ATLAAN KAUPUNKI

Ajan autolla maaseutua. Tie laskeutuu maaleikkaukseen. Edessä näkyy kallio, jonka lävistävään mustaan aukkoon tie imeytyy. Autossa on valot mutta pimeys tuntuu imevän ne olemattomiin. Sivuilla jatkuu kallioseinää, välillä etäämmällä, kuin poikkeavia luolia, ja välillä lähempänä, kuin tien leveydeltä. Ajan levennykseen, joka laajenee ja saa valonsa jostain edessä mutta sitä ennen minun on pysähdyttävä, sillä matkan katkaisee kirjava puomi. Puomilla on vartiokoppi mutta vartijat eivät vaivaudu näkyville vaan nostavat puomin. Nyt näkyy suuri aukko, josta valo tulvii tunneliin. Se on suurempi kuin sisäänmeno ja näyttää osittain luonnon muokkaamalta. Se on osa mahtavaa vuorenseinämää. Ympärillä riippuu kasveja ja maisema, joka sieltä aukeaa on kaunista, juuri sellaista kuin lapsuuden kesän lämpimät elokuun niityt, joilla saattoi maata auringonpaisteessa ja katsella ylilentäviä pääskysiä...

Tulemme ovelle, joka johtaa hieman pienempään luolaan, joka sekin on valaistu. Valorivi kulkee suorana edellämme näyttäen tietä askeleillemme. Valot johtavat kohti tuntematonta päämäärää, josta vain Azteekki tuntui olevan varma. Käännymme sivukäytävälle, joka laajenee katottomaksi kuiluksi, nousten ylös kohti pientä valopistettä. Kuilun seinää kiertää leveä portaikko.
Nostan pikkusiskon olkapäilleni ja lähden Azteekin jäljessä portaille. En ehdi nousta askelmaakaan, kun Azteekki nostaa Kastehelmen omille harteilleen ja alkaa kiivetä portaita. Minulla on täysi työ pysytellä yksinkin hänen jäljessään.

Portaikko päättyy silloin tällöin tasanteeseen. Azteekki vilkaisi kasvoihini joka tasanteella ja kun ilmeeni kavaltaa väsymyksen, hän istahtaa tasanteella olevalle kiviulokkeelle lepäämään. Portaikon ulkoreunaa kiertää kaide, jonka yli en ylettynyt katsomaan, mutta kun olen jonkun kerran sitä yrittänyt, nostaa Azteekki minut kaiteelle, josta näin syvälle alaspäin katovan neliskulmaisen porraskierteen. Minua huimaa.

Saavumme vihdoin päivänvaloon, joka ei päässyt kuiluun aivan suoraan. Kuilu on pylväikön kannatteleman katoksen alla.  Pyöreän katoksen valkoiset taitteet heijastavat valoa porraskuiluun.

Katoksesta astumme aukiolle, jota kier­tävät uskomattoman koristeelliset talot. Niistä olin nähnyt kaukaa vain aavistuksen. Talojen julkisivuissa on erivärisiä, kivisiä kuvioita ja kiveen hakattuja koristeita, pylväitä ja erilaisia ulokkeita. Ikkuna-aukkoja peittää läpinäkyvä, valoa heijastava levy, joka on kiinnitetty syvemmälle kuin koristeelliset metalliset ikkunaluukut ja se on jaettu pieniin ruutuihin.

Aukion keskellä on vettä valuva, mustaa kiveä oleva jättiläiskokoinen mies ja nainen. Mies näyttää painivan naisen kanssa, tai ainakin nainen on jotenkin miehen otteessa. Miehen ja naisen ympärillä olevasta lammikosta nousee korkealle veden yläpuolelle suuria kaloja.
Reunoja kehystää elämää täynnä oleva kaislikko. Koko komeus on sijoitettu vasten luolamaista maisemaa, jonka kahta puolta kiertävät portaat. Ne johtavat johonkin ylemmäs jumalten asuntojen yläpuolella jatkuvalle vuoren rinteelle.

Azteekki on kohteliaasti antanut minun sulatella näkemääni ja jatkaa vasta hetken kuluttua matkaa. Kuljemme kohti erästä aukeaman laidalla olevaa pylväin ko­risteltua vuoresta lohkottua rakennusta. Astumme sisälle viileään hämärään.

Oven pielissä ulkopuolella on suuret palmut valtavissa valkokivisissä alustoissa. Jumalat kasvattavat puunsakin, minne tahtoivat.
Azteekki jättää minut sisareni kanssa ovesta aukeavaan sisätilaan, ja niin käsitän, varoittaa meitä poistumasta minnekään, ennen kuin hän tulisi takaisin.

Tuijotan avoimesta suuresta ovitilasta takaisin aukiolle, jonka pintaa koristaa punertavien ja valkoisten kivien koristeellinen, kierteinen ruudukko. Suoraan ovesta, aukion vastakkaisella puolella on kuvailemani vettä suihkuttavat kalat ja kivijättiläiset ja uteliaisuuttani kiihottavat portaat. Mihin ne johtavatt?
Minua on aina vaivannut uteliaisuus. Niinpä vannotan sisarelleni, että hänen on ehdottomasti pysyttävä niillä jalansijoillaan ja odotettava minua, "muuten jumalat muuttavat sinut kiveksi", uhkailen.  "Käväisen vain portaiden yläpäässä". Lupasin kertoa hänellekin, mitä sieltä näkyy, jos hän olisi nyt luottamukseni arvoinen.

Juoksen ovesta tuulispäänä aukion yli. Aukio vaikuttaa juostuna matkana pitemmältä kuin miltä näyttää. Suuri kiviveistos hämää suunnattomilla suhteillaan etäisyyttä. Portaat eivät olleet jyrkät mutta niitä oli paljon. Läähättäen, vettä valuvana, saavun portaikon yläpäähän ja näen aavistuksen suorasta leveästä tiestä, joka johtaa loivasti ylöspäin kohti jättiläismäistä, valkoista, puumaisin pylväin koristeltua vuorirakennusta.

Tietä kävelee mies. Hänen ei tarvinnut kuin vilkaista minuun, kun huono omatuntoni pyörtää minut takaisin portaille. Vasta käännyttyäni pakoon tajuan, että hänen kasvonsa olivat olleet lempeät, ja niitten hahmo jää häilyvänä kuvana mieleeni.

Kun saavun takaisin, on Azteekki jo sisareni luona. Hänen mukanaan on toinen mies, joka näkee minun tulevan ovesta.  Meidät esitellään vieraalle. Azteekki hyvästelee meidät kyynel silmäkulmassa, enkä voi itsekään pidätellä tunteitani. Tilanne näyttää lopulliselta erolta. Heittäydyn hänen eteensä rukousasentoon ja toivon, että hän ymmärtäisi minun palvovan häntä aina ylimpänä jumaluutena. Azteekki nostaa minut lattialta ja silittää Kastehelmen ja omia hiuksiani.

Vilkuilemme haikeina taaksemme, kulkiessamme uuden saattajan mukana talon sokkeloihin. Poikkeamme erääseen sivukäytävään, josta johtaa valoisa portaikko ylös seuraavaan kerrokseen. Tulemme pieneen huoneeseen. Saamme syötävää ja ymmärrän, että vietämme tässä huoneessa seuraavan yön.
 
Aamulla varhain meidät herätetään ja meille tarjoillaan jotain hyvin makeaa juotavaa. Nyt meidän tulee ilmeisesti peseytyä itseksemme, sillä huoneeseen kannetaan myös astiallinen haaleata vettä, ja pehmeät, uusilta tuoksuvat vaatteet. Pesen myös Kastehelmen. Ei hän vielä oikein osaa. Jonkin ajan kuluttua meitä tullaan hakemaan.

Oven edessä seisoo kaksi merkillisen näköistä eläintä. Ne muistuttivat hieman suurta peuraa mutta niillä ei ole sarvia. Vain isot korvat ja harjastukka. Niillä oli erilaiset sorkat. Kiinteät. Toisen selässä istui mies hajareisin ja toinen odotti ilmeisesti meitä.
Meidät nostetaan sen selässä olevaan koriin siten, että sisareni jää istumaan eteen ja minun tuli pitää häntä käsieni välissä. Käsiin minulle annetaan nahkaiset hihnat.
Mies näyttää, etten saisi vetää hihnoista, vaan niitä tulisi pitää löysällä. Jalkani työnnetään lenkkeihin eläimen sivuilla ja oloni tuntuu nyt hieman tukevammalta.

Matkamme kulkee talojen väliseen solaan, joka viettää jatkuvasti alaspäin, kääntyen toisinaan portaita vielä jyrkempään laskuun ja ihmettelen, miten nämä eläimet eivät kompastuneet portaissa.

Keikumme kori-istuimella ja vain sen korkeat laidat estävät meitä putoamasta eläimen selästä. Eräässä tällaisessa pitemmässä portaikossa näen meren siintävän kaukana, sekä mereltä johtavan suoran joen. Koko jumalten asuinpaikan muoto hahmottuu, nähdessäni miten suunnattomat maasaarekkeet kiertävät vuorottain, syvällä olevien vesien kanssa tämän keskeisen vuoren ympäri. Suoran joen jatkeena kulkee vesien yli tie kohti meitä ja tätä vuorisaarta.

Eläimet astelevat rauhallisesti toisiaan seuraten mäkeä alas. Asumukset, joiden välissä tie kulkee, muuttavat koristeellisia ulkoasujaan niin, että silmät väsyivät löytämään ja ymmärtämään niitten kaikkia yksityiskohtia.

Saavumme portille, joka johtaa veden ylittävälle tielle. Porttia vartioi kaksi värikkäästi pukeutunutta miestä, jotka tervehtivät mukanamme olevaa miestä.
Eläinten askeleet kumisevat metallitiellä, joka johtaa sisimmän veden yli. Vesi on todella syvällä. Pelkään voivamme pudota metallitieltä. Onneksi siinä on korkeat, puiset kaiteet molemmilla laidoilla. Pieniä veneitä näyttää uivan tien alapuolella, kuin leikkikaluja.

Raikas tuuli hyväilee kasvoja. Käännyn katsomaan muuria, jonka muistan loistaneen kaikissa sateenkaaren väreissä. Näin läheltä katsoen se on vielä upeampi, punertavana ja juovikkaasti eri väreistä kirjavana.

Metallitie on pitkä ja sen toista puolikasta, joka oli puisella kaksoiskaiteella erotettu keskeltä, kulki meitä vastaan ihmisiä jatkuvana virtana. Toiset kävellen, toiset eläinten selässä kuten mekin. Useilla on jotain kannettavaa harteillaan tai eläintensä selässä.
Nämä ihmiset näyttävät hyvin tavallisilta, poiketen Jumalystävästämme kooltaan vähäisempinä, jopa ihon väriltään erilaisina. Heidän ihonsa oli yleensä musta tai tumman ruskea. Myös joitakin punakasvoisia, kuten itse olin, tulee meitä vastaan. Azteekit erottautuvat joukosta kaikin tavoin. He ovat kookkaita ja valkonaamaisia. Useimmiten heitä, ilmeisesti päälliköitä, myös kannettiin.

Metallitien päätyttyä on jälleen portti, joka johtaa paksun muurin läpi. Tie jatkuu kivettynä yli vihreän ruohokentän, jolla kasvaa monenlaisia lehtipuita. Niiden lomassa näkyy eri kokoisia, jyhkeäilmeisiä jumalten muokkaamia asumuskallioita.

Seuraava veden yli kulkeva tie, tuntuu huomattavasti edellistä pitemmältä. Ohitettuamme maalle vievän portin, edestämme juoksee, tie pöllyten, muutama samankaltainen eläin, kun millä itse matkaamme. Ne olivat suurempia ja niillä oli perässään merkilliset laitteet. Sivulla pyöreät kilvet, joiden varassa miehet näyttävät seisovan.
Laitteissa on yksi mies kussakin ja ne pitävät ukkosen ääntä kulkiessaan. Säikähdän niitten hurjaa menoa, vaikka ne ohittivat meidät kaukaa. Tiellä seisoo muutama mies, jotka estävät kulkijoita menemästä eläinten eteen, kun ne syöksyvät editsemme.

Viimeinen veden yli kulkeva metallitie tuntuu loppumattoman pitkältä. Saavumme uudelle paksun muurin läpi kulkevalle portille, jonka toisella puo­lella aukeaa pitkulainen järvi, jota ympäröi laaja aukio. Näin ylhäältä katsoen se näyttää upealta pienine laivoineen, ja pikkuriikkisine ihmisineen.
Laskeudumme loivaa tasaista rinnettä, mahtavaa muuria seuraillen, kunnes olemme satamassa, jonne ilmeisesti olimme, pari auringonkiertoa sitten, saapuneet Azteekin laivassa.

Käännymme kohta mahtavaan pylväshalliin, joka on paksun muurin alla. Muurin toisella puolella kimaltelee vesi.
Meidät pysäytetään ja miehen näytettyä sotilaille jotakin esinettä, pääsimme veden ääreen.
Erikokoisia laivoja on kiinnitettyinä kivipengermään.
Odottelemme pitkään muurin varjossa. Saattajamme oli sitonut eläimet kivipaaluun ja lähtenyt teilleen.

Mies saapuu jonkin ajan kuluttua ja vaikuttaa nyt paljon puheliaammalta ja yltyypä hän jopa silloin tällöin esittämään laulun pätkän. Enhän paljon siitä ymmärrä mutta sanat, joita hän usein toisti, menivät jotenkin näin: ... Tulkaa veljet veljiksi viinissä, juokaamme veljeyden malja ... kukin toisensa kanssa, veljensä kanssa veli juo...

Siirrymme rantaan saapuneeseen laivaan aaseinemme. Laivan kannella saattaja kiilaa meidät lastin väliin niin, ettemme näe juuri mitään, emmekä liioin pysty liikkumaan.

Laiva lähtee heti liikkeelle.
Näemme kolosta muurin liukuvan ohitse loppumattoman tuntuisena, kunnes se alkaa etääntyä ja katoaa näköpiiristä. Ylitse kulkee suuri kivimassa, josta en saa mitään käsitystä. Olemme jonkin aikaa luolassa, josta putkahdamme jälleen ulos päivänvaloon ja jokeen, joka kulkee jumalten asuntoja reunustaen.

Taisin sitten nukahtaa lämpimässä auringon paisteessa.
Herään ystävämme ankaraan ravistukseen. Hän touhuaa kovasti ja ymmärsin, että meidän tulisi mitä pikimmin seurata hänen jäljessään, hänen taluttaessa eläimiä pitkin leveää puuta, joka on laskettu laivan ja maan väliin.
Meidät nostetaan taas eläimen selkään, sen tekee joku ystävällinen vieras mies, koska saattajamme on ilmeisessä hajamielisyydessään unohtanut meidät ja on jo pitkällä, menossa kohti lähestyvää metsää.

Hän laulaa nyt haikeata laulua ...  Niin kuin rakkaus, läikähtää punainen viini, pyrkien yli äyräänsä, läikkyen poskille, merkiksi tunteen...

Tie jatkuu metsän siimeksessä. Yhä äänekkäämmäksi käyvä ystävämme putoaa eläimensä selästä. Hän jää roikkumaan pää alaspäin toinen jalka istuimen vyöhön takertuneena, eikä inahdakaan.
Aavistelen pahinta. Hän on varmaankin saanut liika aurinkoa tai jonkun äkkinäisen sairaskohtauksen.

Onneksi eläimet pysähtyvät ja vaivoin saan kivutuksi alas istuimelta. Juoksen miehen luo ja yritän irrottaa hänen jalkaansa mutta turhaan. Hän painaa liiaksi voimilleni. Hän vaikuttaa nukkuvan merkillisessä asennossaan.

Päivä alkaa painua mailleen ja mies liikahtelee ansassaan. Herätessään hän parkuu kauhealla äänellä jotakin, jota en tietenkään ymmärrä.
-"Minut on ryöstetty! Ne riivatut äpärät ovat puhdistaneet rahani ja ripustaneet minut jalkahirteen!"

Ymmärrän, että hänellä on hätä ja syöksyn apuun ojanpenkalta, jossa olen istuskellut sisareni kanssa neuvottomana. Hänen omin voiminensa saamme jalkalenkkiä löysättyä niin, että jalka liukuu ulos ja hän pääsee pinteestä.

Kun mies mätkähtää maahan, hän on jo hieman rauhoittunut. Mulkaisee vain meihin äkäisesti. Nostaa meidät eläimen selkään ja matka jatkuu.

Nyt saattajamme on hiljainen. Hiljaisempi kuin koskaan yhteisen matkamme aikana.
Maisema näyttää tasaiselta ruohikolta. Puita kasvaa siellä täällä jumalaisessa rivissä, tai sekaisin itsekseen. Muita ihmisiä emme matkalla kohtaa.

Jonkun aikaa hämärtyvässä illassa ratsastettuamme, käännymme eräälle sivutielle, jonka varrelta löytyy maja, jossa yövyimme ja saamme ruokaa.

Jatkamme matkaa jälleen seuraavan auringon noustessa. Tie kulkee metsän reunaa. Metsä ei ole kovinkaan sankkaa ja puiden alla kasvaa auringon kellastamaa ruohoa ja pikku pensaita.
Toisinaan vuoristo lähestyy tietä ja toisinaan se muuttuu vihreäksi laaksoksi. Silloin ylitämme usein myös joen.

Päivän iltana saavuimme talolle, joka on melko kookas verrattuna muihin matkalla näkemiimme. Se on valkoseinäinen, tutusti tummilla hirsillä ympäröityine ovineen ja ikkunoineen. Se ei enää vaikuta vuorelta, koska se on rakennettu tutuista aineista. Puusta ja savesta mutta jumalaisen taidokkaasti. Se muistuttaa vuoresta veistettyjä asumuksia mutta lähellä ei ollut vuorta, joten se oli pitänyt tehdä muista aineista.
Katto on mustaa, säännöllisesti aseteltua liuskan muotoista kiveä.
Pihalla on pitkä matala rakennus ja muutamia valkoisia munanmuotoisella katolla varustettuja pieniä rakennelmia. Säännöllisen pyöreästä kivisestä rakennuksesta pihan keskellä, nostetaan eläimille vettä, merkillisellä laitteella, joka päätyi astiaan.

Meitä vastaan tulee tukevahko naisihminen ja muutamia lapsia. Lapset tönivät minua ja Kastehelmeä aina kun aikuisten silmä välttää. Varsinkin nuorimmainen pojista tuntuu erityisen epäystävälliseltä.

Nainen vie meidät sisälle taloon ja portaita ylös katon alaiseen tilaan. Jäimme huoneeseen, joka on pieni ja pimeä. Huoneessa oleva liekkivalaisin luo ankeille paljaille seinille surullista loimottavaa valoaan...