllä ymmärtää. Sieltähän tulee vaan ääntä. Mutta televisio... Juotteko kahvia, jos keitän?
- Kiitos sopiihan se. Tässä näyttää menevän jonkin aikaa. On kai niin heikko antenniteho talossa. Näkyy hieman lumisadetta. Käyn hakemassa varmuuden vuoksi huoltolaukun autosta...
- Kahvi olisi nyt valmista. Joko ehtisitte juomaan?
- Tämä on aivan pian kunnossa... jouduin vaihtamaan putken kanavan... valitsijaan...
- Mikä teitä vaivaa? Näytätte poissaolevalta. Sanokaa nyt edes jotain..

AURINKOPURJEET

Taivaalla, auringonlaskun suunnassa, näkyy pieni musta piste. Lintu tai jokin... niitä on useita. Niinkuin lintuparvi. Ne ovat liian harvassa ollakseen lintuparvi. Ne täyttävät koko auringonlaskun taivaanrannan. Niitä on paljon ja ne lähestyvät. Ne muuttavat väriään. Niinkuin hopeaa tai kiiltävää.
Pisteestä erottuu jalka, joka roikkuu sen alla. Ne näyttävät aivan kuin suurilta voikukan siemeniltä, jotka leijailevat tyynellä taivaalla. Päällä on harsomainen levy niin kuin voikukansiemenissä mutta ei samanlainen ja jalassa paksunnos kuin siemen mutta ei kuitenkaan ole siemen. Nyt lähimmässä eroittaa jo yksityiskohtia, kuin hyönteisen kitiinikuoressa, uurteita, siemenessä kitiinikuoren väreissä kiiltelevät silmät, ei niin kuin hyönteisellä vaan tasaiset kuperat levyt. Minulla on kylmä hiki. Olen jäykistynyt kauhusta. Mieleni haluaa paeta mutta ruumiini ei tottele. Jokainen karvani sojottaa pystyssä ja minun on kylmä. Ensimmäinen niistä lentää ylitseni, ohitseni. Se ei huomannut minua, tai ei välittä. Muita on sadoittain taivaalla ja ne laskeutuvat koko ajan alemmas. Joku niistä saattaa nähdä minut mutta en pysty liikkumaan...


Eteen aukenee äiti meri ensimmäistä kertaa pienessä elämässäni. Sen käsittämiseen kuluu tovi. En pysty hahmottamaan sen muotoa. Minusta se päättyy ikään kuin johonkin viivaan, pian jonkin matkaa rannasta. Meressä, rannan edustalla, kelluu aaltojen sylissä tämä suunnattoman suuri uiva maja. Se poikkeaa täysin kanootista, jollaisia on kylässämme. Tämä on kooltaan käsittämätön.
Olen aivan vakuuttunut, ettei näin suuri esine pysyisi veden pinnalla. Siinä täytyi varmasti käyttää noituutta. Sen keskivaiheilta nousee taivasta kohti puupylväs, kuin toteemi, jota risteää toinen puu, johon on nyytiksi kiinnitetty kangasta. Koko komeus on väritetty voimakkain värein. Kelluvan majan veden läheiset kyljet ovat ruskeat mutta hieman veden rajan yläpuolella kulkee voimakasvärinen viiva. Viivan yläpuolella on väripinta, joka on jaettu pieniin nelikulmioihin kolmessa rivissä. Jokaisen kulmion keskellä yläosassa on musta aukko. Kuin ikkuna. Kaiken yläpuolella on varsinainen maja, kuin maja majan päällä. Se on tämän kelluvan talon toisessa päässä. Se on mielestäni kookkaampi kuin päällikön maja kylässä. Kelluvalla talolla on pelottavan näköinen pääty. Se muistuttaa jaguaaria, mutta sillä on tukka. Alas veden rajaan on maalattu suuret silmät. Olihan sen nähtävä, minne se on menossa. Tässä kohtaa seison nyt Kastehelmen kanssa, koska tänne meidät oli kannettu juoksevien jättiläisten jaloista.

Kyläläisten kanootit kelluvat kunnioittavasti jonkin matkan päässä. Jokilaulu on sekoittunut meren ääniin mutta miehet näyttävät laulavan edelleen ja heiluttelevat sulkakoristeisia keihäitään. Juhla-asuinen päällikkö erottuu voimakkaana hahmona kanoottirintaman keskellä.
Kestää jonkin aikaa, kun Azteekit hääräävät uivan talonsa mieleiseensä kuntoon. Melkein kaadun miesten kiskoessa jotakin raskasta esinettä merestä kummallisella laitteella. Se ei näyttänyt tarvitsevan suunnattomia voimia kahden miehen käyttää. Samanlainen toimenpide tehdään myös toisella puolen kelluvaa taloa. Kun kuulen meren kohahduksen ja raskaan kolahduksen talon seinässä, ryntään uteliaana kurkkimaan reunalle. Vedestä on noussut merkillisen muotoinen musta möhkäle, joka nostetaan ja kiinnitetään talon lattiaan. Siihen on jäänyt hiekkaa ja meren eläviä.
Tunnen kuinka maa allani on epämääräisessä liikkeessä ja kauemmaksi etääntynyt kanoottiarmeija näyttää keikkuvan holtittomasti. Olisin ollut varma, että näin juuri tapahtuu, ellei rantamaisema heidän takanaan olisi samassa liikkeessä. Itse en meinaa pysyä pystyssä.
Minulle tulee paha olo.
Räjähtävän kolinan säestyksellä työntyy talon seinistä pitkien seipäitten massa ulos kohti vettä. Säikähdän niin, että lasken vedet lattialle. Minusta tuntuu, että talo oli muuttunut eläväksi, jalkojaan oikovaksi, suunnattomaksi merihirviöksi. Seipäät uppoavat veteen ja alkavat liikkua rytmikkäästi talon uumenista kuuluvan kumahtelun rytmiin. Kanoottijoukko pienenee pienenemistään, vaikka näen, että ne olivat alkaneet meloa samaan suuntaan saattaakseen meidät matkaan.

Jumalten päällikkö on seissyt selkäni takana jo jonkin aikaa. Käännähdän ympäri. Hän katsoo minua ystävällisin silmin ja minun tulee parempi olla. Aivan kuin isäni katsoisi minuun hänen silmillään. Merenkäynti voimistuu jatkuvasti ja jonkun komennon seurauksena muutama mies kiipeää puupylvääseen irrottamaan suurta kangasta. Se laskeutuu tuulessa pullistuen, köysien pidellessä sitä paikoillaan alareunasta. Sitä kiristetään hieman ja voimakas nykäisy osoittaa talon kiihdyttävän vauhtiaan. Merta kauhoneet puukepit katoavat seinien sisään ja vain meren kohina säestää tasaista uljaalta tuntuvaa kulkua. Tiedän, että se on taikuutta.

Eräs miehistön jäsenistä tulee luoksemme. Hän osoittaa allamme olevaa taloa ja kutsuu sitä laivaksi. Tarttuen käteeni hän vetää meidät mukaansa. Kuljemme hänen perässään kuin kaksi sorsan poikasta. Pidän Kastehelmeä edelläni, koska pelkään hänen eksyvän tai putoavan mereen. Kävelemme kolmisin laivan siihen osaan, jossa olin jokin aika sitten katsellut nousevan auringon polkua. Siellä voimakas meren pärske heittelee vesihelmiä päällemme aina, kun suurempi aalto kohtaa laivan. Vesi maistuu suolaiselta. Tuijjotan lumoutuneena meren ja taivaan rajaviivaa joka oli alkanut liettyä yhteen, niin, ettei ollut mahdollista sanoa missä meri päättyi ja taivas alkaa.
Muistin silloin kertomuksen taivasmerestä, jonka olin isältäni joskus kuullut. Tätäkö kertomus tarkoitti? Taivasta, joka yhtyi mereen.
Miten jumalten kaltaiset Azteekit aikoivat selvitä kohdatessaan maan äären? Onko Azteekkien maa maan äären tuolla puolen? Asuvatko he taivasmeressä? En pystynyt esittämään kysymyksiä, joten minun tuli vain luottaa jumalaisiin Azteekkeihin.

Mies nykäisee olkapäästä minut jälleen liikkeelle. Kuljemme toista laitaa kohti takaosaa, jossa laivan maja sijaitsee. Emme kuitenkaan käy majassa, vaan sivuutamme sen ja saavumme paikkaan, jossa seisoo kaksi miestä pidellen käsissään kahta pitkää veden alle ulottuvaa puuta. He näyttivät mitä ovat tekemässä muuttamalla puitten asentoa, jolloin laiva kallistuu niin, että lennämme sisareni kanssa jaloilta. Takana seisova mies ottaa meidät ystävällisesti kiinni matkalla kohti laivan seinäpuita. Ihmeellistä. Näin valtava uiva maja, joka kulkee noituudella, tottelee kahta miestä... niin, tietenkin jumalaa.
Alan olla yhä syvemmin vakuuttunut Azteekkien jumalisesta olemuksesta ja uskon heidän pystyvän jopa maan äären ylittämiseen, mikäli se olisi tarpeen.

Jatkamme tutustumismatkaamme takaisin keski... laivaa... kohden. Niin, laivahan se kelluva talo on.
Keskellä laivaa on lattiassa aukko, josta johtaa tikkaat alas. Nostan Kastehelmen selkääni, sillä minusta tikkaat näyttävät kyllin vaikeilta jopa itselleni.
Aluksi emme näe kirkkaasta päivänvalosta tulleina mitään ja pysähdymme, kunnes silmät tottuvat puolihämärään. Valoa tänne alas tihkuu ainoastaan äskeisestä kulkutiestämme, sekä ulkopuolelta, näkemieni pienten aukkojen kautta. Ilma haisee tunkkaiselta, joltain tuntemattomalta pistävältä, sekä merivedeltä ja ihmisen hieltä.
Laivan seiniä kiertää usealla tasolla pitkät istuimet, joilla istuu miehiä vilkkaasti keskustellen ja joitakin minulle tuntemattomia pelejä pelaten. Täällä näen myös laivan kyljistä sisään vedetyt kepit siistissä ojennuksessa. Tällainen määrä ihmisiä siis liikuttaa laivaa silloin, kun tuo ylhäällä pullisteleva kangas ei ollut noituuksineen käytössä.
Azteekkien aurinkokankaan voima vastasi näin monen miehen työtä. Ei ihme, että siinä koreili aurinko, korkein jumaluus, kuvattuna keltapunaväreissään.

Peräosassa on pieni aitaus, molemmilla sivuilla erillinen. Niissä on muutama eläin, joita en tunnista. Aitauksen jälkeen on ovellinen huone, jossa näyttää olevan ruokaa ja suuria ruukkuja. Näen siellä roikkumassa tuttuja elintarvikkeita: kuivattua lihaa ja kalaa. Astioissa jauhoja, juureksia, munia... suuria munia. Kuljettuamme laivan mitan täällä alhaalla, edes takaisin, nousemme jälleen päivänvaloon.

Kun pystymme näkemään häikäisyltä, suuntaamme kulun kohti laivan majaa, kuten sitä itse nimitän. Oppaamme liikuttaa jotakin laitetta ovessa ja ovi kumahtelee. Tarkemmin katsoen laite muistuttaa ihmisen nyrkkiä, joka on tehty jostakin raskaasta aineesta. Hän avaa oven ja astumme Azteekkien ylijumalan majaan. Ylijumala istuu pehmustetulla tuolillaan, joitakin kirjavia kangaspaloja levitellen. Seinillä roikkuu vastaavan näköisiä kankaita. Niiden pääväri on sininen, ja niissä on paikoin vihreitä läiskiä, jotkut taas ovat enemmän vihreitä. Yhdessä niistä on sisiliskon tai alligaattorin kuva. Osaisin kyllä piirtää itse paremman.
Minusta kankaat ovat kauniita ja niissä on paljon erikoisia yksityiskohtia, kuvia ja viivoja.En ihmetele lainkaan miksi Azteekkien päällikkö niitä tutki niin innokkaasti.
Yksi pala on levitetty tasolle, hänen eteensä. Siinä on merkillisiä pyöreitä levyjä ja piirrettyjä merkkejä sen pinnassa. Hän viittaa meidät vierelleen ja osoittaa jotakin kohtaa sinisellä kankaalla. Minua kiinnostaa enemmän aurinkometalliset sormukset hänen sormessaan. Ne ovat taidokkaasti muotoillut eläinten ja ihmisten muotoihin ja niissä kimaltelee kaiken värisiä kiviä.
Katselen hänen osoittamaansa kohtaa kankaalla mutta en näe siinä mitään. Sitten hän siirtää sormensa osoittamaan kankaan toisessa reunassa olevaa vihreää pintaa, jota rikkoo kiemurtelevat siniset madot.
Nyt näen hänen sormensa yläpuolella jonkun kuvioryhmän, kuin pienen maton ja pienen pyöreän koristeellisen läikän ja nyökkään hyväksyvästi. Minustakin se on hyvin kaunis.

Azteekki nousee tuoliltaan ja osoittaa meille huoneensa nurkkaan sijattua makuusijan näköistä aluetta. Hän työntää meitä sitä kohden ja taputtelee sen päällä olevaa peitettä. Kun en ota ymmärtääkseni hän kellistää meidät siihen leikkisä hymy huulillaan, osoittaen, että saamme nukkua siinä matkamme aikana.
Minua kauhistuttaa. Entä jos Kastehelmi kastelee hänen hienon vaatteensa ja ylimalkaan, miten me tavalliset kuolevaisten lapset rohkenemme ummistaa silmämme näin korkea-arvoisessa ja jumalallisessa seurassa.

En uskalla liikahtaa paikalta, mihin Azteekki on minut kumonnut. Olin jäänyt ilmeisesti hassunkuriseen asentoon, kun Azteekki oikoo jäseniäni ja silittää hiuksiani rauhoittavasti. Pikkusisareni vähät välittää makuusijansa sijainnista ja on kait väsynyt alkumatkan koettelemuksista. Hän nukahtaa heti. Minä en kykene ummistamaan silmiäni ja kun oppaanamme toiminut mies on poistumassa majasta, liityn häneen ja katson ovea kysyvästi. Azteekki nyökkää. Seuraan miestä ulos. Hänellä on mukanaan jokin metallinen laite. Se muistuttaa mielestäni hämähäkkiä tai krapua ulokkeineen. Hän kulkee aluksi laivan perään ja osoittelee laitteella silmän tasalta johonkin kaukaisuuteen, jossa minun silmäni eivät näe enää mitään, rannikon upottua meren laineisiin. Sitten hän kävelee keulaan ja tekee vastaavia liikkeitä hieman eri suuntiin. Olen varma, että ne ovat taikoja maan äären ylittämiseksi tai ainakin meren lepyttämiseksi suosiolliseksi matkaamme varten.
Sitten hän menee takaisin laivan majaan. En uskalla enää seurata häntä, sillä minua pelottaa ajatus, että joutuisin nukkumaan Azteekkien päällikön majassa.

Aurinko painuu taivaan rannalla pilveen ja ilta hämärtyy nopeasti. Yritän pii­loutua kannelle mutta se on liian paljas antaakseen pakolaiselle minkäänlaista suojaa. Keskipuusta on kangas kääritty ylös. Laiva liikkuu miesvoimin verkkaisesti tasaisen rummutuksen tahdissa. Liaanin paksuiset köydet muodostavat kannelle kauniit kiekot, joista yhden sisään käperryn nukkumaan.

Herään seuraavana aamuna Azteekkien Jumalan majassa. Hän oli varmaankin yöllä etsityttänyt minut käsiinsä ja kannattanut minut majaan. Säpsähdän hieman. Hänhän saattaa olla vihainen, kun olen pakoillut hänen tahtoaan.
Azteekin vuode roikkuu seinällä. Se keinahtelee laivan tahdissa ja näyttää komealta vuodehuopineen. Niissä on koristeellisia tupsuja ja koreita värejä ja aurinkometallia kirjailuissaan.
Ovella kumahtelee samoin kuin eilen tullessamme. Sisälle astuu mies kantaen kolmea ruukkua naruista. Ruukuista leviää hyvä tuoksu majaan ja Azteekki herää nousten vuoteeltaan. Hän näyttää kovasti ihmisen kaltaiselta unenpöppörössään. Samalla tunnen Kastehelmen liikahtavan vierelläni. Muistan silmänräpäyksessä, että hän saattaisi kastella millä hetkellä tahansa jumalaisen huovan ja tuuletan hänet sylissäni ulos. Enkä yhtään liian ajoissa. Pissavana seuraa meitä laitakaiteelle asti, jonka yli koitan parhaan taitoni mukaan sisartani roikottaa. Ruokaruukkuja kantanut mies syöksyy perään ja tarttuu olkani yli Kastehelmeen. Hän luulee varmaan, että olen heittämässä siskoa laidan yli.
Mies raahaa minut miltei kovakouraisesti takaisin majaan ja sysäsee Azteekin eteen. Olen varmaan hölmistyneen näköinen. Azteekki on oivaltanut tilanteen oikean laidan osoittaen hymyillen saviruukkua, joka oli asetettu makuusijan viereen. Se tuoksahtaa hieman virtsalle, joten ymmärrän, että vastaisuudessa Kastehelmi istutettaisiin sille.
Soutajat näyttivät ruikkivan laidan yli. Minä yletyin ainoastaan johonkin rakoseen tai isompaa hätää varten rakennettuun laidan yli ulottuvaan ulokkeeseen, josta oli suora reikä mereen.

Laiva kulkee aurinkovaatteella, vaikka aurinko itse pysyttelee jossain pilvien takana piilossa.
Nyt vasta huomaan, että merenkäynti on eilisestä yltynyt ja laiva keinahtelee voimakkaasti puolelta toiselle. Oli ollut jopa vaikea kulkea suoraan juostessani kannelle.
Tunnen meren voiman. Se heittelee jumalten laivaa vaivattomasti kuin tyhjää maitopähkinää. Laineet ryöpsähtelevät silloin tällöin yli koko kannen ja meitä kielletään tulemasta ulos majasta. Aurinko otetaan pois puustaan ja sisällä olevat miehet kuljettavat laivaa taas seipäillä. Se näyttää kyllä epätoivoiselta, koska välillä kepit olivat kokonaan irti vedestä ja välillä hyvin syvällä. Kastehelmi oksentaa makuusijalle ja minullakin on hirvittävä olo. Vatsaani kiertää ja pääni tuntuu paksulta. Yökkään Kastehelmelle varattuun ruukkuun. Oksentelemme vuoroin Kastehelmen kanssa ja sairaus vie voimat niin, etten enää tajua aikaa enkä paikkaa.

Olemme ilmeisesti maanneet sairaina päiviä, kun herään tyyneen pimeyteen. On yö. Muistan vain katkonaisesti, että minua oli juotettu väkisin muutaman kerran, vai oliko se vain yhden kerran, joka oli unessani toistunut painajaisen tavoin. Kastehelmi tuhisi vieressäni ja oli ilmeisen autuaassa unessa. En pysty nousemaan makuusijaltani, vaikka ruumistani pakottaa liikkumisen puutteesta. Pyöriskelen makuullani niin paljon, kun tilaa on. Nousen välillä pimeydessä istumaan.
Oloni paranee sen verran, että saan unesta uudelleen kiinni ja herään seuraavana päivänä auringon paistaessa jo korkealta. Azteekki tervehtii elävien joukkoon palaamistani ystävällisellä hymyllä ja kaikki tuntuu olevan ennallaan. Hän koputtaa kädessä olevalla sauvallaan lattiaan ja hetken kuluttua meille tuodaan hieman ravitsevaa keittoa, josta tunnen voimieni palautuvan.

Meidät viedään ulos. Azteekki nostaa molemmat väkeville käsivarsilleen. Hän nyökkää päällään meren taakse, jossa näen vihreän, kumpuilevan nauhan kiemurtelevan. Se on kuin käärme. Lähestymme käärmejuovaa ja siinä alkaa erottua ranta, metsää ja vuoria. Se on suuri maa. Olen varma, että olisimme perillä ja kiitän suojelushenkiä ja Azteekki jumaliani onnesta ja sallimuksesta, joka on kuljettanut meidät tänne hengissä.

Laiva kääntyy syvään lahteen, jonka perällä näen vaaleita oudon muotoisiksi veistettyjä kalliota. Koko vuoren rinne on täysin tasaisiin muotoihin veistetty. Siten, kuin isäni olisi veistänyt tahtomiaan koristeita puuhun. Vuori laskeutuu lahden perällä mereen yhtä koristeellisena.
Laivassa syntyy meteli, kun Azteekkien päällikkö huutaa jotakin. Kepit työntyvät veteen ja aurinkovaate kiedotaan puunsa ympärille. Laiva ajautuu verkalleen kohti puista rakennelmaa ja kohta näyttää siltä, että se aikoo törmätä siihen. Säikähdän ja juoksen pois laidalta. Se huvittaa Azteekkia ja saa hänet naurahtamaan.
Laiva kääntyy hieman ja miehet rannalla ottavat sen vastaan olkipaaleilla. Se pysähtyy kevyesti. Köysiä lentelee ilmassa ja ne kiinnitetään rannan paaluihin.

Miehiä juoksee laivaan ja laivasta pois mutta meidän ei anneta mennä maan kamaralle, jota olen jo päiviä kaivannut jalkojeni alle. Olen myös jännityksellä odottanut miltä jumalten valtakunta näyttäisi.
Kurkimme laivan laitojen ylitse vuoren merkillisiä, kivestä veistettyjä muotoja. Ne ovat ilmeisesti jumalten majoja, koska jumalat kulkivat niihin aukoista sisään ja ulos. Ne olivat suoraseinäisiä ja niissä oli useita nelikulmaisia aukkoja. Katot olivat tasaiset ja tuntui, kun majat olisivat olleet kaikki samaa vuorta. Vain jumalat pystyvät tekemään sellaisia

SIELUN JA RUUMIIN RAVINTOA

- Hyvä jumala! Oletko sairas?
- A... anteeksi. En... haluaisin vain, että jumala päästäisi minut maihin...
- Mitä sanoit? Kummallisella äänellä.
- Hetkinen... niin olihan teillä sitä kahvia? En ole lähiaikoina ollut oikein
kunnossa. Mitä nyt?
- Olin niin huolestunut sinusta. Noin komea nuorimies heikkona. Tuijotit vain eteesi...
- (Jumalauta. Se ei enää välitäkään paimentaa tota kylpytakkiaan). Oho. Hemmetin byysat...
- Anteeksi mutta avasin äsken sinulta vyön, kun luulin, että olit menettänyt tajuntasi. Ei sinun tarvitse minua ujostella. Olen nähnyt aiemminkin miehiä alushoususillaan...
Meinasin juuri soittaa ambulanssin... mutta sitten kuulin sinun sanovan jotain... Onko sinulla jokin tauti? Kaatumatauti, sokeritauti tai...
- Ei... ei se o mitään. Oon vaan syönyt ja nukkunut viime aikoina kehnosti. Yleistä heikotusta. Pitää vähän skarpata elämäänsä.
- Oo... olenko minä mielestäsi vanhan akan näköinen? Luulin aluksi, että
tuijotit minua...
- Päin vastoin... Rouva on oikein hyvin... säilyneen näköinen. Vois sitä tuijottaakin.
- Tarvitset hellyyttä... luulen... haluaisin auttaa ja hoivata...
- Totta. En o saanukkaa pitkää aikaa... hellyyttä.
- Kahvi taisi jäähtyä.
- Haluatko, että keitän uutta?
- Hitto. Kello on kolme. Mulla on auto täynnä koneita. Sopiiko ne kahvit joku toinen kerta kiitos.
- Olet aina tervetullut muru.

- Haloo! Onks Mirkku... kiitos... Hei Mirkku.
- Hei.
- Vieläkö mökötät.
- Enkai mä mitää mökötä. Mä... mä styylaan yhen toisen kanssa.
- Älä. Ei kai vaa se Elvis... sieltä Bottalta?
- Sama kai toi sulle kuka.
- Onks nää viimeset sanas mulle?
- Ei. Ne sä oot jo kuullu. Et moido.
- Mirkku.... Halooo.... Perkele. Iski luurin korvaan. Täytyy olla raju jätkä
kiikarissa. Miten se voi tollee. Neljä yhteistä vuotta puhallettu tuuleen. Niiku ei mitään. Pois pyyhkäisty. Mitä se oikee odotti multa. Enkö ollu kyllin hyvä sängyssä, enkö tanssittanu tarpeeks?
Mua jurppii se kihlajaisjuttuki. Mitä sekin nyt muuttais, jos oltais oltu muka kihloissa. Oisko naiminen jotenkin makeempaa tai mitä. Se varmaa luulee, et toi rasvis tsöpaa sille jonkun rihkamasormuksen ja vetää viiksee oikeen koristei tten kera. Mirkulla on nii makeet reidet... voi Mirkku... Oli se kyllä vähä määräilevä välillä. Melkeen ku mutsi. Se ei tykänny mun kavereistakaa. Sen mielestä kaikki oli rupusakkia. Ryypättii kuulemma liikaa. Onks toi ny pari iltaa viikossa liikaa, muutama snubu. Treeneissä tuli otettuu. Nii ja tietysti keikoilla. Onks joku nähny selvää muusikkoo. Vaa joku kusipää pystyy siihe hommaan selvin päin. Musastakaa se ei välittäny muuten ku, et piti tanssia. Tanssia ja tanssia ja vielä kerran tanssia. Eikä se tykänny ees slovareista, ku pääsin vähä liian likelle hinkkaa sitä. Voi Mirkun pienet rinnannypykät... Mä en kestä. Pahinta on just se et joku Elvis-klooni-rasvis vie sen nokan alta. Ja millä ihmeen lihaksilla? Mitä sil oli mutsiaki vastaan? Nehä tuli nii hyvin toimee. Vai näytteliks se vaan... Tästä fiiliksestä versois varmaan hyvä bluussi.

- Tule Pentti kahville!
- Kiitti. Mä lopetan vaan tän nuotinnuksen johki sopivaa kohtaa... Tai sama kai mihi. En pysty yhtää keskittyy.
- Miten sinä näytät nykyään niin kalpeelta?
- Emmä tiä. Ei kai oo tullu huolehdittua kunnosta.
- Et tietenkään käy syömässä? Eväitäkään et ollut syönyt. Kalliit leivät menee hukkaan. Saat ottaa ne huomenna uudestaan mukaan. Uusia en tee.
- Ei sitä aina ehi. Eilenki kaatovat päälle semmosen kuorman, et hyvä et hengissä alta selvis.
- Kyllä sitä täytyy lakisääteinen ruokatauko olla.
- Kyllä kai. Me sanoo se niille piiskureille.
- Pitääkö mun tulla ne sun asiat selvittämään. Sä voisit maksaa muuten ens tilistä vähän enemmän, kun mulle tuli verovirastosta joku maksu.
-Mikä ihmeen maksu?
-Tuossa se on hyllyllä. En minä siitä mitään ymmärtänyt. Kai ne virastossa tietää ja oikein laittaa.
-Hetkinen arvioverotus... täähän on selvä mätky suomeksi. Ja mistä helvetin tulosta ne sua mätkii. Mä soitan huomenna tonne ja saavat jumalauta selvittää miten leskeneläkkeestä voi syntyä mätkyjä... Se talo on dillejä pullollaan. Mä... tota... tota...

KIVETTYNYT PUUMA

Yötaivas on oudon kuulas. Voin nähdä syvälle tähdistöihin ja koko taivaan pohja on valaiseva. Pimeyttä ei tunnu olevan lainkaan. On erilaisia hämärän sävyjä ja vihertävää. Liitelen tähtien ja planeettojen seassa... niitä on loppumattomasti... loputtomasti... Taivas, ruumiisi on loputon.


Kun aurinko alkaa laskea mailleen, olemme edelleen laivassa ja joudumme pettyneinä käymään vuoteellemme. Azteekki ymmärtää meitä mutta kohottelee hartioitaan ja silittää lempeäsi molempien päätä.
Seuraavana aamuna laiva lähtee aamutuulten mukana merelle hämmästykseksemme.
Emme kai olleet perillä... vai menemmekö takasin...
Aikamme ei tahdo aluksi kulua. Sitten muistan eräässä osassa laivaa olleet eläimet. Niitä kuljetetaan mukana ilmeisesti ruuaksi, koska keittoa kantanut mies haki silloin tällöin yhden lemmikeistämme. Samana päivänä saimme aina jotain liharuokaa. Minun on vaikea niellä sitä, koska näen yhä silmissäni eläimen luottavaisen katseen, kun olin ruokkinut sitä, tai rapsuttanut sitä korvan takaa. Vein eläimille omasta ruoka-annoksestani aina makupaloja. Siitä Azteekki ei oikein pitänyt, että saatoimme nukkuakin niiden kanssa.

Kun olemme kulkeneet jälleen useita päiviä merellä, jossa maata ei ollut näkyvissä, Azteekki vinkkaa minut luokseen ja näyttää sinikirjavaa kankaan palasta. Hän näyttää tällä kertaa sinisen värin keskellä olevaa suurta vihreää, liskon muotoista läikkää ja sen toisessa päässä, sinisen suoran viivan jatkeena olevaa ruudullista kuviota. Nyökkään jälleen hyväksyvästi. En ollut perillä Azteekin leikistä kangaspaloillaan mutta koska se näyttää häntä kovasti huvittavan, seuraan hänen toimiaan kohteliaan uteliaana. Nostaessaan sormensa kankaalta hän näyttää molempien käsien sormia, merkitsevästi heristäen. Näytän hänelle omia sormiani samalla tavoin. Se saa hänet nauramaan. Jokin leikki se kait sitten oli.

Toisinaan miehet heittävät laivalta mereen harvoja kankaita. Niihin tarttuu
paljon kaloja, ja ne syödään maukkaiksi paistettuina.
Näemme merellä valtavia petoja. Ne ovat jumalten laivaakin isompia ja
Azteekkikin katselee niitä vakavin ilmein. Pedot suihkuttavat ilmaan mahtavia vesisuihkuja, jotka kantautuivat sumuna laivalle asti. Eivät ne tohtineet koskea jumalten laivaan. Kun jättiläiset sukeltavat aaltoihin, eikä niitä sen koommin näy, rauhoittuu Azteekki ja jaksaa taas hymyillä meille.
Näemme myös iloisia suuria kaloja, jotka leikkisästi hyppelevät laumana
laivan ympärillä. Ne eivät hermostuta lainkaan Azteekkia. Hän on innoissaan ja heittelee niille kaloja palkinnoksi esityksistään. Ne osaavat ottaa kalansa kiinni jopa ilmasta.

Erään päivän laskiessa iltaan ryntää Azteekkien päällikkö luokseni laivan
perään. Olen katselemassa laskevan auringon valossa upeana aaltoilevaa merta ja valkeitten merilintujen kaartelua laivan yläpuolella. Hän tarttuu olkapäähän ja taluttaa minut keulaan. Hän osoittaa johonkin eteenpäin. En näe muuta kuin merta. Hän asettaa silmäni eteen merkillisen putken ja pitää toista silmääni peitossa kädellään. Putkessa häämöttää valo. Sehän saattoi olla joku taikakalu.
En uskalla vastustaa Azteekkia joten tuijotan valoa putkessa. Se muodostuu ikään kuin pienistä pisteistä, niin kuin tulikärpäset istuisivat rivissä. Azteekki kohottaa nyt puolestaan itse putken silmäänsä ja näyttää tyytyväiseltä.
Ilta muuttuu yöksi ja laivan keulan suunnassa alkaa paljainkin silmin näkyä
valopisteitä. Silmäputki onkin siis jokin ennustusväline. Meitä ei pakotettu
nukkumaan vaan saamme seurata valojen lähestymistä. Valot muodostivat kaksi pisteriviä, jotka pikkuhiljaa, laivan edetessä, asettuvat nuolen kärjen muotoon, jolloin laivan suunta käännetään niitä kohden.

Aurinkokangas oli kääritty mastosta aikaa sitten ja laiva kulkee keppivoimalla.
Mitä lähemmäs valoja saavumme sitä enemmän näemme muita pieniä valopisteitä kaukana nuolen kärjen suunnassa. Ne muodostavat jonkinlaisen valovuoren, joka leijuu pimeydessä.
Kaikki tämä näyttää hyvin ihmeelliseltä. Olen vakuuttunut, että nyt lähestymme jumalten valtakuntaa.
Yksittäinen valo ei ole kuten nuotio vaan se on ikään kuin piste. Nyt alkoi näkyä jo jotakin muuta lähimpien valojen ympärillä. Ne ovat kuin kivettyneitä jättiläismäisiä ihmishahmoja, jotka pitelevät valopalloa korkealle kohotetussa kädessään. Ne seisovat kahdessa rivissä ja laiva lipuu miesvoimin niitten keskellä.
Tunnelma on jumalallisen juhlava. Laivalta ei kuulu muuta ääntä kuin tasainen rummutus ja soutukeppien kohahdukset. Vesi on miltei tyyni, kohisten rauhallisesti laivan kyljissä.

Valoa kantavat jättiläiset jatkuvat loputtomana rivinä laivan molemmin
puolin. Ensin vedessä jalustallaan seisten, sitten jumalten muovaaman joen rantavalleilla. Reunus oli suora kuin jousen jänne ja niin säännöllisen muotoinen, ettei luonto, eikä ihminen sellaista pysty ikinä tekemään.
Lähestymme arvokkaasti jotakin valoisampaa aluetta edessämme. Se näyttää kauempaa katsottuna muodottomalta, enkä käsitä mikä se voisi olla. Vähitellen hahmottuu eteen levennys tässä jumalten muotoilemassa joessa ja laivamme vetää suotukeppinsä sisälle kolinalla, joka säikäyttää minut pahanpäiväisesti, vaikka se on tapahtunut vastaavalla tavalla lukuisia kertoja matkan aikana. Nyt on vain niin rauhallista ja mielenkiintoni on jossain kaukana laivan ulkopuolella.
Pomppaan ilmeisesti silminnähden, koska takanani seissyt Azteekki taputtelee minua hartioihin huvittuneena.

Laivasta heitetään jälleen köysikimppuja maihin käsiään ojenteleville ihmisille. Ihmettelen, miksei täällä ollut mitään vastaanottorituaalia. Jumalten luoman valon alueella on tuskin kourallista miehiä, jotka vain hääräävät köysien parissa ja kantavat jotakin puulevyn näköistä kohti laivaa.
Puu kaadetaan romahtaen laivan kannelle. Sille juoksee miehiä laivasta erilaisia nyyttejä käsissään.
Olisimme jääneet juoksevien jalkoihin, jollei takana seissyt mies olisi kaapannut meitä voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut meidät puuta myöten maankamaralle. Perässämme kävelee Azteekkien päällikkö rauhallisin askelin ja hetkeksi juoksu pysähtyy, jatkuen jälleen samanlaisena Azteekin päästyä rannalle.

Jatkamme matkaa välittömästi Azteekin jäljessä kohti pimeää luolaa vuoren seinämässä. Tai ei se kai sittenkään ollut vuori, vaan vuoresta leikattuja vuoren kokoisia jumalten asumuksia. Niiden todellisia mittasuhteita, oli pimeästä johtuen, vaikea hahmottaa.
Luola on veistetty säännöllisen muotoiseksi ja siinä seisoi kivipylväitä tiheänä metsänä.
Kävelemme jonossa, Azteekki edellä ja laivasta mukaamme lähtenyt mies perässämme. Azteekilla on kädessään astia, jossa palaa pieni liekki. Se valaisee kappaleen matkaa maata edellämme ja sivuillamme. Luola aukenee solaksi, joka risteilee välillä eri suuntiin. Ympärillä jatkuu loputtomalta tuntuva vuorten massa.

Vihdoin näkyy jossain kaukana edessämme valoa ja sen tavoitettuamme,
eteemme aukeaa laajempi valaistu aukio. Sen keskellä on tumma, kivettyneitten ihmisten muodostama ryhmä. Siinä on muutama lapsi, joilla on hartioillaan suuri kala, ja kalan suusta valuu katkeamaton vesivirta, kuin vuoripuro.
Mitähän lapsiparat olivat mahtaneet tehdä, kun ne oli noiduttu kiviksi. Minä aion olla entistä tottelevaisempi.

Astumme sisään eräästä oviaukosta ja vastaamme tulvahtaa lämpöä ja valoa, sekä lihava, jättimäinen naisihminen. Hän ottaa miehiltä kantamukset, laskien ne lattialle seinän viereen. Nainen johdattaa meidät peremmälle.
Jumalten asumus on sisältä yhtä mittava kuin ulkoakin. Asuintiloja jatkuu
loputtomiin, jykevin portein ja käytävin tai portain, toisistaan erotettuina.
Tämä kaikki on ymmärrykseni tavoittamattomissa.

Seinillä on kuvia, ihmisiä ja maisemia, sekä kivetettyjä ihmisiä seisomassa huoneissa ja käytävissä. Kivi-ihmiset, sekä maalaukset, näyttävät aivan eläviltä. Jos en olisi käsin tuntenut niitten kuollutta kylmyyttä en olisi pelkin silmin niitä kiveksi uskonut.
Meidät kuljetetaan huoneeseen, jossa on toinen huone keskellä lattiaa. Se
on kirkasvärisin, lämpimin vaattein peitelty ja sen kulmista kohoavat kauniisti koristellut puupylväät, jotka kannattavat kankaista kattoa. Katon reunoista riippuu lukuisia tupsuja. Se näyttää pieneltä jumalalliselta asunnolta. Suuressa huoneessa on lisäksi kirkasvärisiä vaatteita ja eläinten taljoja lattialla ja eräällä seinällä on koristeellisin puulevyin suljettu aukko.

Yhdessä nurkassa istuu kivettynyt eläin. Se muistuttaa mielestäni puumaa. Säikähdän, sillä olihan puuma ollut juuri se eläin, joka oli riistänyt minulta vanhempani.
Kun meille oli osoitettu, että meidän tulisi nukkua tässä huoneen keskellä olevassa majassa, meidät jätetään hetkeksi kahden.
Sisareni takertuu jalkaani ja osoittaa nurkassa istuvaa eläintä. Minulla oli täysi työ rauhoittaa hänet ja saada omin käsin toteamaan, että se oli muutettu kiveksi. Todisteeksi potkaisen kivipuumaa ja loukkaan varpaani. Kerron sisarelleni, että täällä kaikki paha muutetaan kiveksi. Julma rangaistus noille ihmisparoillekin.
Kierrän huonetta silmät suurina ihmetellen, kun ovelle koputetaan ja
huoneeseen tulee jälleen sama jättiläisnainen, kantaen kahta ruukullista jotakin höyryävää juomaa. Lähtiessään hän painaa huulensa meidän molempien otsalle ja hymyilee aurinkoisesti.

Maistan juomaa. Se on makeaa ja maitopähkinäjuoman kaltaista. Olin
tuntevinani hunajan tuoksun ja maun ja jotakin vierasta, jota en ollut aiemmin eläessäni maistanut.
Juomme juoman hyvillä mielin ja vatsaani kalvanut nälkä, jota en oikeastaan aikaisemmin ollut lainkaan huomannut, kaikkosi. Unen raskaus valui jäseniin. Siemaisen viimeisen pisaran sisarenikin maljasta, hänen torkahdettua istualleen lattialla olevalle taljalle...

TERKKARILLE


- Penttiii... heräää...
- Öööö...
- Mitä sä tuijotat... ihanku sä olisit tajuton. Istut ja tuijotat. Mä oon puhunu sulle niitä näitä ja siinä sä vaan toljotat. Tarviitko sinä lääkäriä? Vienkö minä sinut sairaalaan?
- Älä... ei se mitään tää... on ihan ohimenevää... sitä on liikkeellä... jotain flunssaa.
- Älä poika höpötä. Tollanen ei ole kuule normaalia. Sinä lähdet just nyt sairaalaan. Minä tuun mukaan, ettet pyörry matkalle.
- Emmä tähän aikaan vuorokaudesta mihinkää lähe. Nukutaan huomiseen. Lupaan mennä lekuriin huomenna. Jumalauta. Istun siellä puolipäivää ja minkä takia. Vaan siksi, että silloin tällöin nukahdan...
- Multa on mies jo mennyt. Haluaisin pitää poikani. Huushollinpito on kallista. Lesken eläkkeellä en pärjää. Toi on joku tauti. Noin nuori vielä ja kaikenlaisia kohtauksia. Iäkkäillä niitä on luonnostaan, yhtä sun toista, eikä se ihmetytä... mutta nuori...

- (Tässä mä nyt istun ku tatti. Ainaki puolpäivää. Ei oo koskaan selvinny vähemmällä. Kaiken näköstä porukkaa penkit piukkana. Parkuvaa skidii. Aikaasa kuluttavaa mummoo ja saikkuu hakevaa skoijarii).
- Pentti Pitkänen!
- (Oli jo aika.)
- Huone numero kuusi. Tohtori Martila.

- Päivää. Martila.
- nii...iin, eikun mä oon Pitkänen. Pentti.
- Istukaa olkaa hyvä. No mikä vaivaa nuorta miestä.
- No selkä... tai emmä tie. Pimentää välillä.
- Selkään pistää ja vituttaa?
- Joo. Joo vituttaa. Pistäkää reseptille, että pitää saada kaks kertaa päivässä... tai no olkoo kolme, jos talo tarjoo.
- No vakavasti puhuen. Miten tämä sinun selkäkipusi ilmenee? Kuvaile hieman.
- No se oli zjoukki. Mulla pätkii... taju karkaa... tai ei se mihkää karkaa... tuuttaa vaa jotaan soopaa, ku unta... ei voi liikkua tai mitää... tuijotan vaa kuulemma minuutti tolkulla johonki...
- Hm. Onko sinulla ollut kuumetta tai pahoinvointia tai muuta...
- Ei. Tai emmä oo kyllä mitannukka. Mut ei ainaka mitää kummempaa. Tuntishan sen kropassaki.
- Meidän täytyy tutkia tarkemmin tätä sinun tapaustasi. Pulssi normaali, verenpaineet kunnossa... on otettava... merkkaan tähän: verikoe, virtsa... no nämä nyt aluksi ja tulet sitten viikon kuluttua niin jatketaan tästä. Jos kohtaukset pahenevat niin mene suoraan päivystävään sairaalaan. Kirjoitan tästä sinulle sellaisen lapun, että ottavat vastaan. Toivotaan, että ei ole mitään vakavaa. Tavataan viikon kuluttua.
- Moikka... tota näkemiin.

- Missä helvetissä sä jätkä oot oikee kupannu. Huolto hukkuu palautettaviin koneisiin ja noutojakin olis melkonen lista.
- Älä nyt hikeenny. Enkä mä oo pannu ku aikoihin. Mä olin lekurissa. Oon ollu vähän heikkona.
- Kirjottiko leku poitsulle sairaslomaa?
- Ei. Ole huoleti. Sano vaan, et raskaita kantamuksia tulisi välttää... ja et korkeille paikoille ei pitäis kiivetä... ja tota... autolla ei sais ajaa.
- No mitä sä meinaat sit tehdä? Ei toi sun homma paljon muuta olekaan. Olet tainnu itse sanella ton reseptin lekurille. Oliko tuttu vai naislääkäri?
- Enempi sun makuun. Helvetin karvanen mies. Eiks mulle vois järkkää jotaa jobia täältä huollosta ja panna joku muu keikoille? Ainaki siks' aikaa ku toi mun juitsu selvii.
- Kuka täältä on valmis lähtemään. Onko täällä edes kortillisia kavereita? AB-kortti kelpaa.
- Mä voin tuurata Penaa.
- Kale perkele. Reilu jätkä. Tosta hyvästä saat multa yhe osotteen jossa voit käydä virittämässä TV:tä. Sieltä saa muutaki viritystä, jos rouva on hyvällä päällä.
- Kiitos mutta teen tän ihan vaihtelun vuoksi. Voi virkistää jopa.

PIKKUPEURA

Seison miesjoukossa. Minusta tuntuu, että katselen itseäni ulkopuolisen tavoin. Olen vanha ja pääni on harmaa ja osittain kalju. Tulen kotiin ja kävelen sänkyni ääreen. Siinä makaa pimeässä joku. Tungen itseni väkisin sänkyyn. Tuntuu kuin tunkeutuisin jonkin sisään. Itseeni...

-... missä mä oon... kai ihan kotona, olen vaan kääntyny ympäri unissani. Tossahan häämöttää nousevan aamuauringon valo majan oven raosta... ja... pikkusisko on taas kastellut yhteisen peitteen. Isä on antanut sille osuvan nimen, Kastehelmi. En raaski sitä herättää, pissa on lämmintä ja sitä unettaa vielä mukavasti.
Lähden varovasti ulos, etten herätä muita. Isä ei ole vielä palannut metsästä kylän miesten kanssa. Kun minusta tulee suuri, niin minäkin pääsen mukaan. En vain tiedä koska se tapahtuu. Minusta olen jo nyt hyvä metsästäjä, olen pyydystänyt lukuisia liskoja, jotka ovat tosi nopeita, kun ne pelästyvät. Isä sanoo, että poika on kyllin iso metsälle vasta kun hän on elänyt yli kymmenen kevättä. Olen nyt... yksi, kaksi, kolme... viisi kevättä. Pikkusiskoni se vasta lapsi on enkä minä. Se on vasta kolme kevättä.

Taidanpa kerätä äidille linnunmunia niin näkevät, että minusta on jo paljon hyötyä. Muistan ulkoa monta pesää ja olen nähnyt kuinka naapurissa asuva pappa asettaa tikun pesän pohjalle, niin että hölmö lintu munii pesän täyteen munia, jotta pystyis hautomaan niitä. Olen varustanut jo muutaman pesän tikuilla, että saisin ison munasaaliin ja kiitosta neuvokkuudesta isältä.
Äh, tämä pesä onkin tyhjä. Oisikohan lintu hylännyt sen ton tikun vuoks. Minun on katsottava tarkemmin, miten pappa asettaa tikun. Ehkä se lukee jonkun loitsun tai käyttää jotakin muuta salaista kikkaa.
Tässä seuraavassa pesässä on munia mutta tikku on häipyny. No, kai sitten on opeteltava vielä tätä konstia. Käärin munat tähän suureen kasvin lehteen, että saan ne ehjinä kotiin. Käyn vielä muutamalla pesällä. Kyllä näistä yhdeksi aamuksi syötävää tulee...

VAPAA KUIN TAIVAAN LINTU

  Am Noland Helsingissä 5.1.2024 PROLOGI Tässä kirjassa eletään kahta aikaa. Beatles-aikaa ja kertojan toisen minän rakentamaa aikaa vuositu...