AKATEMIASSA

Miks kaikki on yhtäkkii nii punasta... mikä toi valo tos oikee o? No toi tos ylhäällä. Sehä... sehä...sehä... on jumalauta ufo taijoku. Se kyttää mua... se liikkuu mun mukana... älä helvetissä. Se varmaa listii mut tähä katuu ku luteen. Niillo varmaa joku laser tai sellane... Mä en pääse sitä pakoo. Jumalauta ku pukkaa kylmää hikee. Mä juoksen... dyykkaan toho ojaa...

-Nukun yön levottomasti uudessa vuoteessani. Se on, vastoin aikaisempia makuusiojani, nostettu hieman maasta irti, joten se ei kehittäisi kosteutta vuodevaatteisiin talviaikaankaan.
Aamuaurinko tunkeutuu harvan puuluukun lävitse ja mieleni on korkealla. Minulla on hyvä olo Omephin ja minun välisestä lämpimästä, tasavertaisesta keskustelusta illalla.
Omhep itki hyvästellessään, ei niinkään surusta vaan pikemminkin ilon kyyneleitä puolestani ja eromme oli sydämellinen.

Pukeudun tuolilta löytämääni koulupukuun, joka on valkoinen, väljä kie­taisuviitta. Se sidotaan kiinni vyötäisiltä vaaleankeltaisella, leveällä liinalla, jonka olin kuullut tarkoittavan alempaa opiskeluastetta. Kävelen koulurakennukseen. Ehdittyäni suureen yhteiseen lukusaliin, tulee Onur minua vastaan ja saattaa minut työhuoneeseensa.

-Kuten Omhep on varmaankin sinulle jo kertonut, tulet koko ensimmäisen vuotesi kulkemaan lukusalista toiseen, saadaksesi Akatemian opetuksesta täydellisen kuvan, ja siinä ohessa saat laajan perustan tuleville opinnoillesi yleistietoutena. Kun tulet vakuuttuneeksi, että olet valinnut oikean oppisuunnan, aloitat opintosi perusaineessa. Se täyttää suurimmaksi osaksi työviikon mutta joitakin päiviä sinulle jää jatkaa edelleen muita mielestäsi tarpeellisia oppiaineita.

Lukukausi jakautuu, samoin kuin aikaisemmassa koulussasi, kahteen osaan satokausien mukaan. Väleihin jää pieni loma-aika, jonka oppilaat voivat viettää halujensa mukaan. Jotkut palaavat koteihinsa, toiset menevät työhön saadakseen opintorahoihinsa jatketta. Viimeisinä lukuvuosina joudut tekemään valitsemastasi aiheesta opinnäytteen, jonka laajuus ja laatu on vapaassa valinnassasi. Se tulee olemaan ainoa suosituksesi työelämässä, Akatemiasta lähtiessäsi. Opettajat eivät sitä arvostele, vaan auttavat sinua sen tekemisessä. Akatemiassa on vapaassa käytössäsi koko Akatemian oma kirjasto ja joissakin tapauksissa on mahdollista tutkia myös valtion arkistoa ja kuninkaiden arkistoa erikoisluvalla.

Kiertelet aluksi siis vapaasti eri luentosaleissa ja kun kuulet mielenkiintoisen luennon, istu mukaan ja ota opiksesi. Ruokalan löydät muitten opiskelijoiden avulla. Esittelen sinulle myöhemmin oppilasvanhempasi, joka auttaa ja opastaa sinua kaikissa opiskelusi arkipäivän ongelmissa.

Hyvästelemme ja menen hänen neuvojensa mukaan ensimmäiseen luentosaliin. Siellä käsitellään maailmankuvaa. Se tempaisee minut oitis mukaansa. Muistikuvissani häilyi muinaisen laivamatkani siniset, oudot kankaanpalaset, joita laivan kapteeni, jota silloin luulin Azteekkien jumalaksi tai kuninkaaksi, selaili ja esitteli minulle. Halusin tietää niistä kaiken.

Myöhemmin iltapäivällä Onur tuo luokseni lupaamansa oppilasvanhemman. Hän on vuotta edempänä opinnoissaan, sen näen hänen oranssin värisestä liinastaan. Pojan nimi oli Aekos ja hän on aloittanut opiskelunsa arkkitehdiksi. Hän on azlanilainen ja siksi hieman oudoksun tilannetta.
Oliko poika ottanut minut huolehdittavakseen säälistä, vai mitkä olivat hänen motiivinsa ottaa maahan muuttanut vieras siipiensä suojiin?
Tunnelma välillämme kevenee, kun huomaan hänet erittäin mukavaksi ja sydämestään seuralliseksi. Aekos myös puolustaa minua, kun vanhemmat oppilaat pilkkaavat vierasmaalaisuuttani monin eri sanoin ja tavoin.

Meistä tulee miltei erottamaton pari ja kuljemme vapaa-aikoinamme usein yksissä. Kiertelemme lukuisina päivinä vanhan kaupungin jyrkkärinteisiä katuja. Aekos kertoo jotakin melkein jokaisesta talosta. Kuka sen on suunnitellut, kuka siinä asuu tai mikä valtion virasto siinä pitää sijaansa.
Keskussaari on vallan keskus. Siellä asuvat kuninkaan lisäksi papisto, upseerit, valtion korkeimmat virkamiehet, ja ministerit. Kuninkaanlinnan näemme vain kapeasta muuriportin aukosta, jota vankasti aseistetut sotilaat vartioivat.

Onur, opettajani. Sellaisena, kuin taiteilijaystäväni Aekos, sittemmin, hänet ikuisti. Aekos tarttui usein käteni, kun yritin ikuistaa mielessäni liikkuvia kuvia paperille. Annoin mielelläni hänelle vallan, koska hänellä oli valokuvamuisti ja taito siirtää ajatuksia paperille.

Eräänä iltana, koulutyön päätyttyä, Aekos päättää tutustuttaa minut sataman iltaelämään. Kuljemme pitkän, maakannasten ja siltojen yli vievän tien kaupungin uloimmalle portille. Ilta-aurinko näkyy vuorten taa laskevana miekan suunnalla, kullaten kaupungin kattomeren.

Aukiolla on rauhallista. Joukko ihmisiä kävelee verkalleen pitkin torin laitaa ja merimiehet häärivät viimeisissä toimissaan kanavan reunalla. Laskeudumme pitkää kääntyilevää liuskaa torille.
Kuljemme ihmisvirran mukana talojen vie­rustaa ja ehdimme kurkistaa lukuisiin kauppaliikkeisiin, joita on lähes jokaisen talon alakerroksessa. Niihin johtaa usein lukuisia avaria, kaariholvattuja oviaukkoja, jotka esittelivät liikkeen tavaroita. Sisälle valo tulee ylhäältä epäsuorasti ja myymälä näyttää jännittävältä, kun aurinko ulottuu vielä viime säteillä sen kattoikkunaan. Useissa myymälöissä palaa myös kirkkaat lamput, jollaisia on joka puolella kaupunkia ja satamaa. Ihmettelen ääneen ystävälleni lamppujen kirkkautta ja savuttomuutta, joka oli jo pitkään askarruttanut mieltäni.

-Ne ovat kaasuvaloja. Valista Aekos.
-Atlaan kaupungin alla on suuri luonnonkaasukenttä syvällä maan uumenissa. Sieltä kaasu on johdettu metallisia putkia pitkin joka puolelle kaupunkia. Valtio velottaa kaasunkäytöstä liittymävuokraa, joka arvioidaan käyttötarkoituksen perusteella. Vanha kuningas on määrännyt köyhimmille asukkaille kaasun ilmaiseksi. Tosin jotkut vilpilliset virkamiehet ja huijarit, laskuttavat köyhiltä kuitenkin kaasurahaa, heidän tietämättömyyttään hyväksikäyttäen.
-Mitä se kaasu on?
-En osaa tarkemmin selittää, mutta se on palavaa ilman kaltaista ainetta, joka ei nokea palaessaan kuten tervasoihdut, tai öljylamput.

Kurkistan jutellessamme erääseen liikkeeseen, jonka ovella on kaisloja suurissa kiviruukuissaan. Jään sanattomaksi tajuttuani, että myymälä on täynnä mitä upeimpia keraamisia veistoksia ja kylpyammeita. Jotkut ammeista esittävät leukahammasta, jonka pää koristaa ammeen päätyä. Hampaat laskeutuvat ammeen sivuille, kuin käsinojiksi. Jotkut ovat joutsenten muotoisia tai suuren simpukan muotoisia. Väreiltään ne ovat kauniin pastelleja tai puhtaan valkoisia. Liike on hyvin valaistu ja osa sen kaariovista on peitetty merkillisellä läpinäkyvällä aineella, jota Azlanilla kutsutaan lasiksi. Seison ilmeisen kauan ovella sillä kauppias, joka näyttää hyvin arvokkaalta naishenkilöltä, hätistelee minut ulos.

Yleensäkin liikkeissä on hyvin arvokkaan ja kauniin näköistä tavaraa, onhan tämä parasta kaupankäyntialuetta. Liikkeistä myydään tavaraa sekä Atlaan kaupunkiin, että laivojen välityksellä minne tahansa kauppareittien satamiin. En tosin ollut vielä perehtynyt tarkoin, kuinka kauppa toimii.

Tulemme erään viinihuoneen eteen, jonne Aekos on mitä ilmeisimmin minua viemässä. Kun kävelen oven ohi, hän tarttuu viittaani. Aekos taluttaa minut erääseen hämärään nurkkapöytään ja huikkaa tottuneesti tilauksensa ohikiitävälle viininkaatajatytölle.

-Tarkoituksemme ei toki ole syödä täällä. Tilasin meille pari ruukkua viiniä, jotta voimme keskustella ja seurata ympärillämme kihisevää elämää.
-Tutustumme siis kaupunkiin toden teolla.
-Oikein syvällisesti.

Atlantin rantaviiva n.11.600 vuotta sitten. Atlantin keskiselänne oli noussut n.3000m mannerjään puristuksen ja muinaisen Jukatanin meteoriitin massan aiheuttamana pullistumana. Keskiselänteen alla oli myös useita vulkaanisia kaasuonteloita, jotka puristivat maanpintaa ylös. Meriveden korkeus oli n.100m alempana jääkauden jäämassoihin sitoutunen veden ansiosta. Azlan (tai Atlantis kriekkalaisittain) sijaitsi noin 20° leveyspiirin ja 50° ja 54° pituuspiirin välissä. Amerikan alkuperäiskansat nimesivät mantereen Azlaniksi. Maa tarkoitti heille liskoa joka toi sateet. Kartalta voi nähdä, mistä nimitys myös saattoi johtua. Azlanilaisilla oli, merenkulkijoina, ymmärrys kolmiomittauksen periaatteista ja niiden pohjalta tehtyjä karttoja käytössään. Tämä kartta pohjautuu alueen merikorttien (Instituto Idrografico, Hydrographic Office D.W.H., IHB Monaco BHI), -3100m syvyyskäyriin. (Kartta ei ole navigointikelpoinen).

Välimereen johtava kannas oli Gibraltarin kohdalta kapealla maasillalla ummessa. Välimeri oli jakautunut voimakkaasti kahteen eri altaaseen vedenpinnan mataluuden vuoksi. Altaita kutsuttiin Vesimiehen kaksoismereksi ja Kauriin kaksoismereksi. Kartassa muinaisin nimin. Yhteiseltä nimeltään meri mainitaan myös Falassamerenä. Niilin deltta oli vasta muodostumassa ja sijaitsi hieman enemmän lännessä, kuin nykyisin. Ateena oli kaukana mantereella ja sen satama oli Sounion niemen paikkeilla. Azlanin (Platonin mukaan; Atlantiksen) mantereen pituus oli ilmeisesti noin 3500 km. Kritiaan mukaan mantereen koko vastasi Libyan ja Aasian laajuutta. Mitä tämä silloisissa mitoissa tarkoitti, ei ole tiedossa. Atlaan kaupunki sijaitsi, Gibraltarilta noin 3-4 päivän purjehdusmatkan päässä. Kartan ylänurkassa on n. v.9.600 ekr. tähtikarttaan perustuva kompassiruusu.

Viereisessä pöydässä istuu turpea merimies. Hän näyttää merkilliseltä. Iho hänellä on vaaleanpunainen ja tukka tulipunainen. Mies on taatusti siirtolainen tai vieraan valtakunnan asukas, joka on vierailulla Azlanissa.
Saamme viiniruukullisen pöytään ja juuri kun tyttö on poistumassa, hän sähähtää jotain hampaittensa raosta ja läimäyttää punatukkaista merimiestä korvalle. Mitä lienee mies tehnyt? Hän näyttää edelleen tyytyväiseltä korvapuustista huolimatta.
Huomatessaan meidät merimies nousee ja astuu parilla epävakaalla askeleella pöytäämme. Nyt näen, että häneltä puuttuu oikea käsi.
-Kun toinen käsi on poissa, on toista pidettävä sitä vikkelämpänä. Virnistää mies, huomattuaan katselevani hänen tynkäänsä.
-Oletko Azlanista? Kysyin malttamattomana.
-Minut on tuonut tänne ravunjalopeuran tuuli. Olen ammatiltani merimies, ja seilannut Azlanin kauppalaivoilla ympäri maailmaa. Voisin ruukullisesta viiniä, kertoa sinulle mitä huimimpia seikkailuja matkoiltani.
-Saammepa ajankulua. Puuttui Aekos keskusteluun. Minä maksan viinin, alahan tarinoida.
Kerro vaikka aluksi, kuinka menetit kätesi.
-Se tarina maksaa normaalisti kaksi ruukullista viiniä, toisen muistaakseni ja toisen unohtaakseni sen, mutta koska olette, asuistanne päätellen, köyhiä opiskelijoita Akatemiasta, menköön tämän kerran yhdellä ruukullisella.

OUDOT MUUKALAISET

Olimme eräällä onnistuneella kauppamatkalla Lotorapoin matereen, Muurin maan rannikolla. Juhlimme alkuasukasheimon kanssa huimasti, molempia osapuolia tyydyttänyttä kauppaa, kun metsästä tuli kylään parkuva nainen. Aluksi se ei suuresti meitä liikuttanut, mutta kun kuulimme mitä naiselle oli tapahtunut, suumme loksahtivat auki. Nainen oli ollut pienen kyläläisten joukon kanssa kaukana aarniometsässä raivaamassa uutta viljelysmaata, kun heidän kimppuunsa oli hyökännyt joukko jättiläisolentoja.

Olennot olivat kyläläisille tuttuja mutta heidän selvittäessään olentojen ulkonäköä meille, menimme ymmälle päästämme. Mitään vastaavaa ei edes korkeasti oppinut kapteenimme, ollut tavannut tai edes kuullut.
-Ihmisapinoita. Ehdotti Aekos hieman kiusaantuneena.
-Ne eivät olleet ihmisapinoita. Niiden korkeus oli miltei kahden Azlanin sotilaan verran ja urospuolisilla oli merkillisiä ulokkeita päässään. Vartalo oli huomattavan pitkä verrattuna hinteliin jalkoihin ja käsiin ja kaulaa ei ollut erotettavissa pään ja vartalon välillä. Naarasolento oli pienempi ja sillä oli ympäri pyöreää päätä pahkuroita niin, ettei pystynyt sanomaan missä sen silmät oikein sijaitsivat. Naaraaksi arvelimme sen pitkistä, kapeista, putkimaisista rinnoista.

Näimme nämä olennot kohta omin silmin, sillä asian synnyttämä uteliaisuus, sai meidät varustautumaan pienellä vapaaehtoisten joukolla matkaan, tavoittamaan näitä rauhanhäiritsijöitä. Minä olin sen verran viinissä, että onneton ilmoittauduin uteliaisuuttani mukaan.

Missä viinini viipyy? En tuskaltani pysty muutoin jatkamaan tarinaa. Tyttö pyörähtää pöytään viiniruukun kanssa. Hän lyö ruukun miehen eteen viinin pärskyessä ympäriinsä.
-Älä lyö enää. Juon mieluummin viinin ruukusta kuin nuolen pöydältä, vikisi turpea merimies leikillisesti suojakseen kohotetun käden takaa. Tytön tiukka ilme suli hieman ja kun katseemme kohtasi hetkeksi, olin varma, että olin ollut tässä tilanteessa kerran aikaisemminkin. Todennäköisesti unessa, koska minulla oli taipumusta nähdä joitakin elämäni tapahtumia ennalta, sitten unohtaen ne aamulla herättyäni. Hän pyörähti kannoillaan ja jätti meidät merimiehen armoille.
Merimies siemaisi aimo kulauksen sekoittamatonta viiniä, pyyhki pisarat kämmenselällä huuliltaan ja katsoi tyhjyyteen. Jännittynyt odotus täytti mielemme.

-Hoi ystävä. Hermostui Aekos. Etumaksu on suoritettu, joten kertomuksesi saanee jatkoa.
-Ystävä älä revi sydäntä rinnastani hoputuksellasi, minun on hyvä hankkiutua syvempään viinin huumaan pystyäkseni jatkamaan.

Lähdimme monenlaisin odotuksin matkaan. Jotkut halusivat seikkailua, jotkut korotettua palkkiota, jonka kapteeni oli heille luvannut. Minä tolloista pöljin olin lähtenyt uteliaisuudesta, mikään muu ei olisi minua saanut liikkeelle mukaviksi käyneistä juhlistamme.

Tulimme raiviolle, jossa työt olivat pysähtyneet odottamattoman vierailun johdosta. Miehet olivat palaneet metsästä, jonne he olivat suin päin juosseet jättiläisiä pakoon. He kertoivat saman tarinan, jonka nainen oli jo meille kertonut. Ainoastaan sillä erolla, että jättiläiset eivät sananmukaisesti olleet hyökänneet, vaan ilmestyneet odottamattomasti ja aiheuttaneet järkytyksen, joka oli ajanut työläiset raivioltaan.

Etsimme jättiläisten jälkiä osoitetuista paikoista. Niitä ei ollut vaikea havaita. Ne olivat noin kaksi ja puoli kertaa aikuisen azlanilaisen miehen jalanmittaa ja suhteeltaan huomattavasti kapeampia. Kolme varvasta erottui jäljistä.
Seurasimme niitä tiiviiksi puristautuneena joukkona, kilpemme meitä suojellen joka taholle. Odotimme nimittäin väijytystä tai odottamatonta hyökkäystä.

Metsä oli sankka ja meillä oli vain etummaisten raivaama tila ympärillämme. Tullessamme kalliopohjaiselle aukeamalle, löysimme kallioon, sammalten päälle urautuneen polun. Se ilmeisesti johtaisi meidät jättiläisten asuinsijoille, mikäli jälkientuntijamme osaisi johtaa meidät oikeaan suuntaan.

Polun kuljettaessa meidät korkeakiviseen louhikkoon, tapahtui se mitä olimme pelänneet. Jättiläinen törmäsi vastaamme kivenlohkareen takaa, emmekä pystyneet aseelliseen puolustukseen ahtaan tilan takia.
Peräännyimme pakokauhun vallassa, ja koska minä olin epäedullisesti alkupäässä joukkoa, tajusin, etten onnistuisi pakenemaan takana tulevien puristuksessa. Minun oli keksittävä jokin muu pakotie.
Poikkesin mielestäni silmän räpäyksessä polulta, joka oli kääntynyt varjoon jättiläisen katseelta ja kiipesin louhikkoa ylös kuin orava. Jättiläistä ei näkynyt jäljessäni mutta pakokauhultani en kyennyt pysähtymään vaan jatkoin päätöntä juoksua, kunnes maa vajosi altani ja pimeys kohtasi tajunnan.

Heräsin koviin tuskiin soihdulla valaistussa luolassa. Jättiläismäinen hahmo istui lattialla eläimen taljalla ja teki jotakin puhdetyötä. Tilanne olisi ollut perin kotoinen, ellen olisi tiennyt olevani kummitusmaisen olennon vankina.
Olisin pelännyt kenties enemmänkin, ellei ruumiini olisi ollut niin kovan tuskan raatelema, että toivoin itselleni mieluiten vain pikaista ja armeliasta loppua. Yritin nousta varovasti, nojaten oikeaan käsivarteeni kiinnittääkseni jättiläisen huomion mutta tuiskahdin tyhjään. Kättä ei nimittäin enää ollut. Tuskani kovenivat entisestään sillä olin lyönyt tyngän kovaan pielukseen.
Jättiläinen nousi sijoiltaan ja tarjosi minulle jotakin juomaa luonnottoman pienessä kädessään olevasta melonin kuoresta. Juoma tuoksahti väkevälle. Otin tarjouksen sen syvemmin paneutumatta asiaan, koska arvelin kaikkien muitten olotilojen olevan nykyistä paremman ja sitä paitsi suutani kuivasi armottomasti.
Juoma vaikutti merkillisellä tavalla. Liuin mukavaan tuskattomaan olotilaan ja kuvittelin jopa leijailevani.

Seuraavan kerran herätessäni, olo tuntui melko mukavalta. Tynkää tosin jomotti mutta muut tuskat olivat tauonneet. Katselin jälleen ympärilleni. Jättiläistä ei näkynyt ja päivänvalo tunkeutui luolan pyöreähköön ovenmuotoon leikatusta suuaukosta, valaisten hämärästi ympäristöni. Jokin riekalemainen verho oli osittain nostettu oviaukolta sivuun, eikä tilanne tuntunut yhtään niin vangitulta kuin aiemmin. Ovi oli ikäänkuin jätetty auki.
Horjuin epävarmoin askelin päivänvaloon ja kohtasin näyn, jollaisen voi tavata mistä tahansa alkuasukaskylästä, ihmisten hyöriessä arkisissa askareissaan. Ihmiset olivat vain korvattu jättiläismäisillä merkillisen pelottavalta näyttävillä olennoilla. Heidän liikkeensä olivat laiskahkoja, tai ainakin poikkeuksellisen hitaita verrattuna ihmisten liikkeisiin vastaavissa toimissaan.
Minun henkiinheräämiseni oli huomattu mutta kukaan ei yrittänytkään lähestyä minua tai muutoinkaan häiritä oloani. Eräs naiseksi, olettamani jättiläinen, asetti hedelmiä täynnä olevan astian kivelle jonkin matkan päähän ja osoitti sitä kädellään. Nainen poistui itse kauemmaksi ja antoi minulle ikään kuin ruokarauhan. Kun näin kirkkaassa päivänvalossa saatoin rauhassa tarkastella naista, minulle valkeni, että sillä ei ollut kuin yksi silmä keskellä otsaa, silmämäisten pahkojen seassa.

Kävelin astialle ja kyykistyin tarkastelemaan hedelmiä. Vartalo muistutti minua ruhjeitten olemassaolosta, joten jouduin vaihtamaan asentoa pystyäkseni tuskattomammin kumartumaan. Hedelmät olivat aivan tavallisia metsän antimia ja kaikki näyttivät syötäviltä lajikkeilta, joten haukkasin mielestäni parasta.

Hedelmä oli käsitelty jollakin unettavalla aineella. Heräsin seuraavan kerran peltoraiviolla, jolta olimme lähteneet.
Oli varhainen aamu ja aarniometsä parkui lintujen laulua nousevalle auringolle. Pomppasin pystyyn, sillä olin kuulevinani metsästä oksien rasahtelua ja odotin jotakin villipetoa ilmestyväksi lehvistöstä. Pelkoni oli turha, sillä ääni ei toistunut.

Oioin puutuneita jäseniä ja oloni oli elinvoimainen ja pirteä. Yritin jälleen nojata olemattomalla kädellä lähimpään kantoon entisin seurauksin. Heräsin arkeen sadatellen tuskiani puolikuntoisessa kädentyngässä ja yritin muistella mistä suunnasta olin tullut aukiolle, päästäkseni ihmisten ilmoille.

Löysin polun, joka johti kylään. Azlanilaiset olivat lähteneet aika päiviä, sillä olin viipynyt matkallani kuunkierron verran. Kun alkuasukkaat kertoivat tämän minulle, hämmästykseni oli suuri. Mielestäni olin ollut poissa korkeintaan pari päivää.
Minun oli luultu kuolleen jättiläisten käsissä ja kyläläiset ihmettelivät, sankoin joukoin ilmestymistäni.

Ympärilleni kerääntyneet miehet tunnustelivat tynkääni, josta en ollut yhtään mielissäni. Viimein käsitin heidän eleistään, sillä kieltä en ymmärtänyt, että heitä kiinnosti missä ja miten olin käteni menettänyt.
Istahdin puupölkylle, joka lienee tarkoitettu istuimeksi ja kerroin koko tarinan laajoin sanakääntein ja elehtien kuvailevasti. Villit katselivat ja kuuntelivat suut ammollaan tarinaani, joten oletin, että jotakin siitä kiipesi perille välillämme vallitsevan kielimuurin yli.

Minua syötettiin ja juotettiin ruhtinaallisesti ja pidettiin muutenkin hyvänä kokonaisen vuoden. Azlanilaisten uusi kaupparetkikunta pelasti minut takaisin tänne sivistyksen pariin.
Pelastuksesta en toki enää ole kovinkaan varma. Tulkki, joka oli retkikunnan mukana, kertoi että olin kuulemma heimon sankari, koska olin aivan yksin karkottanut kauhistuttavat jättiläiset yhdellä kädellä. Alkuasukkaat olivat kertoneet lisäksi, että käteni olin menettänyt lähitaistelussa, jättiläisen syötyä sen suihinsa.

Tarinan lopetettuaan merimies kaatoi kurkkuunsa aimo kulauksen viiniä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän siirtyi, seuraavaan pöytään ja kuulimme jälleen, kuinka joku voisi ostaa tarinan ruukullisella viiniä.