AZE MADE IN AZAE

Kun saavuumme seuraavaan kohteeseen, olemme lopen uupuneita. En silti saata olla ihastumatta tähän uuden laatuiseen kaupunkiin.
Kaupunki on kasvanut vuorten keskelle, viheriöivälle kukkulalle, jonka rinteitä talojen massa nousee joka suunnasta kohti Akropolista. Ylinnä on, temppeli kaupungin omalle suojelusjumalalle ja Poseidonille. Kaupunkia kutsutaan kansan suulla vuorikaupungiksi, johtuen sen sijainnista, rakennustavasta ja siitä, että se saa päätoimeentulonsa vuorten metalleista.
Kaupungin lähistöllä sijaitsee lukuisia kaivoksia, joitten sulattamoista tup­ruava savu ilmaisee kaivosalueen sijainnin. Metalli erotetaan kiviaineesta heti paikan päällä. Se valetaan tangoiksi tai harkoiksi. Osasta metallia valmistetaan paikallisissa takomoissa kuuluisia koukkukirveitä, kaupungin leimalla.
Metallituotteet kuljetetaan tietä myöten härkävankkureilla alas joen rantaan. Joki yhtyy, kaukana vuorten tuolla puolen, Atlaan kaupungin viljelysmaiden kanaviin.
Tämän vuorikaupungin todellinen nimi on Azae. Sitä ympäröivää vuoristoa kutsutaan Azoreksi kaupungin ja kuningas Azaen mukaan.
Minua hieman hymyilytää eräs muisto lapsuudestani. Azlanteja kutsuttiin kotimaassani Azteekeiksi vain siitä syystä, että heidän lahjoittamissa tai vaihtamissa koukkukirveiden terissä oli kaiverrus Aze. Emme olisi tietenkään tekstiä osanneet tulkita, ellei azlanilaiset itse olisi sitä meille lukeneet.

Hämärässä, satunnaisten katua valaisevien öljylyhtyjen valossa en pysty arvioimaan kaupunkia sen tarkemmin. Kovin pieni se on verrattuna Diapresiin ja Gadatlakseenkin. Pieni se on myös maailmanlaajuisen maineensa rinnalla.
Meidät johdatetaan kasarmirakennukseen, jossa meidän tulee yöpyä. Vaikka matkalla olimme syöneet kenttälounaan, olemme kaikki sudennälkäisiä ja otamme kiitollisuudella vastaan tarjotun lämpimän aterian, ennen kuin kaadumme matkasta uupuneina vuoteillemme.

Kaupungin kymmenet kukot kiekuvat kuorolaulunsa aamun merkiksi ja venyteltyäni kulkeudun ikkunan ääreen. Avaan puiset luukut ja silmieni eteen aukenee mitä hivelevin aamu-usvainen vuoristomaisema, jota jään mykkänä ihailemaan.
Jossain talon uumenissa kilkattaa metallinen kello, ilmeiseksi merkiksi aamiaisen alkamisesta. Sotilaallisen järjestyksen nimissä kietaisen viitan ympärilleni ja juoksen äänen suuntaan.

Joukkomme komentaja antaa minulle luvan kävellä kaupungin alueella vapaasti koko tämän päivän. Päivällisen voisin syödä täällä kasarmissa merkinannon mukaan keskipäivällä ja nukkumaan minun on ehdittävä ennen auringon laskua. Lähtisimme jälleen matkaan jo aamuyön aikaan.
Asumme lähellä keskustaa, joten suuntaan matkani aluksi keskustorille, joka sijaitsee kaupungin Akropoliin alapuolella, välittömästi Akropolin muurien vierustalla.
Torielämä on vilkasta, azlanilaiseen tapaan. Minua ihmetyttää valkoisessa lumessa kellivät kalat. Olen toki nähnyt lunta Atlaan kaupungissakin. Sitä käytettiin lihan ja kalan säilytyksessä mutta siellä se oli niin kallista, että sitä ei juuri torilla näkynyt. Kysyn kalakauppiaalta asiaa ja hän valistaa vuorille osottaen.
- Atlaan kaupunkiin tämä lumi kulkee moninkertaisen matkan näiltä vuorilta ja voit kuvitella kuinka suuri määrä sitä on jo matkalla sulanut aivan ilmaiseksi hukkaan. Täällä asumme lumen keskellä. Lumiraja nousee kesäisin tavoittamattomiin, mutta kalastajilla on omat lumivarastonsa maakuoppiin kaivettuina ja oljilla peiteltynä. Kalastajat, jotka aamulla tuovat kalan torille, ovat joutuneet lähtemään jo edellisenä päivänä. He kulkevat vuoren yli aaseineen, ja koska heillä on pitkä matka, he ottavat lunta mukaan kalojen joukkoon lähtiessään, tai talvisin lumirajaa sivutessaan.
Puristelen käsissäni kylmää, jäätävää lunta ja ihailen kalojen komeaa kokoa ja tuoreutta.
- Tiedätkö kalastajaa, joka olisi muukalainen, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Muualta Azlanille tullut?
- Kaupungissa saattaa olla vielä mies, joka toi nämä kalat. Hän kaiketi vastaa kuvailemaasi henkilöä. Hän meni toimittamaan joitakin asioitaan ja on, ilmeisesti vastoin tapojaan kaupungissa. Normaalisti kalastajilla on tulenpalava kiire apajilleen, johtuen pitkästä matkasta.
Hoi! Tuolla hän näkyy astelevan aaseineen ajatuksissaan.
- Näen hänet. Tuo tumma-asuinen herra. Kiitokseni avusta ja hyviä kauppoja.

Joudun matkalla kiertämään lintutaisteluareenan, jolle oli järjestetty kahden komea kukon äänekäs ottelu paremmuudesta.
Tavoitan kalakauppiaan osoittaman miehen torin laidasta ja heittäydyn keskusteluun hänen kanssaan.

- Anteeksi, jos vien aikaasi. Nimeni on Allon. Opiskelen akatemiassa ja teen tutkimusta maahan muualta muuttaneista ihmisistä ja heidän elinoloistaan.
- Miten voin olla sinulle avuksi? Olen vain köyhä kalastaja, joka työskentelen herrani laskuun hänen välineillään.
- Kertomalla itsestäsi mitä tahansa. Vaikkapa aluksi, mistä olet kotoisin. Mistä sinut on tänne Azlanille tuotu?
- Olen syntyisin Azlanilta, mutta isäni on kotoisin Eiropeksi nimittämämme mantereen kalojen rannikolta, pienestä kylästä, joka meidän kielellämme on isäni kertoman mukaan Vilvo. Sen läheisyydestä saadaan metallia, joka kiinnostaa azlanilaisia kauppiaita.
- Miten jouduit kalastajaksi?
- Isäni oli kalastaja ja opetti minulle ammattinsa. Täällä asuvana muukalaisena ei isälläni ollut mahdollista varustaa omaa kalastusalusta, joten minunkin oli hankkiuduttava töihin vieraalle alukselle. Näillä näkymin tuskin koskaan tulen kalastamaan omalla aluksella. Kaikki tuloni menevät elämiseen, vaikka elän yksinäisen miehen säästäväistä elämää.
- Kuitenkin olet tyytyväinen kalansaaliisiisi?
- Tuskin kukaan pystyisi näillä kauppaetäisyyksillä kalastamaan ja myymään enempää kahden vuorokauden kuluessa.
- Oletko herrallesi katkera?
- Hän ottaa kaupasta vain itselleen lain mukaan kuuluvan osan. Onhan hänellä kuluja veneestä ja pyyntivälineistä ja jostain hänenkin lienee on leipänsä perheelleen saatava.
- Käykö hän kanssasi apajilla?
- Ei sen koommin, kun hän minulle veneen merellä esitteli. Eihän se ole hänen tehtävänsä.
- Tiedätkö, että ei laki, vaan ammattikunta, määrittelee palkan saalista. Oletko vakuuttunut, että muut herrasi kaltaiset kalastusalusten omistajat voisivat puolueettomasti säätää palkat molempia osapuolia tyydyttäviksi?
- En osaa sanoa. Azlanilaisia pidetään rehellisinä ja luotettavina. Niin minulle on ainakin opetettu.
- Voin sinulle kertoa, että olen keräämässä aineistoa lakiluonnokseen muukalaisten aseman parantamiseksi Azlanilla. Eihän herrasi ja hänen ammattikuntansa yksipuolinen sanelu, voi olla järkevän palkkiomenettelyn ainoa tae. Miten asut?
- Asun isäni kodissa. Hän taas puolestaan asuu oman herransa hänelle vuokraamassa talossa.
- Elättekö ahtaasti?
- En tiedä mitä tarkoitat? Mahdumme kaikki sinne mainiosti. Meille on lisäksi osoitettu tilkku maata, jossa voimme viljellä joitakin puutarhatuotteita, mikäli annamme niistä isännän osan maan omistajalle.
- Olen jo liikaakin pidätellyt sinua ja estänyt lähtöäsi kysymyksineni. Voi-sinpa joskus olla sinulle avuksi.

Olen hieman masentunut, kuten aina tällaisia ihmiskohtaloita kuullessani. Kävelen ajatuksissani muistiinpanojani selvitellen. Ajelehdin kohti kaupungin porttia. Herään vartijoitten sulkiessa tieni keihäin.
- Mitä aiotte? Olen Atlaan kaupungin virkamies ja vierailulla kaupungissanne.
- Portista menet kuitenkin ulos vain omalla vastuullasi. Mikäli et tiedä, vuoristossa majailee kaivoksilta karanneita rosvoja, jotka vain odottavat aseettomia kulkijoita tielleen. Meille ansioksi, tuskin katsottaisiin Atlaan kaupungin virkamiehen veri kaupunkimme läheisyydessä.
- En kulkisi kauas. Haluaisin tutustua noihin viljelmiin, jotka näkyvät tästä portilta.
- Pidä kaupungin muuri näkyvissä. Sitä kiertävät vartijat, joita voit huutaa avuksesi, mikäli jotain tapahtuu. Muutoin otat tarpeettoman riskin hengestäsi.
- Ymmärrän tarkoituksesi ja kiitän huolenpidosta.
Kävelin pengermille ja tapasin vanhemman mieshenkilön uutterassa työnteossa.
- Tervehdykseni. Olkoot sateet ja aurinko kohtuulliset viljelmillesi.
- Kuka olet vieras, ja mitä teet puhtaassa viitassa pölyisellä pellolla?
- Haluaisin vaihtaa ajatuksia kanssasi. Viljeletkö omaa maatasi?
- Pitäisihän sinun huomata ulkomuodostani, ettei muukalaisena maassa asuva viljele omaa maataan.
- Olen kuullut sellaisistakin tapauksista.
- Niin, toki edullisella naimakaupalla, voi muukalainen periä azlanilaisen perheen vanhimman tyttären mukana maata. Se on perin harvinaista. Kuka mieletön nainen huolisi meikäläistä miehekseen. Saisi kaiken azlanilaisen vihan päälleen ja lastensa päälle. Olisiko se mieleistäsi elämää?
- En arvostele kuvailemaasi tapausta. Kuinka itselläsi menee isäntäsi pelloilla?
- Ei kehumista. Raadan aamusta iltaan ja saan perheelleni vaivaisen elannon.
-Kuinka hoidat viljelysmaasi vedentarpeen, kun koittaa kesäinen kuivuus?
-Vuoristossa sateet ovat oikullisempia, kuin teikäläisten rannikkoasujien vakaat ilmastot. Meillä saattaa olla kuivia kausia milloin tahansa. Siksi on vuorilaaksoon, tuonne hieman ylemmäksi padottu vesiallas. Sieltä johdamme kanavia myöten vettä pelloillemme tarvittaessa. Kanava tavoittaa pellot tämän vaakasuoran tasanteen päässä ja vesi kulkeutuu sen laitimmaisen reunan savettua kanavaa koko terassin pelloille.
Viljelemme yleensä samaa viljalajia samoilla tasanteilla. Näin kastelutarvekin on toisiaan vastaava. Voimme myös säädellä joillekin pelloille vettä kanavaporteilla. Vesisäiliö täydentyy hitaasti vuorilla sulavasta lumesta. On toki ollut aikoja, jolloin se on valutettu kuivaksikin asti ja sen jälkeen olemme pulassa.
Nyt minun on jatkettava työtäni. Herrallani on tapana käyskennellä päivittäin kaupungin muurilla katsomassa, kuinka ahkerasti työskentelen. Mikäli hän on mielestään tavannut minut laiskottelusta, antaa hän keppinsä tanssia selkänahassani.
- Piiskaa vanhaa miestä?
- Mikä vanha minä muka olen? Keppiä sietäisit saada sinäkin. Malta niin kohtaat talikkoni.
Katson haastattelun päättyneeksi ja pinkaisen kipakkaan juoksuun. Takanani kuulen vanhuksen hohottavan katketakseen keksimälleen kolttoselle.

Jatkamme matkaan aamuyöllä, kaksosten huoneen aikoihin. Seuraava kohteemme on kaukana härän rannikolla sijaitseva, hevoskasvatuksella elävä kaupunkivaltio. Matkan tiedetään olevan hankala ja sille kertyy jälleen runsaasti ylimääräistä pituutta vuorenseinämiä kiertelevästä tiestä.
Kapeampien rotkojen yli on rakennettu riippusiltoja. Silta roikkuu neljän korkean, joko puisen tai kivisen, pilarin kannattelemien köysien ripustuksessa. Toisinaan vuori on läpäisty suoralla tunnelilla. Mieltäni askarruttaa tien merkilliset yhteensattumat. Aivan kun se olisi välistä suunniteltu leikkaamaan vuoristo yhtä suoraan, kuin tasankojen pikatiet mutta jostain syystä se käy kahden kohtisuoran osuutensa välillä mitä merkillisimmillä seikkailuilla vuoren rinteillä.
Saavumme tienristeykseen, jonka kilven suunnalle, vuoriston sisään kääntyvä, haara on maanjäristyksen sulkema. Pysähdymme paikalle nauttiaksemme matkalounaan ja lepuuttaaksemme ja juottaaksemme purosta hevoset. Kysyn vierelläni matkaavalta upseerilta, minne sortuman alle peittynyt tie on mahtanut johtaa.
- Tie vie kadonneeseen kaupunkiin. Hän vastaa.
- Millä lailla kaupunki on kadonnut? Kysyn tapani mukaan uteliaana.
- Siitä ei ole kenelläkään tietoa. Sitä ei ole merkitty muistiin mihinkään Azlania koskevaan historiikkiin. Se on kautta aikojen vain ollut poissa.
- Mistä sitten on saatu tieto, että kaupunkia olisi ylimalkaan ollutkaan?
- Kun tulet tien päähän sinulle jää vaikutelma, että sen on täytynyt johtaa kaupunkiin. Raunioita et näe mutta tila on muuten kuin luotu kaupungin elää ja sijaita.
- Miksi kaupunkia sitten ei ole rakennettu ja asuttu uudelleen?
- Kaupungin asuttajia on aikojen kuluessa seurannut erilaiset onnettomuudet ja siksi paikka on saanut kirotun maan maineen ja pysynyt autiona. Uusia yrittäjiäkään ei siksi ole sinne riittänyt maineen levittyä yleiseen tietoisuuteen.
- Minun tekisi mieleni käydä katsomassa kaupunkia, jota ei ole.
- Voit mennä sinne, jos haluat. Tie on selkeä, vaikka paikoin maansortumien ja kasvillisuuden katkoma. Sitä ei nykyään enää huolleta. Näillä main ei ole tavattu edes rosvojoukkoja. Minä nimittäin en aio tulla kanssasi. Saat käydä paikalla yksin.
- Et kai pelkää sotilas?
- Ho-hoo. Yrität saada puhuttua viekkaudella minut matkaseuraksesi mutta minulla on täällä suurempi määrä vastuullani. Sotilaat saattavat ilman johtajaa heittäytyä kurittomiksi ja juoda koko matkaviinivarastomme ilman valvovaa silmää. Joudu siis matkallesi, jos aiot kanssamme normaalisti kulkea. Lähdemme eteenpäin, kun aurinko on sivuuttanut taivaanlaen.
- Talutan hevosen maanvyörymän ohitse johtavaa hirvieläinten tekemää polkua. Tie sen takana, näyttää jatkuvan epämääräisenä, erilaisen matalan pensaikon ja kasvillisuuden peittämänä painanteena. Se on, kuten upseeri oli varoittanut, paikoin railoihin lohkeilleena, kulkukelvoton. Maansortumat ovat suurimmat haitat tiellä mutta ne on useimmiten helposti kierrettävissä. Pahimmillaan matkanteko on silloin, kun kauhukseni havaitsen koko tien luhistuneen rotkon syvyyksiin. Tällöin on etsittävä eläinten kulkema ura yläpuolisesta rinteestä.
Vihdoin nousen mäelle, jolta on erinomainen näköala kaupunkiin. Upseeri oli oikeassa. Se olisi ollut kaupunki, jos se vain olisi ollut olemassa. Tunne on merkillinen. Tasainen alue, jota rikkoivat paikoitellen säännölliset, kuin kiveen maalatut muodot. Eivät mitkään rauniot, vaan ikään kuin jokin käsittämätön jälki tasaisuudessa. Mitätön kasvillisuus, jäkälä, tai kallion värin muuttuminen. Kävelen lähemmäksi. Kosketan sileää kivipintaa, joka ei kasva edes jäkälää. Tunnelma on niin kammottava ja luonnoton, että katson parhaaksi olla mene­mättä pidemmälle. Kiven sileydestä tulee mieleen tunnelin seinä, ravunrannikon retkeltämme. Tarkemmin katsottuna paikka näyttää noudattelevan melko tarkoin ympyrän muotoa. Se on ikään kuin aavistuksen painuksissa keskeltä ja ääret kaartuivat kauniin matemaattisen ympyrän tavoin. Minua puistattaa. En ymmärrä miksi.
Käännän hevosen ja palaan leiriin, jota oli alettu jo purkaa matkaa varten.
- Olitko näkemääsi tyytyväinen? Kysyi upseeri pilkallinen sävy äänessään.
- En nähnyt, mitä halusinkin nähdä. Vastasin mielestäni nokkelasti hänen pilaansa. Mutta ajatuksen aihetta toki sain.