ELÄMÄÄ KUOLEMAN JÄLKEEN

Kiipeilen erittäin hankalassa kalliomaastossa. Jyrkkiä pudotuksia, eikä helppoa reittiä tunnu löytyvän. Tulen kielekkeelle jolta ei näytä olevan mahdollista päästä eteenpäin. Minun olisi joko käännyttävä takaisin tai hypättävä syvyyksiin. Minusta tuntuu, että voisin hypätä mutta en uskalla, koska en ole varma, onko tämä unta vaiko totta. Unessa osaisin lentää, todellisuudessa putoaisin kuin kivi rotkoon...

Makaan pimeässä luolassa hyllyn tapaisella kielekkeellä. Liikahdan ja olen horjahtaa reunalta pohjattomaan kuiluun. Pääni on iskeytymisestä sekaisin, enkä pimeässä pysty tajuamaan mikä suunta on ylös ja mikä alas. Vartaloani särkee. Hahmoitan pikkuhiljaa, ilmeisesti yläsuunnassa, heikon valonkajon mutta mitään ääniä ei kuulu. On kuoleman hiljaista. Minulla ei ole ajantajua. Kuinka kauan olen ollut tajuttomana? Omhep on tietysti luullut, että makaan josain kaivannon pohjalla kuolleena, kun en ole vastannut hänen huutoihinsa. Hän mahtaa olla kauhuissaan.
En uskalla liikkua pimeässä. Sen verran, käsin kopeloimalla, saan selville, että kuvittelemani hylly jatkuu ilmeisesti sivukäytävänä. Hyllylle kertynyt pehmeämpi, tomusta ja hiekasta muodostunut maa-aines on pelastanut henkeni.

Minun on jano. Otsalle putoilee pisaroita jostain yläpuolelta ja nuolen niitä kasvoiltani.
Ymmärän, että tilanteeni on äärimmäisen vakava. Omhep saattaa olla hakemassa apua mutta jos hän olettaa minun kuolleen, hän tuskin pitää kiirettä. Minulla ainakaan, ei ole tiedossa ihmisasutusta lähimaillakaan.
Vilunpuistatukset vavisuttavat ruumistani. Vaatteeni ovat kastuneet tippuvasta vedestä.
Mitään käsitystä ei ajan kulusta ole ja saatan, silloin tällöin, ajautua jonkinlaiseen horrostilaan. Yläpuolella aikaisemmin näkynyt valonkajo on kadonnut. Oletan yön koittaneen...

Herään Omhepin ravisteluun. Hän on saanut minut ylös luolasta sotilaiden avustuksella, selkäänsä kapaloituna. Ympärilläni on muutamia Yaman temppelin vartioston sotilaita köysinippuineen. Minut on kääritty lämpimiin huopiin ja alan pikkuhiljaa tajuta, että olen pelastunut. Päätä kivistää, pudotessa takaraivoon kohdistunut isku. Vartaloni on mustelmilla, joitakin kylkiluita ehkä murtunut, koska kylkeä aristaa. Kaikki tuska todistaa vain minulle, että olen erinomaisesti elossa.

Kysyin Omhepilta miten tällainen luola on voinut syntyä. Omhep pudistelee päätään.
- Sinä ikuinen totuuden etsijä. Puoli kuollut ja jaksat kysellä mahdottomia. Omhep nauraa sydämellistä nauruaan, johon olisin mielelläni yhtynyt mutta murtuneet kylkiluut estävät sen.

Azlanin historian aikana ei tällä vuorella ole kaivettu mitään, eikä nykyinen teknologia pystyisi järkevissä puitteissa moisiin suorituksiin. Olen joskus tutkinut joitakin maantietunneleita, jotka mielestäni ulkoisilta muodoiltaan on muistuttanut näitä luolia, ja löytänyt niistä yhtä sileiksi käsiteltyjä kohtia.
Azlanilaiset insinöörit eivät viimeistele maantietunneleitaan siten. Kun olen kysynyt heiltä, miten ne pinnat olisi selitettävissä he kaivavat esille joukon kuluneita fraaseja pyhistä teistä jotka saatettiin suunnattomalla työvoimalla käsitellä näin. Toinen vielä uskomattomampi versio on se, kuinka läpikulkeneitten ihmisten vaatteet ja olkikuormat olisivat kiillottaneet seinät aikojen kuluessa.
-Mitä itse ajattelet näistä luolista?
-Olen pohtinut asiaa vuosikausia ja jäljelle ei jää kuin yksi uskottava versio. Ihminen on ne muokannut tarkoituksella. Joko siten, että työn luontainen jälki on tuottanut lasittuneet pinnat tai sitten ne on ollut sen aikaisella teknologialla erittäin helppo käsitellä tällaisiksi.
-Uskotko siis, että Azlanilaisilla on joskus ollut tekniikkaa, jota heillä ei nyt ole?
-Se jää ainoaksi mahdollisuudeksi. En tosin väitä, että he olisivat välttämättä olleet Azlanilaisia. Näihin vuoriin liittyy tarina kirouksesta, joka aiheuttaa sairauksia ja onnettomuuksia. Tällaisiin tarinoihin en ole valmis uskomaan ilman jotakin selitystä. Se voisi olla jokin syy tai seuraus.
-En ymmärrä mitä sillä tarkoitat.
-Tämä tekniikka tai sen käyttäjät tai jokin, joka vielä on luolissa olemassa.
-Tulit tänne kuitenkin pelottomasti.
-Olen käynyt täällä ennenkin, en toki olisi muutoin uskaltanut houkutella sinua kanssani.

-Muistatko, kun lupasin sinulle vielä kertoa ajasta?
-Olen malttamattomana odottanut, koska siihen palaat.
-Tässä tapauksessa aika on jälleen osoittautunut merkittäväksi tekijäksi, suhteessaan ihmiseen. Se on pystynyt todennäköisesti erottamaan kaksi maailman kulttuurin aikaa omalla mahdillaan. Enkä usko, että se olisi mitenkään ainutkertaista.

Ihminen taistelee unohdusta vastaan monin järkensä suomin keinoin. Hän tekee mahtavia rakennuksia, muokkaa ympäristöään kaivannoin, kirjoittaa ja piirtää kiveen ja metalliin, sepittää kertomuksia, runoja ja lauluja. Kaikki tuntuu turhalta. Mikään ei kanna ajan suhteen kovinkaan kauas. Se on kuin lapsen leikki, piirrellen viivoja hiekkaan. Luonto ja aika pyyhkii ihmisen ponnistelut, jättääkseen merkkejään käynnistä tällä planeetalla.