ONKO RUUKKUSI AITO AMFORA?

Kävelen kauniin pyöreän lammen rannalla. On kesä ja aurinko siivilööityy lehtipuitten läpi pirskottaen valoaan lammen väreilevään pintaan.
Vesi on kristallin kirkasta. Se on lähde. Näen syvälle mutta en pohjaa... olen sukeltamassa sen syvyyksiin. Rannat ovat kauniin pyöreät ja kohtisuoraan alas laskeutuvat, kuin kavo. Pohjalla näyttää olevan pieni kaupunki. Teitä... taloja... pieniä ihmisiä..

Matkamme jatkuu seuraavana aamuna. Pysyn visusti majapaikassamme lähtöön asti. En pystyisi nyt kohtaamaan Soskroita, saatikka iloista juhlaseuruettani. Korjaan ja lisäilen matkan aikaisia muistiinpanojani.
Ruokavaroja on pakattu tälle matkalle entistä useampi kantamus. Jokaisella on oltava oma henkilökohtainen kuivaruokapakkauksensa. Etäisyys seuraavaan kohteeseen on yksi pisimmistä, tien kierrellessä rannikkovuoristoa.
Upseeri ilmoittaa seuraavaksi kohteeksemme pienen, oinaan rannikolla sijaitsevan Amforan, jonka pääasiallinen toimeentulo on erilaisten savitöiden valmistaminen. Kaupunki kasvaa ja kukoistaa Oseanokseen laskevan joen rannalla ja on riippuvainen sen vuosituhansien aikana kerrostamista savimassoista, joka on heidän ainut rikkautensa ja raaka-aineensa.
Joenrantapenkereitten viljely tuo heille niukan leivän, savitöiden lisäksi. Pensaita ja niukkaa ruohoa kasvava kuiva tasanko riittää laidunmaaksi lampaille, mutta ei suuremmalle karjalle. Kuivuus on heidän suurin vihollisensa ja jostakin syystä heidän neuvokkuutensa, tai viitseliäisyytensä, ei ole riittänyt kastelulaitosten rakentamiseen. Siihen ei voinut olla syynä rantapenkereitten korkeus, sillä olihan Azlanilla keksitty aika päiviä sitten vedennostolaitteita. Jopa riittävän tehokkaita kasteluveden siirtoon suurempiinkin korkeuksiin. Ehkä maa ei ollut viljelyyn riittävän soveliasta.
Kysyn asiaa upseerilta.

-Nämä alueet ovat aikoinaan olleet yhtä vehmaita, kun Atlaan kaupungin ympäristö. Tasanko kasvoi rehevää metsää, jossa oli kaikenlaisia runsassatoisia hedelmäpuita. Kun ihminen asettui asumaan rannikkoa, se kaatoi metsää ja raivasi tilalle peltoja. Aikaa myöten rannikon voimakkaat rankkasateet valuttivat kerros kerrokselta mereen kaiken irtonaisen, viljavan maan. Alue autioitui. Ihmiset muuttivat helpommin viljeltäville maille. Paljastunut savi toi ainoan mahdollisen teollisuuden muodon alueelle. Savea riittää.
-Ihminen tuhosi ajattelemattomalla käytöksellään hedelmällisen alueen.
-Niin käy jatkuvasti. On paikkoja, joissa luonto ei kestä ihmisen aiheuttamia muutoksia. Alue on nyt lohduton autiomaa, joka ei petollisesta vehreydestään huolimatta, ole kovinkaan ystävällinen. Ainoat vihreät kasvit ovat piikikkäitä pensaita tai kaktuksen sukuisia mehikasveja. Kevätkausina vihreät satunnaiset ruohotuppaat ovat kesällä kuivuneet. Lampaita pitää kuljettaa kauas vuorille, joiden rinteillä ruoho edelleen viihtyy.
Kaukana edessämme on rantaan ajautunut tumma möhkäle. Se on jokin kuollut meren elävä. Sen lahoamisesta aiheutunut kammottava löyhkä tavoitti meidät astuttuamme sopivaan tuuleen. Kierrämme tuulen yläpuolelle, jolloin saatamme lähestyä sitä uteliaisuutta tyydyttääksemme.
Eläin ei ole valas, vaan jokin muu jättiläismäinen merihirviö. Sillä on pahasta lahoamistilastaan huolimatta, havaittavissa mahtavat lonkerot, tai niiden tyngät. Niistä voisi päätellä ruhon kuuluneen jättiläiskalmarille, joista merimiehet olivat vuosikaudet kertoneet kauhutarinoita ruukullisesta viiniä.

Kaupungin läheisyyden huomaa lisääntyneestä liikenteestä. Olemme iltapäivässä ja liikenteen suunta on kääntynyt jo ulos kaupungista. Vastaamme tulee monenlaista kulkijaa. Torilta palaavia kauppiaita kärryineen tai aaseineen, ostoksilla käyneitä lammaspaimenia ja viljelijöitä, sekä muutama matkalainen, jolla varustuksesta päätellen, näyttää olevan matka kauemmas.
Kaupungin muurilla, kaupunginvartijoiden pakollisten rituaalien kestäessä, katselen näkymää, joka on sangen vaatimaton verrattuna muihin matkallamme kohtaamiimme kaupunkeihin.
Pääkatu, joka jatkuu suorana eteenpäin, on kapeahko ja kulkutilaa kaventavat lisäksi kaupoista kadulle kannettu tavarapaljous.
Saamme esimakua savitavaratarjonnan runsaudesta, sillä harvassa on se kauppa, joilla olisi edustallaan jotakin muuta kauppatavaraa. Näissä harvinaisissakin on aina jokunen ruukku ikään kuin vakuuttamaan asiakkaita, että samassa kaupun­gissa vielä ollaan.
Poltettu savi antaa kaupungille sen persoonallisen yleisleiman. Sen väri esiintyy varsinaisten savitavarain lisäksi osissa rakennuksia. Onpa joitakin jul­kisiksi arvelemiani, arkkitehtonisesti vaikuttavimpia rakennuksia, rakennettu pelkästään punakirjavaksi poltetusta tiilestä.
Kivi on alueella harvinainen, joten sitä myös on käytetty säästeliäästi. Samoin puuta ei ollut juurikaan näkyvissä, ovia ja joitakin talojen pakollisia tukirakenteita lukuun ottamatta. Rakennukset ovat yleensä matalia, yksikerroksisia, mutta laajalle maanpinnan alalle levinneitä. Yksi talokokonaisuus saattaa kattaa kokonaisen korttelin, sulkien sisäänsä avoimen piha-alueen.
Majoitumme juuri tällaiseen rakennukseen, johon johtaa katettu käytävä kadulta. Tallit ja talousrakennukset kiertävät sisäpihaa, jonka keskellä on suuri katettu kaivotalo. Kun hevoset on riisuttu varusteistaan ja juotettu, siirrymme polttavasta helteestä sisätiloihin.
Talo on vaatimaton kuten ulkoapäin sopi odottaa. Pitkät ankeat, muuratut laverit kiertävät seinustoja. Niistä työntyy keskemmälle joitain puukantisia pöytiä, pöytiä kiertää pitkät yhtenäiset tuolit. Valoa tulee niukasti puisten ikkunaluukkujen raoista, jotka on helteeltä pidettävä suljettuina. Ovi ja pihanpuoleiset ikkunat tuulettavat sisälle hieman raikasta ilmaa.
Viihdyn paremmin pitkällä kuistilla, joka kiertää katoksen alla pihaa. Katos antaa sopivan varjon ja ilma virtaa voimakkaammin, kuin sisällä. Vaikka matka on ollut tapansa mukaan rasittava, en pysty, jostain syystä nukkumaan, vaan levottomat jalkani vetävät minut kaupungin kadulle.
Aurinko paistaa jo sen verran viistosti, että talot varjostavat katuja aina jostain suunnasta ja kulkeminen on siksi vallan siedettävää.
Tulen kävellessäni joelle, joka virtaa kaupungin halki. Kaupunki on kasvanut luontevasti sen molemmille rannoille. Jokunen silta ylittää joen, toiset leveämpinä, toiset hyvin kapeina, mahdollistaen vain parin aasin ohituksen vastakkaisilta suunniltaan.
Jokea seuraavat rantakadut kasvavat kauniita, kookkaita eugalyptuspuita. Joen molemmille rannoille, on kivettyihin rantapenkereisiin kiinnitettynä veneitä.
Kuljen joenrantaa yläjuoksun suuntaan ja tulen alueelle, jossa kaupungin muuri osoittaa varsinaisen kaupungin päättyväksi ja maaseudun alkavaksi.
Muurin läpi johtaa kapea vartioimaton portti. Tie, joka jatkui muurin ulkopuolella, vie laajoille saviteollisuusalueille, joitten näkyvimpänä merkkinä ovat savikaivannot. Kaivantojen välittömässä läheisyydessä ovat savityöpajat, joitten virkaa toimittavat resuiset kaislakatokset.
Savenpolttouuneja on keskitetysti aina muutaman pajan yhteiskäytössä. Muutamat tupruttavat savuaan kirkkaalle taivaalle, toisia taas täytetetään.
Pienet resuiset pojannassikat kantavat pajoihin savea ja pajoista polttoon meneviä saviesineitä. Uunien polttopuut on tuotava kaukaa vuorilta. Vuosi vuodelta yhä kauempaa.

Allonin matkamuisto Amforasta. Alkuperäinen Amforan leima poltettuun savenpalaseen ikuistettuna.

Täällä näen ensi kerran, kuinka ruukku syntyy. Se sama tutuksi käynyt ruukku, josta olin lukuisat kerrat kaatanut maljaani viiniä virkistyksekseni. Taiteilija itse, mestari, pyörittää jalalla savenvalajanpyöräänsä ja taitavilla käsillä muotoilee pyörivästä savikimpaleesta aluksi pohjaosan, jota kasvattaa reunoiksi ja viimein kauniisti kaartuviksi olkapäiksi. Kaulaa hän muotoilee kauan ja harkitusti. Hienoja piirtoja ja koristeuria hän saa aikaan langalla. Hän on työhönsä sangen keskittynyt mutta uskaltaudun silti puhuttelemaan miestä.
-Mestari käsittelee savea, kuin jumala.
Tämä huomautus saattaa miehen kasvot hymyyn, joka paljastaa harventuneet hampaat. Katsettaan nostamatta, hän jatkaa työtään. Hymystä rohkaistuneena jatkan sanoittelua ja toivon murtavani hiljaisuuden hänen puoleltaan.
-Taidetta on se, kun saa kuolleen materiaalin eläväksi, tahtonsa mukaan, tarpeeseen käyväksi, tai koristeeksi. En ole viiniruukkua puristaessani tullut koskaan ajatelleeksi millaisen työn ja taidon sen valmistaminen vaatii.
-Olen sangen nuori tekijä alalla. Isäni oli todellisempi mestari. Hän minut tähän työhön opetti. Kannoin hänelle savea, kuten nuo resupellet. Hoi älä särje ruukkua tohelus! Karjaisee mies nostettuaan katseensa kohti apulaistaan, joka juuri pudotti vasta valmistuneen ruukun pirstaleiksi maahan. Mies ponkaisee pyöränsä ääreltä ja mistä lie siepannut käteensä kepakon, jota tanssittaa karkuun juoksevan poikaparan selkänahassa. Takaisin tullessaan hän on jo taas lauhtunut.

-Riivatut tuhoavat toisen työn. No jos rehellinen olen, putosi minultakin ruukku silloin tällöin, eikä liioin selkääni säästetty. On opittava tarkaksi vaatimattomassa, niin voi joskus kyetä vaativaan. Tapasi isäni sanoa.
- Ovatko nuo pojat omia lapsiasi?
- Yksi heistä, tuo harmaassa paidassa kulkeva. Muut ovat vierasta verta.
- Siirtolaisia?
- Niitäkin on tällä alueella paljon. Nämä ovat veljeni kuoltua orvoiksi jääneitä ja minun taloudessani asuvia.
- Montako ruukkua teet päivässä?
- Tällaista viiniruukkuako tarkoitat? No todellakaan en ole koskaan laskenut tulosta, mutta arvioisin myyntini perusteella tehneeni noin parisen kymmentä. Lisäksi tulee polttoon tarvittava aika. Suurempia, vilja tai vesiruukkuja en tee montaakaan. Silloin tarvitsen tuota isoa pyörää, jota apulaisteni on pidettävä tasaisessa vauhdissa. Niihin muotoilen lisäksi kahvat ja viljaruukkujen tarvitsemat kannet.
- Maalaatko ruukkuihisi koristeita, kuten olen kaupoissa nähnyt.
- Maalauksen tekevät toiset. Kunnollinen maalaus on lisäksi poltettava ruukkuun kiinni. Huono maalaus lähtee, kun sylkäiset sormenpään ja pyyhkäiset. Älä osta sellaista ruukkua.
- Kiitos neuvosta.
- Huono savenvalaja saattaa jättää ruukun seinään myöskin kuplan, tai hiekanjyviä. Sellainen ruukku voi vuotaa tai menee helposti rikki. Poltetusta työstä, kuulet kuplan naputtelemalla jollakin kovalla ruukunpintaa. Sellainen on romutavaraa ja kelvotonta. Lisäksi, jos haluat olla todella tarkka, ostat vain Amforassa valmistettuja ruukkuja. Leimaamme ne tällaisella sinetillä. Mies näyttä leiman jälkeä juuri valmistuneen ruukkunsa kyljessä.
- Huijarit yrittävät jäljitellä leimaa, mutta jos vertaat tätä savenpalaselle jäljentämääni leimaa, erotat oikean Amforan. Muita älä osta. Maksat kenties hieman tavallista ruukkua enemmän, mutta saat laatutavaraa, joka ei vähästä pudotuksesta hajoa, säilyttää viinisi pidempään, eikä valuta kallista sisältöään maahan. Pitempi käyttöikä maksaa sinulle sijoituksesi takaisin.
Amforan ruukuissa on myös erinomainen ominaisuus, joka johtuu niitten hyvästä savimassasta. Ne pitävät veden ja viini kylmänä. Huomattavasti kyl-mempänä, kun monet muut ruukut.
- Tulen varmasti vaatimaan kauppiaaltani aidon Amforan. Sanoin tyytyväisenä. Olin tullut täysin vakuuttuneeksi, että muunlaisella ruukulla ei olisi mitään virkaa. Hyvästelen kohteliaasti, toivottaen ruukuntekijälle tervettä ja pitkää elämää. Häneltä saamani leimatun savenpalasen työnnän visusti viittani poimuun.

Joen vesi virtaa houkuttelevana ja kun näen joukon pikkupoikia kirmailemassa savisessa vedessä, en voi vastustaa kiusausta. Heitän viittani ja juoksen heidän seuraansa. Vedestä raikastuneena kävelen jälleen kaupunkiin. En halunnut haastatella noita resuisia savenkantajia, sillä tuska oli käynyt jo miltei ylivoimaiseksi pelkästään heidät nähdessäni. Pojat ovat raskaassa työssä kuumassa ilmassa. Mestareitten keppikäsi on herkässä. Tosin näyttää siltä, että lapset ovat kaikki yhtäläisessä asemassa näillä köyhillä alueilla.
Poikkean kaupungin muurien sisäpuolella ensimmäiseen viinihuoneeseen raikastamaan itseäni myös sisäpuolelta ja tilaan ruukullisen viiniä.
Jos merikaupungissa olin nauttinut elämäni parasta viiniä, on pudotus sitä ankarampi saatuani tämän ruukullisen eteeni. Vaistomaisesti pyörittelin ruukkua ja tarkistin Amforan leiman, savipalaseeni vertaillen.
Aurinko on jo painunut mailleen, kun selviydyn jälleen kadulle. Yritän suunnistaa suorinta tietä majapaikkaan, mutta kävelen jostakin kulmauksesta ohitse, joutuen pääkadulle, joka halkaisee koko kaupungin poikittaisesti jokea vastaan. Sen ohitse ei pysty huomaamatta kulkemaan.
Katu näyttää huomattavasti tilavammalta kauppiaitten suljettua puotinsa ja kerättyä tavaransa kadulta. Katu on kivetty poltetuilla tiilillä.

Seuraavana päivänä vaikuttaa olevan vaikea keksiä varsinaista tekemistä. Päätän käydä merenrannassa. Siinä suunnassa voisi olla jotain mielenkiintoista nähtävää.
Kävelen jälleen sillalle ja joenrantakatua alaspäin. Maa viettää hieman merelle ja katu muuttuu paikoitellen viettäväksi liuskaksi. Rantaan laskeudutaan rantakadun muurilta johtavia portaita. Muurin tarkoitus on oletettavasti suojata nousuvedenaikaisilta myrskyiltä.
Satama näkyy kaukana kilven puolella. Laiturit venyvät pitkine jalkoineen, tummina viivoina kauas merelle. Ranta on matalaa ja laivoilla olisi mahdotonta päästä lähemmäksi maata. Laitureilla näkyy liikettä. Kuormia kiskovia aaseja ja suuria koreja kantavia miehiä. Laivaa lastataan ja toista puretaan. Isommat alukset olivat kaukana ulapalla ankkurissa ja niille rahti näyttää kulkevan pikkuveneissä.
Rannalla istuu kalastaja heittoverkkoaan selvittelemässä. Kävelen hänen luokseen. Muutama kalastajavene lojuu kauas rannalle vedettynä ja mies istuu erään kyljessä, kivipaadella.

-Terveyttä ja pitkää ikää.
Toivotan miehelle, joka oli nähdäkseni ilman toivotustanikin ehtinyt johonkin alun seitsemälle kymmenelleen vuodenkierrolle.
-Terveyttä. Sanoo mies jatkaen verkkonsa paikkaamista.
Verkossa ammottaa mahtava reikä ja saan aiheen kysyä.
-Mahtoi olla suunnaton kala, joka tuommoisen aukon on tehnyt.
Miestä harmittaa kalliin pyyntivälineensä rikkoutuminen mutta hän vastaa kuitenkin murahtaen.
-Hai repi.
-Voinko olla jotenkin hänen avukseen?
Mies nostaa epäluuloisen katseen tekeleestään ja kuin kokeillen sanoo.
- Jos tarjoat todellista apua, voisit noutaa minulle kotoani lisää lankaa. Repeämä on niellyt jo miltei kaiken entisen.
- Missä on hänen kotinsa? Käyn mielelläni.
- Jos kuljet tästä kohtisuoraa ylös kaupunkiin, on kohdalla katu, joka kauempaa saapuu pääkadulle. Menet kuitenkin vain korttelin ylöspäin ja käännyt kohta kilven suuntaan. Katu tekee mutkan ja sen jälkeen on oveni heti miekan puolella. Talossa on tytär, jonka nimi on Ajiam. Hän antaa sinulle lankaa.
Lähdin oitis matkan. Suoraan ei kaupunkiin suinkaan pääse, sen estää myrskyvalli. On kierrettävä samoja portaita joita olin tullut. Löydän rannalle vedettyjen veneitten ulkonäön avulla kadun, jota kalastaja lienee tarkoittanut ja kävelen keskustaa kohti.
Harhailtuani, löydän mielestäni oikean oven ja kolkutan sitä pronssisella kalanmuotoisella kolkuttimella. Oven aukaisee minua huomattavasti nuorempi kaunissilmäinen tyttö. Katselemme toisiamme hetken. Olen hieman häkeltynyt. En taida edes muistaa millä asialla oikeastaan olen.
- Tulin hakemaan isällesi verkkolankaa. Tyttö katsoo minua epäluuloisena, eikä sano sanaakaan.
- Isäsi paikkaa heittoverkkoa rannassa...
Yritin jatkaa ja osoitin rannan suuntaan. Tytön silmistä loisti kasvava epäluuloisuus.

- Ranta sattuu olemaan täysin päinvastaisessa suunnassa, eikä minulla ole isää.
Sanoo tyttö ja paiskaa oven kiinni. Ryskytän ovea kiukuissani ja seuraavaksi tulee ovelle, ilmeisesti joku palveluskuntaan kuuluva, riuska naisihminen.
- Mikä retku maankiertäjä täällä räyhää. Ala mennä matkoihisi tai haenko kättä pitempää.
- Olen pahoillani, jos en osaa esittää asiaani oikein, mutta rannalla on vanha mies, joka neuvoi tämän oven ja pyysi noutamaan verkonpaikkauslankaa. Hetkinen. Ajiam, oli hänen tyttärensä nimi.
- Hän on Ajiamin vaari. Käy sisään ja odota niin anna sinulle langan.

Sisälle astuessani näen Ajiamin nolona ja alta kulmien minuun katsovat tummat silmät. En saata olla hymyilemättä. Kun nainen tuo langan, kuiskaa Ajiam jotakin naisen korvaan. Nainen nyökkää ja Ajiam sanoo lähtevänsä kanssani viemään lankaa ukilleen.

- Olen pahoillani, että kohtelin sinua kovin tylysti. Sanoo Ajiam, kadulle päästyämme.
- Olinhan itse kovin tökerö. Puolustelin häntä.
- Kaupungissa liikkuu kaikenlaista kulkijaa, kuka milläkin asialla. Nuoren tytön on oltava varovainen.
- Olet aivan oikeassa. Ihmisiin ei tule luottaa liiaksi. Kun luotat vieraaseen, hän saattaa käyttää sinun luottoasi seuraavassa hetkessä väärin. Sanon, mielestäni merkittävänä elämän ohjeena hänelle. Tyttö katselee jälleen minuun alta kulmiensa ja vaikenee. Kun tulemme rannalle, juoksee tyttö edellä vaarinsa luokse, muiskauttaa tämän otsalle suukon ja ojentaa langan.

- Vaari. Saanhan esitellä tälle vieraalle kaupunkiamme?
- Tiedät liian hyvin, että sinulta en saata kieltää mitään. Mutta vannotan tuota pojan nulikkaa koskemasta sinuun pikkusormellaankaan. Vannotko sen minulle poika?
- Toki voin sen vannoa.
- Näytät ja vaikutat kunnolliselta mieheltä, joka seisoo suorana, sanojensa mittaisena. Muutoin en silmäterääni antaisi matkaasi. Viettäkää kaunis päivä ja palatkaa terveinä.
- Terveyttä hänelle. Toivotan verkonpunojalle omasta puolestani.
Lähdemme Ajiamin kanssa takaisin kaupunkiin.

- Onko täällä jotakin mielenkiintoistakin nähtävää.
Sanoin Ajiamille kiusoitellen.
- Tuskinpa suuren kaupungin poika täältä mitään löytää, mitä hän ei olisi monin verroin komeampana ja mielenkiintoisampana jo nähnyt kotikaupungissaan. Kävellään kuitenkin katuja ja katsellaan elämää, se on kaikkialla aina erilaista.
- Olet viisas tyttö. Osaat nähdä oikeita asioita ja arvoja. Olemmehan me ihmiset toisillemme aina seikkailu. Tuttukin ihminen sisältää aina puolia, jotka ovat sinulta piilossa ja hämmästyttää sinut jossakin elämän odottamattomassa käänteessä.
- Mitä opiskelet Akatemiassa? Kannathan Akatemian viittaa.
- Opiskelen elämää. Tarkoitan filosofiaa ja siksi arvostan eritoten opastustasi tässä kaupungissa. Kerro jotakin, mitä tahansa itsestäsi tai elämästä täälä ja saat minusta kiitollisen kuulijan.
- En halua puhua itsestäni mutta Amforaa ja sen asukkaita pidän onnellisena kansana. Se ei ole varakasta, jonka seikan saatat vaivatta havaita, mutta et myöskään näe kerjäläistä tai edes murheen murtamia kasvoja. Vauraus ei ole onnea. Jaamme omistamme kernaasti naapurillemme, jolta jotain puuttuu ja kannamme hänen huoliaan, kun suru hänet kohtaa.
- Kuulostaa ihanteelliselta. Suurkaupunki tekee ihmisistä kovia ja ajattelemattomia, itsekeskeisiä. Siellä ei onneton sääliä saa ja kerjäläisellekin annetaan ropo, vain, jos merkittäviä silmiä on anteliaisuutta näkemässä.
Anteeksi, jos keskeytän mielenkiintoisen keskustelumme arkisella huomautuksella, mutta minun on tullut kävellessämme nälkä, ja etsiytyisin mielelläni johonkin hyvään ruokapaikkaan. Haluan tarjota syötävää myös sinulle, jos et tarjouksestani pahastu.
- Tuhlaat tarpeettomasti vähäisiä varojasi.
- Kysymys on matkakassasta, jonka olen tarkoitukseen varannut. Älä siitä murehdi. Olen onnistunut matkani varrella itse olemaan lukuisat kerrat kestitettävänä, joten varoja on kylliksi jäljellä.
-No, jos välttämättä haluat minut ilahduttaa, en tohdi sitä iloa sinulta riistää. Millaisesta ruuasta pidät? Syötkö mieluiten vihanneksia, lihaa, vaiko kalaa?
- Voisimmeko kokeilla jotakin kalaruokaa, kun nyt satumme kerran olemaan rannikkokaupungissa?
- Kun käännymme kohta takaisin rannalle, opastan sinut viinihuoneeseen, jossa olen kuullut tarjottavan kaupungin parhaiten valmistettuja merenantimia.
Vaarini, jota pidän asiantuntijana, on kehunut isäntää taitavimmaksi tuntemistaan kalaruuan valmistajista.
- Menemme sinne.

Viinihuone on pieni mutta viihtyisä. Itseasiassa se taitaa olla kappale asuntoa, jossa isäntä itse asuu liikkeen suljettuna ollessa. Istumme pienen pöytään, johon hän meidät johdattaa.
Sanaryöpyllä saamme kuulla kehuttavan aamulla kalastetun mustekalan erinomaisuudesta ja tulemme molemmat esittelystä vakuuttuneiksi. Kysyn kohteliaasti, mikäli seuralaiseni joisi viiniä.
- Olen toki nuori mutta mielestäni kyllin vanhan juodakseni, ainakin vähän, sekoitettua viiniä.

Tilaan meille yhteisen ruukullisen ja raikasta sekoitusvettä. Kestää melkoisen ajan, ennen kuin saamme annoksen eteemme. Kohta mustekalaa maistettua, arvioimme, että sitä kannatti odottaa.

Kylläisinä ja virkistynein mielin kävelemme rannalle. Teemme löytöjä, sillä pitkin rantaviivaa on aaltojen kuljettamana kerääntynyt paksu kerros merilevää ja simpukankuoria, taskurapuja, meritähtiä ja kaikkea mahdollista mitä meri on raskinut sylistään meille luovuttaa.
Aurinko lähestyy taivaanrantaa, aikoen tylysti katkaista kauniin riemukkaan päivämme.
Yhtäkkiä Ajiam riistää viittansa ja juoksee alastomana, kurittomasti kikattaen merelle. Säikähdän, mutta en uskalla juosta perään. Vasta kun hän on edennyt pieneksi pisteeksi matalaa rantaa, ulos merelle ja kaatua tuiskahtaa tyrskyihin. Tulee minulle hätä. Osaisiko Ajiam uida? Veisikö voimakas paluuvirta hänet mennessään merelle, sillä hän on liian kaukana ja merivirtojen voimat olivat siellä luultavasti jo hyvin voimakkaat. Hänen päänsä on kadonnut pinnalta, enkä enää malta seistä toimettomana, vaan heitän minäkin viittani ja juoksen tytön perään.

Tavoitan hänet hengästyneenä mutta täysissä voimissaan, pärskytellen vettä päälleni, edelleen iloisesti nauraen. Käännyn huojentuneena takaisin rannan suuntaan ja saan selkääni läjähtävän tukun merilevää.
-Hukuttaudun tähän paikkaan, ellet tule hakeman minua pois. Huutaa Ajiam vihaisesti.

Käänne on merkillinen, sillä olimmehan olleet päivän viattomasti leikkiviä lapsia. Hänen täytyi tarkoituksellisesti ärsyttää minua saadakseni minut suun­niltani. Nuori, miehuutensa porteilla oleva poika, joka alastomana sulkee alastoman tytön syliinsä, ei voi olla syttymättä seksuaaliseen kaipaukseen. Hän leikki häikäilemättömästi tulella. Seison kotvan aloillani ja saan uuden levänyytin selkääni.
- Seuraavaksi heitän kivellä ja tähtään päähän.

Suutun ja käännyin ympäri. Saan hänet pyristelevänä syliini ja kannan häntä kohti rantaa. Tyttö nauraa ja pyörittelee sormiaan rintani päällä.
- Olenko sinulle liian raskas, kun pullistelet noin silmiäsi?
- Olet minulle tuskallisen raskas. Et vartaloltasi, joka on kuin höyhen, vaan teoltasi. Et taida muistaa lupausta, jonka annoin vaarillesi. Et taida piitata liioin ystävättärestäni, joka odottaa minua Azlanissa.

Puhuin oikeita sanoja, sillä hänen intonsa laimenee ja silmiinsä kohoavat kyyneleet.
- Et pidä minua minään. Olen mielestäsi ruma katsella ja miehuudellesi vastenmielinen pikkukaupungin tyttönen.
- Et tainnut kuunnella sanojani. Sanon, laskien hänet varovasti hiekalle. Kuka tahansa mies olisi onnellinen rakkaudesta, jonka saisi kaltaiseltasi tytöltä mutta elämäni on säädetty toisin. Meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta, vaikka sen miten mielelläni tahtoisin.
Ajattele tätä. Minä olen, suhteessa sinuun vanha ja vanhuuteni pakenee aina edellämme. Kun sinä olisit vielä nuori ja kukkea, olisin minä raihnainen ukko, eikä minusta olisi sinulle mieheksi. Entä sitten ammattini. Filosofina kulkisin ympäri maita ja kun lepäisin kotonani, olisivat kirjat ainoat vieruskumppanini. Lukisin ja jäljentäisin tekstejä, jotka olisivat tärkeämmät minulle, kuin sinun rakkautesi kukka. Jos aiheesta, tuikkaisit kirjani tuleen, syöksyisin liekkeihin niitä pelastamaan sinun lämpimästä sylistäsi.

Tyttö itkee entistä hillittömämmin, enkä voi muuta kuin painaa hänen päänsä rintaani vasten. Yht'äkkiä hän tarttuu kasvoihini ja painautuu kiihkeään suudelmaan, puristaen alastoman vartalon kiinni vartalooni. Kirjani saavat palaa rauhassa selkäni takana, sillä nyt on sylini tulessa.