ELAS-ELASIPPOS

Mereltä tuleva kosteampi ilma muuttuu, vuo­relle noustessaan, usvaksi ympärillemme. Upseeri uskaltautuu kuitenkin jatkamaan matkaa kapeilla vuoristoteillä. Edelle lähetetään jalkaisin tiedustelija, katsatamaan tien kuntoa. Usva selkenee, kun laskeudumme tietä alemmaksi, kohti laaksoa.
Seuraavana kohteena on Elas-Elasippos, upeista ratsuistaan kuuluisa kaupunkivaltio, Eiroksen vastaisella Oseanoksen rannalla. Kaupunki on syvemmällä mannerlaaksossa mutta satama oli kasvanut niemen kärkeen, suojaisaan lahteen. Rannikko on hyvin reheväkasvuista. Paljasta kalliota ei juurikaan ollut näkyvissä, vaikka rannat kohosivat jyrkkinä merestä. Mereltä tiivistyvä kosteus pitää kasvuston rehevänä.
Kaupungin edustalla, meri on pirstoutunut pieniksi saariksi. Arvelen sijainnin olevan erinomaisen suojainen merituulilta ja mahdollisilta meren rosvoilta.

Elasippos sijaitsi reheväkasvuisessa laaksossa. Satama oli erillään itse kaupungista. Lahti oli liian matalaa kauppalaivoille, joten aallonmurtajana tomiva laituri tarvittiin kauppasatamaksi. Laaksossa sijaitsevan kaupungin laitamailla sijaitsivat kaupungille ominaiset hevostilat.

Retkikuntaamme vastaan ratsastaa pieni joukko-osasto. Hevoset ovat todella kauniita ja ensiluokkaisesti koulutettuja. Ratsukkoryhmä liikkuu kuin yksi elävä olento. Jopa hevosten askellus käy yhdessä rytmissä. Päälliköt tervehtivät ja muodollisuuksien jälkeen saamme jatkaa matkaa kaupunkiin.
Kaupunki on matalasti rakennettu. Tummat, kivipintaiset talot peittävät laakson. Aluksi tietä reunustaa runsaslukuiset hevosaitaukset, joilla käyskentelee kaupungin maineen mukaisia hevoslaumoja. Keskustaa lähestyttäessä, talot alkavat muistuttaa enemmän kaupunkiasuntoja, kuin maatiloja.
Jättäydyn keskusaukiolla ryhmästä omille teilleni.
Ottaen huomioon kaupungin maineen, hevosilla ei saanut kuitenkaan liikkua keskustassa.
Keskusaukion hallintorakennus on ainoa talomassasta erottuva rakennus. Sen edustalla on kaupungin mainetta kuvaava ratsastajapatsas, joka esittää itseään kaupungin perustajaa, tarukuningas Elasipposta.
Elintarviketori on satamassa. Tänne näyttävät päätyneen myös viralta pannut hevoset. Lihaa on tarjolla sen kaikissa mahdollisissa valmistusmuodoissa ja tietysti myös tuoreina ruhon osina. Olin Azlanilla törmännyt teurastajan vaimoon, joka oli valottanut maahanmuuttajateurastajan ammatinkuvaa. Yritän saada puhuteltavakseni toista osapuolta, eli varsinasta teurastamon omistajaa.
Tuoretta lihaa notkuvan kojun kohdalla uskaltaudun juttusille.
- Hyvää myyntipäivää.
- Terveyttä hänelle.
- Kauppatavarasta päättelen, että olet teurastajamestari?
- Olet harhateillä, nuorimies. Olen kauppias. Ostan lihat teurastamosta, joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella, hevoshakojen mailla.
- Kauppias. Hienoa. En ole vielä haastatellutkaan ketään kauppiasta. Kerään tietoa Azlanin eri ammattikunnista ja niiden hierarkiasta. Itse ammattikiltatoiminta kiinnostaa suuresti myös.
- Puhut oikean miehen kanssa. Olen kiltani puheenjohtaja. Mitä haluat kiltatoiminnasta tietää?
- Olen keskustellut myös useiden maahan muuttaneiden ammattimiesten kanssa ja kuullut, että heitä ei hyväksytä kiltaan, vaikka kuningas on määrännyt kaikki kansalaiset yhdenvertaisiksi. Mitä sinulla on siihen kerrottavaa?
- Niin. Onhan hyvin ymmärrettävää, että haluamme suojella ammattikuntaamme. Haluamme taata jäsenistömme ammattitaidon ja yhteishengen.
- Onko kiltanne puhtaasti ammatillinen, vai käytättekö asemaanne myös tuotehinnoitteluun ja palkkojen säätämiseen?
- Nämä ovat juorupuheita. Kilpailemme rehellisesti markkinoilla. Parhaasta tuotteesta saa parhaan hinnan ja paras ammattimies saa parhaan palkan.
- Miten selität kuitenkin sen, että vierasmaalaiset työläiset saavat palkkaa, joka hädin tuskin riittää heidän ja heidän perheensä elämiseen?
- Kuka sellaista sanoo?
- Entä onko muilla, kuin kiltalaisilla oikeus perustaa maahan alallenne liikeyritystä?
- Emme estä sellaista. Kuten jo mainitsit, kuninkaamme on säätänyt lain, joka takaa kaikille kansalaisille yhtäläiset oikeudet. Jäseneksi pääsee aina, jos on rahaa, millä jäsenyyden ostaa.
- Yhtälö kuulostaa mahdottomalta. Et voi harjoitta ammattia, jotta saisit liittymismaksun maksettua, jotta voisit harjoittaa ammattiasi.
- Entä onko pienyrittäjällä minkäänlaisia toimintamahdollisuuksia killan ulkopuolisena?
- Noudatamme säädöksiä. Liikkeenharjoittaminen vaatii myös asianmukaiset toimiluvat, jotka myöntää jokaisen kaupungin oma viranomainen.
- Jos olen ymmärtänyt oikein, toimilupaa on lähes mahdotonta saada juuri kiltojen määrittelemien toimilupaehtojen vuoksi. Muun muassa, pitää olla killan jäsen.
- Minusta vaikuttaa, että olet tullut luokseni riitaa haastamaa, etkä kuulemaan ammattikiltojen erinomaisen hienosta toimintakulttuurista. Takaamme tuotteiden ja palvelun laadun ja jos mielestämme jokin toimija ei laatuun pysty, poistamme sen alalta. Tämä on sallittua.
- Kuka päättää ja tutkii laadun?
- Kilta ja sen valitsemat tarkastajat tietenkin.
- Eikö tässä piile mahdollisuus tutkinnan manipulointiin?
- Vartijat. Viekää tämä rettelöitsijä ja torihäirikkö vartiostoon kuulusteltavaksi. Hän tuli tänne mustamaalaamaan kiltamme mainetta ja haastamaan riitaa. Lähetän perään kiltamme lakimiehen lukemaan hänelle oikeuksiaan liiketoimen ja torirauhan häiritsemisestä.

Saan viettää sellissä kylmän yön. Aamulla minua tullaan hakemaan oman sotilaskuntamme johtajan toimesta. Ilman hänen vakuuttelujaan, olisi tämä tiedonkeruuretkeni saattanut päättyä pidemmäksikin aikaa.

Seuraava kaupunki olisi Autokhton-Vina. Kaukana Azlanin härän rannikolla.
Eiroksen vastaisella rannikolla alkoi vaikuttaa ilmastoon voimakkaasti paksu mannerjää, henkäillen ajoittain kulkueemme yli kylmiä viimojaan.
Matkamme kestää kaikkiaan kolmekymmentä kaksi päivää näiden kahden kaupungin väliä. Loppumatkamme on pitkälti tasaista ylämaata, jota kattoi usein kaunis mäntymetsä tai lehtipuumetsä. Ohitamme matkalla myös useita kyliä.

AUTOKHTON

Saamme ensimmäisen näkökosketuksen Autokhtonin kaupunkiin, ollessamme vuorella sen yläpuolella. Alhaalla näkyy kaupungin tapainen asutuskeskus. Hyvin matalaa rakennustyyliä ja laajasti rannikolle levittäytyen. Rakennusmateriaalina vaikuttaa olevan puu, sävyttäen tummilla väreillään kaupunkinäkymän. Talot ovat puuta kattojaan myöten.
Matalaa rantaa jatkuu silmän kantamattomiin. Kestää pitkään ennenkuin saavumme itse kaupunkiin. Kaupungin jakaa kahtia joki, joka on uurtanut tiensä halki matalan kukkulan. Joen yli johtaa muutamia siltoja yhdistäen kaupungin osat toisiinsa.
Rakennukset leviävät joen ympärille päättyymättömältä näyttävänä mattona. Talot ovat malliltaan outoja atlantislaisiksi. Ne kapenevat ylöspäin ja toisinaan oudoilta näyttävät puuleikkaukset koristavat katoista ja räystäistä työntyviä ulokkeita. Arkkitehtuuria ihmetellessä, täytyy ottaa huomioon tämän itseensä sulkeutuneen kulttuurin etäisyys Azlanin muista kaupungeista.
Olen tavoittavinani veistetyistä muodoista jonkin eläimen pään. Kysyn asiaa upseerilta ja hän tietää kertoa hahmon syntyneen jostakin kaupunkilaisille tärkeästä hirviölegendasta. Silimiin pistävää on myös se, että kaupungissa ei ole ympäröivää muuria, vaikka sillä ei ollut, maaston suomaa luonnollista turvaa ympärillään.
Majoitumme pitkään matalaan puiseen rakennukseen.
Koko loppuosaa matkastamme, oli kestävyyttämme koetellut kolea härän-kaksosten tuuli, joka saa jäätävän laadun meren takana sijaitsevilta jäävuorilta.
Sotilaat kertovat kulkiessamme, että ei ollut mitenkään mahdotonta, että näillä lähivesillä kohtaisi talvisaikaan ajelehtivan jäävuoren. Olen kovin hämmentynyt miesten puheista ja päätän ottaa välittömästi selkoa asioista.

Autokhton, kansan kielellä Vina, on merkillinen puukaupunki Azlanin härän rannikolla. Äärimmäisissä olosuhteissa. Alueella sataa lunta vuosittain ja härän kylmä tuuli mannerjäätiköiltä ei salli kovin korkeita lämpötiloja edes kesäkausiksi.

Kävelen paikalliseen viinihuoneeseen. Sitä nimitetään täällä päin ravintolaksi. Ovella seisoo roteva vartiomies, joka tutkailee tuimin katsein asuani. Näytän tunnuslevyni ja hän heltyy päästämään minut sisälle.
Tunnelma on ravintolassa hyvin viinihuoneen omainen. Nauru ja ihmisten pulina täyttää viinin huuruisen tilan. Tuttu sahajauho lattialla. Se tuntui sopivan tänne paremmin kuin Atlaan kaupungin viinihuoneisiin konsanaan.
Istuudun pöytään ja saan muutaman epäystävällisen, altakulmien, mulkaisun pöytätovereiltani.
Miehet olivat atlanttisen kookkaita, parrakkaita mutta poiketen etelän kaupungeista, heillä näytttää yleensä olevan vaaleat hiukset. Silmiini pistää, että pöydissä istujat ovat kaikki kovin siististi pukeutuneita. Naisia ei asiakkaina ollut.
Onneksi olen vaihtanut matkavarusteet yltäni, enkä sikäli mahdottomasti poikennut heidän omalaatuisesta tavastaan.
Tlanne on mielestäni outo. Atlaan kaupungissa käytiin tulijaa oitis jututtamaan ystävällisen uteliaaseen sävyyn mutta täällä miltei viskataan katseella kadulle.
Tilaan ruukullisen paikallista viiniä ja saan viinituvassa aikaan naurun remakan. Olisihan minun pitänyt oivaltaa, ettei nämä maat olleet mitään viininviljelysalueita. Viiniköynnös toki kasvaa ankeammissakin oloissa mutta sato ei ennätä kypsyä kunnolliseksi, ainakaan kilpailukelvolliseksi, Atlanin todellisiin viinialueisiin verrattuna.
Tyydyn vaieten tarjoilijan tuomaan ruukulliseen, joka luvalla sanoen on maultaan hirveintä, mitä viinin nimellä on minulle tarjottu.
Saan hieman myötätuntoa niellessäni irvistelemättä laimentamatonta viiniä maljasta. Viereisen pöydän, hyvään tuuleen ehtinyt kumppani, rikkoo jäätävän muurin ympärilläni.
- Mistä kaukaa vieras saapuu vaatimattomaan kaupunkiimme?
- Atlaan kaupungista. Kohta sen sanottua, nielaisen miltei sanani takaisin. Käsitän, että minua saatettaisiin pitää pääkaupunkilaisena pöyhkeilijänä.
- Vai aivan Atlanilta. No sieltähän sitä mekin olemme kotoisin.
Toteaa mies pilkallisesti ja saa taas huoneessa aikaan naurun rämäkän. Mies tarkoittaa tietenkin Atlanin mannerta ja pilkkaa näin pääkaupunkilaisuuttani. Nielen harmini ja yritän rakentaa keskustelua.
- Olen ihmetellyt räystäslaudoissanne komeilevaa eläinaihetta. Tietäisikö joku kertoa sen taustana, olevan tarinan.
- Toki. Sen osaa jokainen meistä sinulle kertoa. Tarjoa kuitenkin kertojan ruukku kielenkannattimien irroittamiseksi. Olemme kovin jäyhää kansaa ja lämpenemme hitaasti tarinoiden asteelle. Tilasin ruukun hänen itsensä nimeämää juomaa ja odotin malttamattomana, kun hän siemaili sitä viiksekkääseen suuhunsa, tarkoituksellisesti vitkastellen.

- Kauan aikaa sitten, Azlanilla, tarkemmin sanottuna sen vuoristojen rajaamalla rämeikkö- ja suoalueella, asusti muuan hirviö. Se oli peloittavan suuri.
Kun hirviö seisoi kahdella jalallaan, se olisi vaivatta ylettynyt katselemaan ylitse kaupunkimme korkeimman sillanpartaan itse joessa polviaan myöten seisten.
(Yritin ankarasti kuvitella hirviötä joessa seisomassa, kurkistellen yli sillanpartaan. Jo oli iso.)
Se oli kammottava otus tavoiltaan. Sillä oli nimittäin tapana syödä kaikki ihmiset, joita se tapasi soisella asuinalueellaan ja kulkijoita siellä olisi ollut, sillä sen poikki johtaa tärkeä kauppatie kauriin rannikolle.
Aikojen kuluessa oli monasti yritetty kerätä joukkoa rohkeimmista miehistämme, ottaaksemme hirviön hengiltä. Taisteluun lähtevät, joko jäivät tielleen, tai palasivat harventunein rivein. Eläintä alettiin pitää itse paholaisen lähettämänä vaivana kansallemme, kunnes eräänä päivänä nousi kansamme urheitten miesten keskuudesta mies, joka oli muodoltaan ja urheudeltaan muita päätä vertaa pitempi.
Hänet tunnettiin nimellä Jydr.
Jydr sonnustautui parhaaseen sotisopaansa, jonka sanottiin hänelle itse jumalten valmistaneen tämän nimenomaisen hirviön surmaamiseksi. Varusteisiin kuului pitkä, miehen ranteen vahvuinen rautainen keihäs ja metalliset vartalosuojukset, jotka säkenöivät kuin tuli Jydrn ratsastaessa. Kilpeä hänelle ei oltu jumalten toimesta annettu. Se kuulemma oli tarpeeton. Itse jumalat suojelivat Jydriä tässä hänelle varatussa tehtävässä.
Jydr kävi epäsuhtaisen kamppailun hirviön kanssa sen omassa upottavassa, liejuisessa elementissään, selviten voittajaksi. Taistelun päätteeksi hirviö vaipui soiseen hautaansa Jydrn pitkä keihäs rinnassaan.
Jydr kantoi voiton merkkinä hirviön suunnattoman pään kaupunkiimme ja tänne se jäi. Sitä ikuistetaan sukupolvesta toiseen voitonmerkiksi, valmistuvien talojen räystäslautoihin, uskoen, ettei se uskalla enää koskan palata maanpäälle vaivoiksemme päänsä täällä nähdessään.
-Saanko kysyä mitä jumaluutta pidätte taistelijana Jydrn rinnalla?
-Kaupunkimme suojelija on itse myrskyn ja ilmojen jumala Ymrots. Näin täytyykin olla, sillä kuinka vaivainen kaupunkimme olisi säästynyt näiltä vitsauksilta hyisessä Atlanin kolkassaan, joka on avoin kaikille ankarimmille myrskytuulille mitkä mannertamme ikinä vainoaa.
- Kaupunkianne kutsutaan, toiselta nimeltään Vinaksi ja se merkinnee muinaiskielellänne, voittoa? Mistä nimi on saanut alkunsa?
- Eikö Jydrn voittoa lohikäärmeestä voida pitää riittävänä ansiona kaupungillemme nimeksi? Toiseksi, kaupunkimme sijaitsee Atlanin äärilaidalla. Oikeastaan niemen kärjessä, joen ja meren syövyttämällä maalla. Atlanin korkeimmat vuoret murentuvat täällä hiekaksi. Vesi saavuttaa täällä voittojaan. Vain kaupunkimme vankka paaluperustus estää asujamistomme huuhtoutumisen mereen. Eikö siinä ole selitystä yhdelle nimelle kerrakseen?
- Sehän tuntuu itsestään selvältä, kun sen minulle kerrot.
Ilta on ennättänyt huomattavan pitkälle mukavassa seurassanne ja jäisin joukkoonne kauemmaksikin, jollen olisi velvollinen ilmoittautumaan matkamme johtavalle upseerille, auringon laskiessa mailleen.
- Sinun on vielä juotava kanssamme veljeyden malja. Muutoin emme usko, että lähdet ystävänä. Kaadan omasta ruukustani sinulle tilkkasen kansallisjuomaamme ja kohottakaamme maljamme Atlaan ja Vinan kaupunkien kunniaksi.
- Olkoon. Mutta vain tilkka.
Nostamme maljamme ja kaadan juoman suuhuni, kuin viinin ikään. Minusta tuntuu kuin olisin niellyt myrkkyä. Suussani palaa tuli, joka kärventää kurkkua ja sen liekit lyövät vatsaani asti. Olen vakuuttunut, että suustani tupruaa savua ja lieskoja, kuten Vinan vaakunassa olevalta liskolta ja henkeä haukkoen juon suuta huuhtoakseni, erehdyksessä lopun omasta viiniruukustani, veden sijasta. Ravintolassa riittää hauskaa, minä pyörryn.