LAEN TAKANA ON LAKI

Olen jossain teollisuusrakennuksessa. Näen ikkunasta, kuinka kadulle, talojen väliin, laskeutuu mahtava esine... se täyttää koko kadun... melkein talon seinästä seinään... hieman näkyy valoa sen ja seinän välistä. Se ulottuu myös seuraavaan risteykseen ja on sen muotoinen. Se on suunnattoman kokoinen, kuin talo, eikä siinä ole mitään aukkoa... vain harmaata seinää.
Kukaan ei tule siitä ulos eikä mitään muuta tapahdu. Mieleeni tunkeutuu sanoma: "Ihminen ei saa hävitä..

- Katsohan Allon, lähestymme jo vuoren lakea. Olet jo muutaman kerran, kuten olen huomannut, katsellut epätoivoisena ylittämämme kelekkeen takana nousevaa uutta rinnettä mutta nyt olemme kipuamassa viimeistä rinnettä vuoren tällä puolen. Emme olleet suinkaan korkeimmalla kohdalla, sillä solan sivuja kohosivat vielä varsinaiset vuoret yläpuolellemme.
Tämä vuoristo, joka suojaa skorppionin purevilta merituulilta Azlanin tärkeintä viljeltyä aluetta, on verrattain matalaa ja voimme seurailla laakson pohjia sen läpi. Todellinen vuoristo sijaitsee saaren keskivaiheilla, tästä härän suuntaan. Niitten sinertävä ketju on nähtävissä tuolla kaukaisuudessa.

Omhep pysäyttää aasin ja nostaa makuuvaatteet alas sen selästä. Tämä tarkoittaa siis sitä, että leiriytyisimme tähän yöksi. Omhepin tarkka silmä on lukenut väsymyksen kasvoiltani, olemmehan nousseet koko pitkän päivän solaa ylös vaihtelevassa maastossa.
Herään aamulla varhain viluun, sillä vuoristossa on todella kylmä, vaikka elämmekin Azlanin kesäaikaa. Kuvittelen olevani ensimmäisenä ylhäällä mutta saan pettymyksekseni todeta Omhepin ehtineen jo pakata oman makuuhuopansa aasin selkään.

Syömme pikaisen aamuaterian ja lähdemme jälleen liikkeelle.
Nyt aukenee eteemme ensi kertaa vuoren skorpionin suunnan rinteet ja niiden takana siin­tävä meri. Näkymä on jylhä. Rinteet ovat jyrkkiä. Kauempana näkyy suoria mustia seiniä, jotka putoavat rotkojen syvyyksiin. Aion heittää kiven, kun Omhep tarttuu käteeni.
-Älä tee sitä. Vaikka vuoren tällä rinteellä tuskin on ihmisiä, niin kuitenkin on syytä varoa aiheuttamasta kivivyöryä. Katsohan noita rapautuneesta kalliosta kasvaneita sora ja kivivirtoja. Ne saattavat olla kasautumisensa aiheuttamassa jännitystilassa. Lähiaikoina ei ole ollut maanjäristyksiä ja patoutumat eivät ole päässeet purkautumaan. Ne voivat laueta pienestäkin syystä liikkeelle. Yritämme välttää kulkemasta niitä myöten tai niitten poikki juuri sen vuoksi.

Kuljemme viistoon loivaa paljasta rinnettä, jossa kasvaa vain muutamia sitkeitä pensaita ja ruohotuppaita. Aasia on vaikea saada kulkemaan alaspäin. Aasia hermostuttaa kalteva pinta yhtä paljon kuin minuakin. Rinteen reunalta alkaa nimittäin tyhjyys.
Rinne kiertyy kallion kielekkeen taakse ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi, sillä se kasvaa ruohoa.
Seuraamme vuorikauriiden jättämiä polkuja, jotta pysyisimme turvallisilla reiteillä.

-Nyt, kun maisema on ankara, pitää keskustella mukavista asioista. Voisin kertoa sinulle sadun kultasiivestä. Se liittyy Azlanin kuninkaaseen Atlaaseen. En tosin ole varma kehen heistä mutta se ei ole sadussa tärkeää.

KULTASIIPI

Kuningas Atlas ratsasti vartijajoukkoineen niityllä, tarkoituksenaan metsästää varvikossa asustavia kanalintuja. Osa hänen joukostaan hätisteli lintuja kauempana lentoon ja Atlas ampui tarkasti ne alas pitkällä jousellaan.

Kun hän oli, erään kerran, juuri tähtäämässä lentoon pyrähtänyttä lintua, tosi komeaa sinisulkaista kukkoa, istuutui hänen käsivarrelleen, tähtäyslinjalle, pieni perhonen. Atlas suuttui silmittömästi, sillä häneltä ei koskaan ollut päässyt lintu karkuun, joka oli hänen tähtäimessään.
Atlas huiskaisi raskaalla kämmenellään perhosta mutta tämä väisti ketterästi. Kuningas manasi perhosta ja sanoi hävittävänsä tulella sen ja koko perhosheimon asuttaman niityn, niin että sen suku tuhoutuisi ja ettei sille jäisi kortta mille istua.

Perhonen ei tästä hätääntynyt, vaan vastasi Atlaalle: "Älä kosta tekoani viattomille, vaan itse syylliselle. Ota vastaan haasteeni kaksintaisteluun kanssani vapaasti valitseminemme asein."
Kuningas remahti nauruun, niin että oli menehtyä jo heti siihen paikkaan. Kun hän pystyi taas puhumaan, hän kysyi ivallisesti taistelun aikaa ja paikkaa, hänelle riittäisi kärpäslätkä mainiosti.

Perhonen sopi kuninkaan kanssa, että koittavan aamun sarastaessa kuningas tapaisi hänet tässä niityn laidassa mutta hänellä ei tulisi olla saattojoukkoa mukanaan. "Entä sinun aseesi!" Huusi kuningas jo pois lentävän perhosen jälkeen. "Minulla on aina aseeni mukana, joten näet sen nytkin, jos sinulla on kyky nähdä." Kuningasta askarrutti perhosen lausumat sanat.

Koko yön hän mietti valveilla, mitä asetta perhonen mahtoi tarkoittaa. Aamulla vielä ratsaille noustessaan asia vaivasi hänen mieltään mutta kohta tuntiessaan turvallisen, voimakkaan ratsunsa lämpimät kyljet reisiään vasten, hän unohti asian ja nautti taivaanrannalla kimaltelevan auringon ensi säteitten leikistä kasteniityllä.

Atlas saapui täsmällisesti sovittuna aikana kohtaamispaikalle ja niin lepatteli paikalle myös perhonen, joka pysyttäytyi sopivan etäisyyden päässä kuninkaasta.
Kuningas huusi mahtipontisen ilkikurisesti, kärpäslätkäänsä heiluttaen: "Käy päälle jos sinussa on mittaa röyhkeille puheillesi!"

Perhonen oli vaiti, se vain lepatteli ilmassa paikallaan kuninkaan ja nousevan auringon välissä, niin että kuninkaalla oli vaikeuksia nähdä sitä.
Kuningasta ärsytti naurettava tilanne ja niinpä hän päätti karauttaa hevosensa laukkaan saadakseen mokoman asian hoidettua pois päiväjärjestyksestä ja päästäkseen taas lintumetsälle miestensä kanssa.
Perhonen lehahti liikkeelle samaan aikaan ja kuningas oli ratsuineen kovilla, pystyäkseen seuraamaan sen mutkittelevaa lentoa. Kiinnisaamisesta puhumattakaan.

Niin keskittynyt perhosjahtiinsa kuningas oli, ettei huomannut, kuinka perhonen oli johdattanut hänet juoksuhiekalle ja niin vajosivat hiekkaan, sekä hevonen että kuningas Atlas, joka oli ehtinyt tosin hypätä alas hevosensa selästä mutta tarttui hiekkaan jo heti ensi askeleella.
Kuningas huusi kuolemansa hädässä mutta hän oli joutunut jo niin kauas joukostaan, että häntä ei olisi missään tapauksessa kuultu.

Perhonen lepatteli kuninkaan yläpuolella ja sanoi: "Jos haluat että haen miehesi apuun, sinun tulee valalla vahvistaa lupauksesi, ettet polta niittyä, jossa sukuni ja heimoni asuu, vaan luovutat sen omistusoikeuden meille ja lailla säädät, ettei sen koskemattomuutta loukata. Sopimuksemme sinetiksi annat minulle suvulleni ja heimolleni kultaa niin paljon kun kukin jaksaa siivillään kantaa."
"Lupaan mitä vaadit." Sanoi epätoivoinen kuningas, joka oli vajonnut jo rintaansa myöten hiekkaan. "Vannotko Poseidonin pyhän valan kautta?" "Vannon."

Perhonen lensi kuninkaan joukkojen luokse ja koska se tuli yksin, aavistelivat miehet pahaa. Joukko seurasi perhosen lentoa, kunnes he löysivät kuninkaansa juoksuhiekasta ja nipin napin saivat hänet ratsuineen hengissä hiekan imusta ylös.

Kuningas Atlas piti lupauksensa ja niin perhonen sai kaiken vaatimansa.
Siitä lähtien on Azlanin niityillä lennellyt kullatuin siivin perhonen, joka omistaa sille nimetyn niityn Azlanissa ja on kasvattanut siellä jälkeläisensä ja sukunsa noista ajoista alkaen.

Perhosen ase oli siis viekkaus, joka on myös ihmiselle annettuna verraton voima. Se ei näy kantajansa päälle mutta hänen jäljessään kulkee lyöty vastustaja, olipa vastustaja kuinka mahtava tahansa.

Azlanin eläinkunnasta voisin kertoa sinulle koko päivän, enkä pääsisi edes alkuun. Haluan kuitenkin tuoda esiin erään poikkeavan lajin joka on tuon kultasiiven vastakohta. Sitä kutsutaan leukasarviseksi. Sen päästä kasvaa pitkä kärsä ja sen alapuolella on kaksi pitkää käyrää luista hammasta tai sarvea. Sen nahka on karvainen, joten se pärjää näillä viileillä ylänkömailla. Toivottavasti emme sitä matkallamme kohtaa, vaikka ei se välttämättä ihmistä vahingoita, koska on kasvissyöjä, eikä pieni ihminen vaikuta sen jättimäisen ruhon kannalta uhkaavalta.

Sitä olen usein ihmetellyt. miten nuo suuret eläimet ovat tälle saarelle rantautuneet. Uimallako? Meri on ollut aikoinaan paljon matalammalla. Sellaisina aikoina, kun tuo pohjoisessa vaikuttava mannerjää on ollut huomattavasti paksumpi, kuivaa maata on ollut pidemmälle. Maata oli runsaammin salmen molemmilla rannoilla ja Azlanin rehevien metsien tuoksu on saattanut olla eläimelle vastustamaton kiusaus uida saarelle. Manttereella elää nimittäin edelleenkin vastaava eläin, joka eroaa jonkin verran azlanilaisesta. Se on suu­rempi, karvaisempi ja sillä on käyremmät ja pidemmät leukasarvet.

Saavumme polulle, joka kiersi jyrkänteen reunaa. Syvällä, syvällä alhaalla velloo meri äänettömästi ja hitaasti, jähmein mainingein. Aasi ei suostu ottamaan askeltakaan ja minäkin tunnen oloni turvalliseksi vasta selkä kallioseinää vasten, siten, etten näe alas.

Omhep sitoo aasin silmät kankaalla, ettei se näe ympärilleen. Näin aasi seuraa uskollisesti isäntäänsä.
Polku laskeutuu pikkuhiljaa, vaihdellen leveydeltään. Kuljemme luonnon muodostamaa kalliokielekettä, joka näin viistosti johdattaa meidät vuoren seinämää alas tasamaalle.
Polku päättyy kohtaan, jossa rannalta aukeaa sisämaan suuntaan kaunis vihreä laakso. Piikkipensaskasvustoineen, kuivuneen ruohon peittämänä. Tämä rannikko on ankaramman näköinen kuin maasto härän puoleisilla vuoren rinteillä.
Nahkealehtiset puut varjostavat sopivasti paikoin kulkua. Joudumme taivaltamaan vielä puolen päivää rannikolle mutta loppumatka on vaivatonta, maaston tasaisuuden ja alamäen ansiosta.

Rantaa peittää, aaltoilevan kankaan tavoin valkoinen hiekka, jolle meri oli kuljettanut kaikenlaista aikojen saatossa ja vienyt toista mukanaan.
Hiekassa näkyy monenlaisia näkinkenkiä, ravunkuoria, meritähden kuoria, ajopuun kappaleita ja erivärisiä pyöreäksi ja litteäksi kuluneita kiviä. Laskeudun polvilleni ja nostan valkoista hiekkaa kädelleni. Kun tarkastelelen sitä oikein läheltä, siinä näkyy pieniä kotilon kuoria hiekkajyvien seassa. Mukaan oli joutunut myös pieni hietakirppu. Se vaeltaa hiekassa kuin erämaassa, tietämättä, että kohta putoaa tyhjyyteen sormieni lomasta. Niin kuin ihminen. Koskaan ei voi tietää viimeistä askeltaan tässä elämässä.

Tunnelma on ihmeellinen. Rannattoman valtameren vesi on rauhoittumassa yöpuulleen, kuten koko selkämme takana oleva luonto. Pikkulinnut laulavat huumaavaa konserttiaan viimeisille ilta-auringon säteille, jotka kultaavat koko vesimiehen-kauriin taivaan yllämme.
Olemme sijanneet makuupaikat pienen vedensyömän kallionkielekkeen alle, pehmeään hiekkaan, johon peitojen alle kömmimme hämärän kietoessa maailmaa syliinsä.

Eväsnyytistä otamme jotakin pientä suupalaa. Kummallakaan ei ollut oikeastaan nälkä, eikä kumpikaan vaikuta olevan halukas puhumalla rikkomaan tunnelmaa, jonka luonto meille täällä tarjoaa.
Kun aurinko on maillaan ja tähdet ottavat vallan taivaalla, muistuu mieleeni tarina, jonka olin kuullut isältäni aivan pienenä.

ILTA - JA AAMUTÄHTI

- *) Kun tulee ilta, joutuu aurinko taisteluun suuren iltatähden jumalan kanssa ja tulee voitetuksi, joutuen lyötynä vaeltamaan maanalaiseen pimeyteen. Siellä se on tuomittu vaeltamaan koko pitkän yön ja aamun sarastaessa se syntyy uudelleen taistellakseen aamutähden jumalan kanssa. Tällä kertaa voitokkaasti ja pääsee matkalleen taivaankannelle.
Tuo tähti tuikkii nyt iltayöstä taivaanrannalla, voitokkaana auringolle ilkkuen.

Isäni kertoi myös toisen kertomuksen, joka kuvasi auringon katoamisen aikaa.
Auriko oli poissa taivaalta pitkän ajanjakson ja koko maailma alkoi riutua ja kylmettyä pimeydestä. Viisi ilmansuuntien ja viisisataa kaikkeuden jumalaa kokoontui vuorelle rukoillakseen aurinkoa palaamaan radalleen. Tavanomaiset uhrit eivät tehonneet ja jumalat olivat toivottomia. Vihdoin tultiin siihen päätökseen, että jonkun jumalista oli itse uhrauduttava, jotta aurinko saisi riittävästi voimaa jaksaakseen nousta maan alta.
Jumalat nostivat kukin arvan, ja arpa lankesi kylmän jumalalle Akikselle. Akis ei kuitenkaan pystynyt lukuisista yrityksistään huolimatta heittäytymään uhrituleen ja niin hänen arpansa otti suuri varjon jumala Uttner, joka heittäytyi liekkeihin ja nousi kohta aurinkona taivaalle. Häpeästä toivuttuaan, syöksyi liekkeihin myös Akis ja hän nousi kuuksi taivaalle, auringon rinnalle.

Heräämme meren kohinaan ja viileään merituuleen. On hetki ennen auringon nousua ja seisomme rannalla kivikuviksi jähmettyneinä, katse kohti sarastusta. Punaoranssi juova ennustaa auringon ilmestymisen taivaanrannalle. Omhep kertoi puolestaan tarinan, jonka mukaan muistan varmasti koko elämäni ajan ilmansuuntien sijainnin.

ILMANSUUNNAT

- *) Kun aurinko oli luotu, määritteli luojajumala maalle suunnat, jotta aurinko osaisi kiertää rataansa ja ihmiset kulkea merellä, jossa ei muuta suuntaa ollut näkyvissä kuin ylös taivaisiin tai alas aaltoihin. Ne ovatkin olleet perussuunnat niistä ajoista lähtien ja ne sijaitsevat aina ja kaikkialla keskellä muita suuntia.

Jumala asettui seisomaan selkä vasten nousevaa aurinkoa, juuri tällaisella hetkellä kuin mekin tässä seisomme. Hänen selkänsä takanaan tulisi olemaan ravun-jalopeuran ilmansuunta. Hänen kasvojensa suunnassa olisi vesimies­kauris, ja sinne tulisi auringon kulkea yli päivän. Hänen miekkakädelleen, jossa sotilaat kantavat iskevää asettaan, ja lähes kaikki tavalliset ihmiset toimittavat tarkkuutta vaativat tehtävänsä. Sille kädelle jäisi oinas-härkä ja taivaan napa. Hänen kilpikädelleen, jossa sotilas kantaa kilpeä, jäi skorpion-vaaka.
Skorpion-vaa-an ilmansuunnassa aurinko on taivaankilvellä korkeimmillaan, ja alkaa päivälevon aika.

- Mitä tarkoitat taivaan navalla?
- Taivaan napa on nähtävissä ainoastaan yöllä, kun tähdissä on valo. Yksi oinas-härän suunnan tähdistä, joka sijaitsee lähellä taivaan lakea, ei liiku taivaan kannen mukana kuten kaikki sen muut seuralaiset. Et voi havaita sitä helposti paljaalla silmällä mutta tähtitieteilijämme ovat voineet todeta sen mittauksin. Voit löytää taivaan navan tähtikuvioiden avulla, kuten merenkulkijat tekevät. Sen voin opettaa sinulle, vaikka ensi yönä.
Tähtien liike on tietenkin vain näennäistä, kuten auringon kiertokin. Taivas pysyy paikoillaan ja maapallo ainoastaan pyörii akselinsa ympäri. En jaksa sitä sinulle selittää mutta tulet sen Akatemiassa oppimaan.

On tietysti niin sanottuja kiertotähtiä, joitten liike on havaintojen perusteella todettu poikkeuksellisiksi kiintotähtiin verrattuna. Ne ovat taivaankappaleita, jotka kiertävät aurinkoa niin kuin tämä maapallomme. Sellainen on myös ilta- ja aamutäti, josta mainitsit isäsi tarinassa. Se on yksi ja sama tähti, tai itseasiassa planeetta, joka kiertää lähinnä aurinkoa.

Tähtitieteilijämme käyttävät taivaankappaleiden kiertoaikoja suhteessa aurinkoon, tarkkaillakseen ajanlaskumme täsmällisyyttä. Vuoden täsmällinen loppu ja alku nimitäin siirtyy hieman ja jatkuvasti. Saadakseen huomioitua tämän siirtymän on aikaa laskettava muualtakin kuin maapallolta käsin.
- Eikö aika ole sama kaikkialla? En ymmärrä mitä tarkoitat.
- Aika on ihmisen määrittelemä. Siitäkin voimme keskustella. Maan vuodenkierto päivien lukumääränä, ei täsmää vuodesta toiseen siirryttäessä. Se on hieman pidempi kuin laskemamme 365 päivää ja virhe lisääntyy jatkuvasti, ellei sitä silloin tällöin korjata.
Talvisateet siirtyvät ja kylvökausi, jonka täsmällinen tieto on meille maanviljelijöille ja meidän kauttamme koko Azlanille tärkeä, osuu väärään ajankohtaan ja satomme saattaa jäädä itämättä liian kuivassa pellossa. Kasteluahan ei taas arvata aloittaa riittävän ajoissa, koska eletään vanhojen kylvöpäiväperusteitten mukaan kaikessa maanviljelystyössä. Ollaan liian tottumattomia yllätyksiin.

Kun äsken mainitsit ajan samanlaisuudesta eri paikoissa, osuit tietämättäsi oikeaan ajatustulivuoreen. Azlanilla on kehitetty erilaisia laitteita, joilla kuvitellaan pystyttävän mittaamaan aikaa täsmällisemmin, kuin päivissä. Merenkulkijoillemme on toki paljonkin hyötyä näistä laitteista, määritellessään sijaintiaan, jonkun muunkin kuin auringon ja tähtien avulla. He näkevät kulkemansa matkan laivan perässä vetämästään mittalaitteesta ja kun heillä on tiedossa myös mitattu aika, on kartalle, joka kuvaa aavaa ulappaa, syntynyt viiva, joka vastaa kuljettua matkaa tunnetussa ajassa. Tarkkailemalla lisäksi jotakin kiintopistettä he pystyvät nyt viivan molemmissa päissä suoritetuin mittauksin, antamaan viivalle suunnan ilmansuuntien mukaan. Ajasta he pystyvät arvioimaan saapumisensa tähdättyyn satamaan, mikäli olosuhteet säilyvät vastaavina.

-Olenkin aina ihmetellyt miten Azlanin laivat kykenevät löytämään tiensä aavalla merellä tarkoitettuihin satamiin.
-Merenkäyntitaito on eräs Azlanin arvostetuimmista taidoista. Mutta mennäksemme takaisin polulle, jolta me juuri olemme eksyneet, eli käsitteeseen aika. Nyt tarkoitan ennemminkin aikaa, jota ei ole mitattavissa mekaanisin keinoin ja jota me kuitenkin päivittäin itse jokainen mielessämme tai ääneen sanoen, nimitämme ajaksi.
Sinähän tiedät, että Azlanissa on yhteisesti sovittu, että yö ja päivä muodostavat yhdessä kaksitoista auringon huonetta. Niitä kutsutaan niitten tähtikuvioitten nimillä, joissa aurinko Azlanilta katsoen, näennäisesti on. Kukin auringon huone jakautuu kahteen hetkeen. Hetki jakautuu edelleen 120 hetkiseen.

Jos nyt sanon sinulle, odota hetkinen, ja katoan metsään. Kun tulen takaisin, sanot, että olet tuskastuneena odottanut minun hetkiseni kulumista ja minä taas sanon, että olisin viipynyt metsässä mielelläni vielä toisenkin hetkisen mutta kun tuli luvattua sinulle viipyä vain yksi. Siksi valmistettiin aikaa mittaamaan mekaaninen laite, joka ilmaisee kaikille näennäisesti ja keinotekoisesti yhtenäisen ajan, sitä kutsutaan kronomitaksi.

Inhimillinen aika ei ole koskaan missään samanlaista. Kun koulussa käsitellään tylsiä aiheita, oppilaalla saattavat päivät olla toisinaan pitkiä kuin viikot. Toisinaan päivä loppuu kesken mielenkiitoisessa leikissä.
-Minulla pyrkivät päivät loppumaan kesken.
-Aivan, sinua kiinnostaa kaikki uusi ja olet innolla mukana opetuksessa. Samoin toiset ihmiset eivät tunnu vanhenevan milloinkaan ja toiset taas käpertyvät vanhuksiksi silmiesi edessä. Heille aika on ollut erilaista. Kuitenkin minusta tuntuu, että sen henkilön mielestä, joka on vanhentunut nopeammin, aika on tuntunut pitemmältä.
Nytkin olemme keskustelleet ohi aamiaisen, koska meidän aikaamme nähden aurinko ennätti taas edelle.
Palaamme tähän mielenkiintoiseen aiheeseen, jonka pintaa tuskin vielä raapaisimme, kunhan olemme syöneet vatsamme täyteen. En niinkään ajattele omaa vatsaani vaan sinun, joka olet vielä parhaassa kasvuiässä, on syötävä, kehittyäksesi miehen mittoihin.

Käyn keräämässä pari kourallista simpukoita rannalta ja teemme niistä oikein herkullisen aamiaisen. Repussamme on hieman suolattua voita ja metsästä keräsin jo eilen yrttejä ja sipulikasveja.
Syömme Omephin aamiaisen, joka on viedä kielen mukanaan. Hän kaataa minullekin tilkan, vuoripuron vedellä laimennettua viiniä, vaikka sanoikin viinin saattavan olla vahingollista keskenkasvuiselle. Sehän minua hieman kaivelee, se "keskenkasvuinen".

-Sanoin lähtiessämme, ettemme vaivaisi itseämme hankkimalla ruokaa luonnosta mutta on olemassa joitakin herkkuja, jotka aivan putoavat suuhun täällä Azlanin mantereella. Ethän pahastu, jos silloin tällöin lankeamme tällä tavoin?

Naamani on valuvasta voista kiiltävä. Olen syönyt simpukoita suurella halulla ja se ei ollut saattanut jäädä Omephilta huomaamatta.
Keskustelumme ajasta jää kuitenkin sillä kertaa, sillä nukahdan lämpöiseen auringonpaisteeseen ruuansulatuslevollamme.

Herättyämme, uimme skorpionin rannikon lauhkeassa vedessä.
- Olen lukenut, että vesi on tällä rannalla huomattavasti lämpimämpää, verrattuna Eiroksen puoleisen rannikon vesiin.
- Tämä suuri manner katkaisee jousimiehen suunnalta tulevan lämpimän merivirran, joten kylmä, härän suunnan ikuiselta jäätiköiltä, kesäisin sulava vesi, pääsee vaikuttamaan Eiroksen puolen meriveden lämpötilaan.
Jousimiehen merivirta taas tasaa kalojen ja vesimiehen puoleisen rannikon vuotuista lämpötilavaihtelua, jopa niin paljon, että kun Azlanin ravun ja jalopeuran puoleisilla vuoristorinteillä, talvella laskeutuu lumi rantaan asti, niin toisen puolen rinteillä sen laskeutumisen juuri ja juuri huomaa. Tämä oli yksi Azlanin erikoisuuksista. Kaksi voimakkaasti toisistaan poikkeavaa ilmastoa, muutaman sadan kilometrin etäisyydellä toisistaan.

*) Popol vooh - mukaillen