KIVETTYNYT PUUMA

Yötaivas on oudon kuulas. Voin nähdä syvälle tähdistöihin ja koko taivaan pohja on valaiseva. Pimeyttä ei tunnu olevan lainkaan. On erilaisia hämärän sävyjä ja vihertävää. Liitelen tähtien ja planeettojen seassa... niitä on loppumattomasti... loputtomasti... Taivas, ruumiisi on loputon.

Kun aurinko alkaa laskea mailleen, olemme edelleen laivassa ja joudumme pettyneinä käymään vuoteellemme. Azteekki ymmärtää meitä mutta kohottelee hartioitaan ja silittää lempeäsi molempien päätä.
Seuraavana aamuna laiva lähtee aamutuulten mukana merelle hämmästykseksemme.
Emme kai olleet perillä... vai menemmekö takasin...
Aikamme ei tahdo aluksi kulua. Sitten muistan eräässä osassa laivaa olleet eläimet. Niitä kuljetetaan mukana ilmeisesti ruuaksi, koska keittoa kantanut mies haki silloin tällöin yhden lemmikeistämme. Samana päivänä saimme aina jotain liharuokaa. Minun on vaikea niellä sitä, koska näen yhä silmissäni eläimen luottavaisen katseen, kun olin ruokkinut sitä, tai rapsuttanut sitä korvan takaa. Vein eläimille omasta ruoka-annoksestani aina makupaloja. Siitä Azteekki ei oikein pitänyt, että saatoimme nukkuakin niiden kanssa.

Kun olemme kulkeneet jälleen useita päiviä merellä, jossa maata ei ollut näkyvissä, Azteekki vinkkaa minut luokseen ja näyttää sinikirjavaa kankaan palasta. Hän näyttää tällä kertaa sinisen värin keskellä olevaa suurta vihreää, liskon muotoista läikkää ja sen toisessa päässä, sinisen suoran viivan jatkeena olevaa ruudullista kuviota. Nyökkään jälleen hyväksyvästi. En ollut perillä Azteekin leikistä kangaspaloillaan mutta koska se näyttää häntä kovasti huvittavan, seuraan hänen toimiaan kohteliaan uteliaana. Nostaessaan sormensa kankaalta hän näyttää molempien käsien sormia, merkitsevästi heristäen. Näytän hänelle omia sormiani samalla tavoin. Se saa hänet nauramaan. Jokin leikki se kait sitten oli.

Toisinaan miehet heittävät laivalta mereen harvoja kankaita. Niihin tarttuu
paljon kaloja, ja ne syödään maukkaiksi paistettuina.
Näemme merellä valtavia petoja. Ne ovat jumalten laivaakin isompia ja
Azteekkikin katselee niitä vakavin ilmein. Pedot suihkuttavat ilmaan mahtavia vesisuihkuja, jotka kantautuivat sumuna laivalle asti. Eivät ne tohtineet koskea jumalten laivaan. Kun jättiläiset sukeltavat aaltoihin, eikä niitä sen koommin näy, rauhoittuu Azteekki ja jaksaa taas hymyillä meille.
Näemme myös iloisia suuria kaloja, jotka leikkisästi hyppelevät laumana
laivan ympärillä. Ne eivät hermostuta lainkaan Azteekkia. Hän on innoissaan ja heittelee niille kaloja palkinnoksi esityksistään. Ne osaavat ottaa kalansa kiinni jopa ilmasta.

Erään päivän laskiessa iltaan ryntää Azteekkien päällikkö luokseni laivan
perään. Olen katselemassa laskevan auringon valossa upeana aaltoilevaa merta ja valkeitten merilintujen kaartelua laivan yläpuolella. Hän tarttuu olkapäähän ja taluttaa minut keulaan. Hän osoittaa johonkin eteenpäin. En näe muuta kuin merta. Hän asettaa silmäni eteen merkillisen putken ja pitää toista silmääni peitossa kädellään. Putkessa häämöttää valo. Sehän saattoi olla joku taikakalu.
En uskalla vastustaa Azteekkia joten tuijotan valoa putkessa. Se muodostuu ikään kuin pienistä pisteistä, niin kuin tulikärpäset istuisivat rivissä. Azteekki kohottaa nyt puolestaan itse putken silmäänsä ja näyttää tyytyväiseltä.
Ilta muuttuu yöksi ja laivan keulan suunnassa alkaa paljainkin silmin näkyä
valopisteitä. Silmäputki onkin siis jokin ennustusväline. Meitä ei pakotettu
nukkumaan vaan saamme seurata valojen lähestymistä. Valot muodostivat kaksi pisteriviä, jotka pikkuhiljaa, laivan edetessä, asettuvat nuolen kärjen muotoon, jolloin laivan suunta käännetään niitä kohden.

Aurinkokangas oli kääritty mastosta aikaa sitten ja laiva kulkee keppivoimalla.
Mitä lähemmäs valoja saavumme sitä enemmän näemme muita pieniä valopisteitä kaukana nuolen kärjen suunnassa. Ne muodostavat jonkinlaisen valovuoren, joka leijuu pimeydessä.
Kaikki tämä näyttää hyvin ihmeelliseltä. Olen vakuuttunut, että nyt lähestymme jumalten valtakuntaa.
Yksittäinen valo ei ole kuten nuotio vaan se on ikään kuin piste. Nyt alkoi näkyä jo jotakin muuta lähimpien valojen ympärillä. Ne ovat kuin kivettyneitä jättiläismäisiä ihmishahmoja, jotka pitelevät valopalloa korkealle kohotetussa kädessään. Ne seisovat kahdessa rivissä ja laiva lipuu miesvoimin niitten keskellä.
Tunnelma on jumalallisen juhlava. Laivalta ei kuulu muuta ääntä kuin tasainen rummutus ja soutukeppien kohahdukset. Vesi on miltei tyyni, kohisten rauhallisesti laivan kyljissä.

Valoa kantavat jättiläiset jatkuvat loputtomana rivinä laivan molemmin
puolin. Ensin vedessä jalustallaan seisten, sitten jumalten muovaaman joen rantavalleilla. Reunus oli suora kuin jousen jänne ja niin säännöllisen muotoinen, ettei luonto, eikä ihminen sellaista pysty ikinä tekemään.
Lähestymme arvokkaasti jotakin valoisampaa aluetta edessämme. Se näyttää kauempaa katsottuna muodottomalta, enkä käsitä mikä se voisi olla. Vähitellen hahmottuu eteen levennys tässä jumalten muotoilemassa joessa ja laivamme vetää suotukeppinsä sisälle kolinalla, joka säikäyttää minut pahanpäiväisesti, vaikka se on tapahtunut vastaavalla tavalla lukuisia kertoja matkan aikana. Nyt on vain niin rauhallista ja mielenkiintoni on jossain kaukana laivan ulkopuolella.
Pomppaan ilmeisesti silminnähden, koska takanani seissyt Azteekki taputtelee minua hartioihin huvittuneena.

Laivasta heitetään jälleen köysikimppuja maihin käsiään ojenteleville ihmisille. Ihmettelen, miksei täällä ollut mitään vastaanottorituaalia. Jumalten luoman valon alueella on tuskin kourallista miehiä, jotka vain hääräävät köysien parissa ja kantavat jotakin puulevyn näköistä kohti laivaa.
Puu kaadetaan romahtaen laivan kannelle. Sille juoksee miehiä laivasta erilaisia nyyttejä käsissään.
Olisimme jääneet juoksevien jalkoihin, jollei takana seissyt mies olisi kaapannut meitä voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut meidät puuta myöten maankamaralle. Perässämme kävelee Azteekkien päällikkö rauhallisin askelin ja hetkeksi juoksu pysähtyy, jatkuen jälleen samanlaisena Azteekin päästyä rannalle.

Jatkamme matkaa välittömästi Azteekin jäljessä kohti pimeää luolaa vuoren seinämässä. Tai ei se kai sittenkään ollut vuori, vaan vuoresta leikattuja vuoren kokoisia jumalten asumuksia. Niiden todellisia mittasuhteita, on pimeästä johtuen, vaikea hahmottaa.
Luola on veistetty säännöllisen muotoiseksi ja siinä seisoo kivipylväitä tiheänä metsänä.
Kävelemme jonossa, Azteekki edellä ja laivasta mukaamme lähtenyt mies perässämme. Azteekilla on kädessään astia, jossa palaa pieni liekki. Se valaisee kappaleen matkaa maata edellämme ja sivuillamme. Luola aukenee solaksi, joka risteilee välillä eri suuntiin. Ympärillä jatkuu loputtomalta tuntuva vuorten massa.

Vihdoin näkyy jossain kaukana edessämme valoa ja sen tavoitettuamme,
eteemme aukeaa laajempi valaistu aukio. Sen keskellä on tumma, kivettyneitten ihmisten muodostama ryhmä. Siinä on muutama lapsi, joilla on hartioillaan suuri kala, ja kalan suusta valuu katkeamaton vesivirta, kuin vuoripuro.
Mitähän lapsiparat olivat mahtaneet tehdä, kun ne oli noiduttu kiviksi. Minä aion olla entistä tottelevaisempi.

Astumme sisään eräästä oviaukosta ja vastaamme tulvahtaa lämpöä ja valoa, sekä lihava, jättimäinen naisihminen. Hän ottaa miehiltä kantamukset, laskien ne lattialle seinän viereen. Nainen johdattaa meidät peremmälle.

Jumalten asumus on sisältä yhtä mittava kuin ulkoakin. Asuintiloja jatkuu
loputtomiin, jykevin portein ja käytävin tai portain, toisistaan erotettuina.

Seinillä on kuvia, ihmisiä ja maisemia, sekä kivetettyjä ihmisiä seisomassa huoneissa ja käytävissä. Kivi-ihmiset, sekä maalaukset, näyttävät aivan eläviltä. Jos en olisi käsin tuntenut niitten kuollutta kylmyyttä en olisi pelkin silmin niitä kiveksi uskonut. Tämä kaikki on ymmärrykseni tavoittamattomissa.

Meidät kuljetetaan huoneeseen, jossa on toinen huone keskellä lattiaa. Se
on kirkasvärisin, lämpimin vaattein peitelty ja sen kulmista kohoavat kauniisti koristellut puupylväät, jotka kannattavat kankaista kattoa. Katon reunoista riippuu lukuisia tupsuja. Se näyttää pieneltä jumalalliselta asunnolta. 
 Suuressa huoneessa on lisäksi kirkasvärisiä vaatteita ja eläinten taljoja lattialla ja eräällä seinällä on koristeellisin puulevyin suljettu aukko. 
Yhdessä nurkassa istuu kivettynyt eläin. Se muistuttaa mielestäni puumaa. Säikähdän, sillä olihan puuma juuri se eläin, joka oli riistänyt minulta vanhempani.

Kun meille oli osoitettu, että meidän tulisi nukkua tässä huoneen keskellä olevassa majassa, meidät jätetään hetkeksi kahden.
Sisareni takertuu jalkaani ja osoittaa nurkassa istuvaa eläintä. Minulla oli täysi työ rauhoittaa hänet ja saada omin käsin toteamaan, että se oli muutettu kiveksi. Todisteeksi potkaisen kivipuumaa ja loukkaan varpaani. Kerron sisarelleni, että täällä kaikki paha muutetaan kiveksi. Julma rangaistus noille ihmisparoillekin.

Kierrän huonetta silmät suurina ihmetellen, kun ovelle koputetaan ja
huoneeseen tulee jälleen sama jättiläisnainen, kantaen kahta ruukullista jotakin höyryävää juomaa. Lähtiessään hän painaa huulensa meidän molempien otsalle ja hymyilee aurinkoisesti.

Maistan juomaa. Se on makeaa ja maitopähkinäjuoman kaltaista. Olin
tuntevinani hunajan tuoksun ja maun ja jotakin vierasta, jota en ollut aiemmin eläessäni maistanut.
Juomme juoman hyvillä mielin ja vatsaani kalvanut nälkä, jota en oikeastaan aikaisemmin ollut lainkaan huomannut, kaikkosi. Unen raskaus valui jäseniin. Siemaisen viimeisen pisaran sisarenikin maljasta, hänen torkahdettua istualleen lattialla olevalle taljalle...