POSEIDONIAN TARINA

Olen aidatulla kaivolla. Sellaisella avokaivolla. Siinä on muuten hyvin kirkas vesi mutta pinnalla kelluu muutamia leväpaakkuja. Ihmettelen mistä levä on peräisin. Nostan jalkaterällä yhden ylös. Siinä on viljan korsi... se roikkuu tähkäpuoli alaspäin...

Kun kaikki on kertaalleen läpikäyty, teen tahallisia kertauskysymyksiä niin kauan, että toimitus alkaa. Ystäväni ei seuraa minua pidemmälle, joten joudun nyt koitokseen yksin. Liityn kulkueeseen, joka on tarkassa arvojärjestyksessä.

Ensiksi kulkevat toimitusta johtavat Poseidonin Kleiton papit ja heidän jälkeensä tulevat kaikkien vierailevien uskontokuntien edustajat, pappisvirkansa ikäjärjestyksessä. Kuitenkin siten, että azlanilaisilla uskontokunnilla on etusija. Askeleitamme tahdittaa raskas, harras musiikki, johon liitytään hyminällä. Soittajilla on metallisia torvia ja helistimiä. Kokonaisuudessaan ääni on uskomattoman paksu ja vaikuttaa luihin ja ytimiin. En laisinkaan ihmetele tällaisten menojen vaikutusta mieleltään alttiisiin henkilöihin.

Astumme kultaa säihkyvään temppeliin ja jakaannumme keskuskäytävän molemmin puolin kulkueen järjestyksessä. Koska määrämme on suuri, muodostuu käytävän molemmin puolin monin kertainen rivistö ja onnittelen hengessäni pyramidikaupungin pappi ystäväni laskutarkkuutta, sillä osun todella vasemmanpuoleisen pylvään viereen.
En uskalla heti katsella pylvästä, mutta kun vihdoin saan siihen rohkeutta, koen ikävän yllätyksen. Sitä kiertää nimittäin aitaus, joka sulkee sisäänsä pylvään alaosan. Jotta voisin suorittaa tuhoamistoimenpiteen suunnitelmien mukaisesti, olisi minun pytyttävä asettamaan toinen jalka aitauksen sisäpuolelle. Se tuntuu minusta kovin omituiselta ja herättäisi varmasti huomiota kollegoissani.
Kaatuuko koko yritys tähän. Se ei saisi kaatua. Tiedän sen sisimmässäni. Olen luvannut suorittaa tehtävän ja se olisi minun täytettävä keinoja kaihtamatta. Olen nyt lähempänä pylvästä, kuin ne kymmenen askelta, jotka erottivat pyramidikaupungin papin onnistumisestaan.

Seuraan tarkkaavaisesti toimitusta, joka on siirtynyt uhrilahjojen luovutusrituaaleihin. Pappi toisensa jälkeen, samassa järjestyksessä kuin kulkueessa, käy alttarilla. Kukin lukee kaavansa, kaataa tipan uhrivettä ja ripauksen uhrimaata alttarille ja asettaa tarkoin säädetyin elein astiansa alttarin juurelle. Sen jälkeen pappi lausuu kiitosrukouksen ja poistuu takaperin takaisin paikalleen.
Kun vuoroni tulee, täyttää minut jälleen suunnaton epävarmuus. Minusta tuntuu, kuin jokainen ele ja askel paljastaisi minut astuessani jumalainkuvan eteen. Lausun kaavan ja teen rituaaliset liikkeet unenomaisesti. Osaan ne joustavasti omaksi yllätyksekseni ja poistun takaperin, pujotellen paikalleni takariviin.

Nyt minulla on mielessä ainoastaan tehtävä, jota varten olen täällä.
Lasken katseellani yhä uudelleen mahdollisuuksia huomaamattomiin toimiin pylvään läheisyydessä. Mikäli solmisin sandaalini nauhoja poistuessamme, joka oli ainut tilaisuus siihen, voisin kurottautua kaiteen yli. Tuskin sekään onnistuisi, sillä poistuessamme tilanne olisi epämuodollisempi ja minut ja toimeni voitaisiin havaita. Itsemurhaan en olisi aivan valmis tässä tapauksessa. Voisinhan yrittää joskus toiste uudelleen paremmin suunnitelmin. Varsinkin nyt kun alkaa olla jo kokemusta.

Kevään uhrivuode kannettiin temppeliin. Rituaali voi alkaa.

Nyt alkoi palvontamenojen huipentuma. Temppelin ovet avataan ja sisälle astuu kulkue musiikin säestyksellä. Kulkue kantaa verhoiltua lavitsaa. Se laskettaan alttarin eteen ja verhot nostetaan sivuille. Lavitsalla lepää puolimakaavassa asennossa silmiä hivelevän kaunis Kleiton papitar, läpikuultavassa kaavussaan. Hänen ihonsa on maalattu täyteen maagisia kuvioita ja vuode on peitetty kukkien terälehdillä ja perhosten siivillä.

Pappien hyminä yltyy ja musiikki vaimenee temppelin ovien sulkeuduttua kulkueen jäljessä. Temppelin täyttää pappien voimakas harmoninen hyminä ja esipapin litania, jota hän lukee alttarin edessä. Seremonian edetessä, laskee esipappi kaapunsa lattialle ja nousee lavitsalle papittaren viereen.
Tässä vaiheessa on myös jokaisen temppelissä olevan papin laskettava kaapunsa lattialle ja ymmärrän, miksi oli tähdellistä, että en erottunut joukosta vartaloltani.
Verhot laskettaan häveliäästi lavitsan eteen mutta peittyneen tapahtuman saamme kohta silmiemme eteen uudelleen. Temppelin valaistus pimennetään ja valaistus lavitsan läpikuultavien verhojen sisällä paljastaa meille, mitä odottaa sopi.
Toivon sydämessäni, että papitar tulisi raskaaksi, sillä se tietäisi hyvää satovuotta ja kotieläinten sikiämistä. Kun rituaalinen parittelu on ohitse, avataan temppelin ovet ja lavitsa nostetaan jälleen saattueen pappien harteille.

Nyt vasta herään hypnoottisesta tuijotuksestani ja tajuan, että olen katkerasti menettänyt tilaisuuteni, mitä ikinä olisin mielinyt pylväälle tehdä.
Seurakunta ei olisi riitin aikana huomannut, vaikka olisin nuijinut koko pylvään vasaralla palasiksi.
Tunnen syvää syyllisyyttä typeryyteni johdosta. Minut valtaa uhmamieli ryhtyä yritykseen, jota olin mielessäni hautonut aiemmin yhtenä mahdollisuuksista. Jäisin temppeliin.

Tutkittuani salaisen arkiston kirjasta temppeliä esittäviä kuvaintoja, olin pannut merkille muutamia tuuletusaukkoja, jotka saattoivat olla käytettävissä pakenemistarkoituksessa.
Kun pappiskulkue alkaa jälleen kerääntyä käänteisessä järjestyksessä keskuskäytävälle, seuratakseen lavitsaa, siirryn pylvään taakse näkösuojaan. Parempaa piiloa tuskin tähän hätään tulisin löytämään.
Kun viimeinen pappi on sivuuttanut ovella seisovat temppelinvartijat, odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää.
Temppelinvartija lähtee muodolliselle kierrokselleen temppelin käytävät kiertäen. Liikun pylvään takana sitä mukaan kuin vartija kulkee. Syrjäsilmällä vilkaisen ovelle, siirtyessäni sille puolelle pylvästä, jossa olen ulkona seisovan vartijan näkyvillä. Hän seisoo onnekseni selin ja saatan jatkaa piirileikkiä toisen vartijan kanssa.
Vartija vaikuttaa olevan tyytyväinen tarkastuksensa tulokseen ja poistuu ovesta, joka suljetaan raskain lukoin. Jään pimeyteen. Kierroksensa päätteeksi, temppelinvartija oli sammuttanut temppelin valaisimet kytkimestä, joka sijaitsee oviseinustalla. Temppelin valaistus perustuu samaan rituaalivalosysteemiin, jollaisen olin nähnyt suuressa kuningasten kokouksen juhlassa koristelevan Atlaan vanhaan kaupunkiin johtavia siltoja.
Se ei ollut öljyvalaistus. Valoa antoivat pienet hehkuvat pisteet, jotka olivat lasin sisällä. Kuhunkin valaisevaan elementtiin johti kaksi ohutta lankaa. Mistä ne tulivat, en onnistu saamaan selville, vaikka minulla on nyt runsaasti aikaa tutkia niitä.

Sytytän temppelin valot odotettuani turvalliseksi katsomani ajan ovien sulkeutumisesta. Temppelistä ei löytynyt minkään laista liikuteltavaa valonlähdettä ja aion suorittaa tehtäväni huolella. Aika ei ainakaan olisi nyt esteenä. Astun pylvään luokse ja irrotan viitan poimuissa piilottelemani nestepussin. Puristelen nestettä laatalle, jonka sijainnin huolella lasken Pyramidikaupungin papin ohjeen mukaan. Kuvio häipyy pikkuhiljaa tunnistamattomaan muotoon. Kulta kirkastuu hetkellisesti painuen jälleen tummaksi, kun neste on täysin kuivunut levyn pinnalta.
Tunnen syvää helpotusta, Nousen seisomaan pylvään viereen ja samalla tietoisuuteni lävistää, kuin piiskan sivallus, todellisuus, jossa olen. Olen lukittuna kuunkierron ajaksi temppeliin ilman ruokaa ja juomaa, mikäli en löytäisi ulospääsytietä. Tuuletusaukot ovat korkealla katonrajassa, jumalankuvain takana. Kuinka ikinä pääsisin edes tutkimaan niitä, puhumattakaan poistumisesta niitten kautta. Pyramidikaupungin pappi oli oikeassa. Poistumistietä ei ole.
Etsin katseellani tuuletusaukkoja mutta ne olivat taitavasti peitossa katseelta. Vihdoin silmäni havaitsee rakenteen, joka peittää aukot. Niiden edessä on katon rajaa kiertävä kaksoiskynnys. Pääsisin kenties kurkistamaan aukkoihin, jos kapuaisin jumalainkuvaa myöten ja kurkottaisin seinää kohden.
Kiipeän Kleiton patsaan ohi, Poseidonin vartaloa ja käsivarsia myöten hartioille.

Viimeistään tässä vaiheessa minut teloitettaisiin, sillä nyt tallaan Poseidonin pyhää nenää etsiessäni jalansijaa viimeiseen ponnistukseen päästäkseni hänen korkeasti kunnioitetun päänsä päälle. Saan käsilläni tukevan otteen päästä kohoavasta piikikkäästä diadeemista ja pääsen perille.
Horjahdellen oikaisen vartalon, etsien samalla katseella tuuletusaukkoja. Ne on suljettu paksuin metalliristikoin. Pettymyksestä voipuneena olen vähällä tipahtaa alas korkeuksista.

Laskeudun takaisin temppelin lattialle ja valun kasaan kuin tyhjä säkki. Epätoivo saa tuskan nousemaan sisuksistani ja mieleni tekee rynnätä temppelin ovelle takomaan, potkimaan ja huutamaan vartijoille olemassaoloni. Se olisi kuitenkin ollut yhtä varma itsemurha, kuin nääntyä janoon ja nälkään.
Nälkäkuolema ei tulisi olemaan kuitenkaan ensimmäinen kohtaloistani, sillä uhrialttari notkuu kaikkea maallista hyvää.
Itken tuskaa ulos sisuskunnastani ja syytän pyramidikaupungin pappia asettamastaan kavalasta ansasta. Oliko hän mahdollisesti ollut tarkoin tietoinen aitauksen aiheuttamista vaikeuksista mutta ei tohtinut kertoa siitä minulle, etten olisi kieltäytynyt tehtävästä. Oliko hän kenties noitunut minut toimimaan tahtoani vastaan, kuten oli esityksessään tehnyt ja selittänyt mahdolliseksi?
Kun rauhoitun, ymmärrän kirkkaasti, että näin ei suinkaan voinut olla asiain laita. Syytän häntä omasta typeryydestäni, kilpistääkseni tietoisuuden totuudesta. Olen nyt tarpeettoman kiihtyneessä tilassa ajatellakseni selkeästi, joten jään aloilleni. Haluan rauhassa käydä läpi kaikki mahdollisuudet, ennen lopullista ratkaisua.

Kävelen ympäri temppeliä ja tutustun rauhassa sen esineistöön, josta olin nähnyt vain piirroksia. Toista sen pitkistä seinistä, hallitsee suunnattoman suuri taivaankilpi. Se näyttää kaukaa katsoen vain jättiläismäiseltä kilveltä, tai auringon kuvalta mutta lähemmin katsottuna se sisältää merkillisyyksiä. Kun kurkistan sen reunan alle, se pullistuu jonkin verran kaarelle myös seinän puolella. Sellainen ei kilpi totisesti ole. Olisiko se jonkinlaista konstruktiivista taiteilijan vapautta. Tuskin. Myös minua ihmetyttää sen keskellä oleva kohouma. Sellainen oli toisinaan kilvessä mutta koristeeksi kohouma oli tarpeettoman korkea ja sen pintaan on kaiverrettu Poseidonin kuva. Ikään kuin Poseidon olisi ollut kilven sisällä ja katsellut ulospäin. Vai olisiko se heijastuma? Kilvestä lähtee säteitä, jotka sekoittuvat seinän kuviointiin. Tarkoittaisiko se auringon säteilyä. Miksi säteet erkanevat ja etääntyvät vain osalta kilpeä?
En pysty antamaan kilvelle selitystä, joten siirryn eteenpäin tutkimuksissani. Kääntyessäni ympäri osuu silmiin vastapäisen seinän katonrajaa kiertävä teksti. Siinä lukee: "Ajassa on kaiken olevaisen siemen. Ilman elämää ei olisi kuolemaa ja ilman kuolemaa ei ole elämää ja kun me kuolemme se ei ole siksi että katoaisimme, vaan siksi, että me liittyisimme ajattomuuteen. Avaa aistisi kohdataksesi totuus ja kokeaksesi toimiesi vaikutus mailmassa" Pysähdyin tässä kohden. Sanat muistuttivat mieleeni pyramidikaupungin papin sanat piilotetusta avaimesta muinaisiin kirjoituksiin.
Yritän löytää papin mainitsemia koristekuvioita, joissa olisi vanha teksti.
Minulle tuottaa suunnattomia vaikeuksia hahmottaa kirjaimet, koska ne punoutuvat toisiinsa täyttäen seinäpinnan koristeellisena kuviona. Saan kopioitua tekstin työläästi merkki merkiltä, sana sanalta. Se ei ollut suinkaan nykykieltä, eikä mitenkään muistuttanut nykykirjoitusta mutta muistutti joiltakin merkeiltään, sanoiltaan ja rakenteeltaan Azlanin vanhaa kieltä ja kieltä, jonka olin miltei kokonaan käyttämättömänä unohtanut. Omassa kotikylässä oppimaani. Isäni ja äitini kieltä.

Istun aloilleni ja annan kaaoksessa kiertävän ajatukseni rauhoittua. Kotikyläni ja kansani täytyi olla siis jotain sukua azlaneille tai heidän oli täytynyt oppia kielensä muinaisilta azlaneilta, ... kotiheimoni mukaan, azteekeilta.
Olinkin tänne tullessani ihmetellyt, miten joittenkin esineitten nimet olivat tuntuneet heti tutuilta. Käsittämättömiä ovat kohtalon polut.
Paneudun nyt innolla tekstiin ja saan kootuksi miltei täydellisen kirjaimiston, jotka raapustan löytämälläni rituaalitulen puuhiilellä lattiaan, nykykielisen kirjaimiston kanssa allekkain. Useimmat asettelen mahdollisiksi pareiksi arvaillen, osaan ei löydy vastaavuutta.
Ryntään miekan puoleiselle Poseidonian tietojen pylväälle ja yritän selvittää erästä kirjoitusta. Työtä helpottaa, että kirjoitusta tukee sen yläpuolella juokseva viitteellinen kuvitus. Teksti alkaa kierteisesti aivan pylvään päästä ja usean rivin korkuisina pätkinä jatkuu kuvien kanssa rinnan miltei lattiaan.
Teksti aukeaa minulle, vaikkakin työläästi. Tyydytystä lisää tieto, että olen luultavasti vasta toinen azlanilainen ajassamme, joka pystyy lukemaan vanhaa Poseidonian kieltä.
Temppelin esineitä kasaamalla, kurottaudun niin korkealle pylvääseen, kuin suinkin ja aloitan tekstin selvittämisen. Kirjoitan sen tässä muististani, kuten sen arvelen kuuluvan.

*) Tiedonpylvään tarina: "...ylväät, pilviä jakavat rakennuksemme olivat rakennetut metallin lujasta kristallista ja meillä oli tapana sanoa kaupunkeja katsellessamme: "Mikään näin mahtava ei voisi koskaan kadota maan päältä".
Tunsimme myös ajan ja avaruuden, sekä aineen ja mielenvoiman yhtäläisyyden, se tieto mahdollisti teknisen kehityksen, joka oli vailla vertaa maailmassa.
Lentävillä vaunuilla voitiin saavuttaa ilmojen korkeudet, siten, että päivällä tähdet peittävä, taivaallinen sini väistyi ja paljasti kirkkaat tähtien vyöt.
Käyttövoimansa vaunut saivat maasta säteilevänä energiana, maanpinnalla sijaitsevista voima-asemista. Voima muutettiin vaunun käyttövoimaksi neljän tulisen pyörteen avulla. Nämä neljä tulta antoivat vaunuille ukkosen voiman, äänen ja nopeuden, jolla se halkaisi taivaat kadoten kiitävänä valohelmenä maan ääriin.
Vaunuja oli kolmea lajiaan. Yksi oli kuvaillun kaltainen taivaita halkova. Toinen kulki verkalleen maan pinnalle rakennettuja teitä. Kolmas kulki pitkin vesiä ja pystyi kulkemaan myöskin niitten alla. Niillä oli tunnuksenaan siivekäs kotkanpäinen leijona, joka yhdisti niihin voiman, tarkkuuden ja nopeuden.

Intilalaisessa stupassa saattaa olla muistoja Poseidonian aikaisista voma-asemista

Voima-asemat, jotka antoivat liikevoiman, olivat rakennetut kiinteästi maan pinnalle kupolimaisiin rakennuksiin. Ne sijaitsivat siten, että ne kattoivat vaunujen toiminta-alueet. Voima säteilytettiin vaunuihin, läpi kaiken ilman, missä ne kulkivatkaan.
Voima-asemien sisällä oli nelikulmainen tarkoin eristetty huone, jossa tulikivi sijaitsi monena kappaleena. Tulikiven voima saatettiin toimintaan energialla, joka saatiin tähtien kaltaisten, voimaa tuottavien energialähteitten keinoilla. Tulikivistä purkautuva energia käytettiin monella eri tavoin. Sitä voitiin käyttää kaukosiirtoon, jossa ihmisen ääni ja kuva toimitettiin äärettömiin etäisyyksiin.
Kivien energialla siirrettiin myös yliraskaita taakkoja. Sillä voitiin leikata kiveä ja muita aineita sekä muuttaa luonnon voimia.
Voimaan liittyy myös sen hyvyyden ohella kirous, joka lankesi myös Poseidonian valtakunnan päälle.
Poseidonia eli rauhassa ympäröivien valtakuntien kanssa, koska se oli etevämmyydeltään muiden yläpuolella. Koitti kuitenkin aika, jolloin eräs kaukovalta, kehitti mailleen rakennetun voima-aseman tietämyksen turvin, tulikivestä aseen.
Tieto voimasta oli vain harvojen tietoon vihittyjen käsissä, joita sitoi vala, joka esti sen luovuttamisen ulkopuolisille. Poseidoniassa käytettiin kuitenkin myös ulkovaltakuntien työvoimaa, koska oma väestö ei riittänyt näin laajan järjestelmän rakentamiseen ja hallitsemiseen. Namala nimisessä merien takaisessa kaukovallassa pystyttiin, pettureiden avulla, kehittämään ase, joka perustui kiven voimaan ja sen tiedettiin olevan tuhoisa.
Tämän kuultuaan Poseidonian hallitsijat ryhtyivät neuvonpitoon, joka repi valtakunnan mielipiteiltään kahtia. Maltilliset kehottivat neuvotteluteitse sopimaan aseen hävittämisestä tai sen hallinnan luovuttamista Poseidonialle. Kiihkomieliset kehottivat kehittämään aseelle uhka-aseen, joka saisi aikaan kauhun tasapainon maailmaan.
Tilanne riistäytyi järjen hallinnasta tunteitten hallintaan ja Poseidoniassa syttyi sisällissota, jonka aikana syntyi ensimmäinen tulikiviase myös Poseidoniassa.
Kun kaukovalta kuuli Poseidoniaa kohdanneesta eripurasta se ajatteli jättiläisen heikoksi ja kohdisti siihen hyökkäyksen omistamallaan aseella.
Ensimmäinen tulipallon leimahtaessa Poseidonian pääkaupungin yläpuolella, se hävitti puolet kaupungin rakennuksista ja melkein kaikki kaupungin ihmiset savuna ilmaan.
Kirous, joka kohtasi jäljelle jääneitä oli kammottava. Ei ainoastaan välitön vaikutus tuottanut kuolemaa, vaan sitä tuottivat myös saastuneet elintarvikkeet ja saastunut ilma ja maa. Kaikki viljelty oli saastunutta. Tomu, joka laskeutui taivaalta, sisälsi tuhon siemenen ja sade, joka seurasi tuhoa, peitti maan tappavaan liejuun.
Koska asetta kuljettivat ihmisettömät lentävät metallinuolet, niitä laukaistiin kostoksi puolin ja toisin sellaiset määrät, että maan pinnalta katosivat kaikki merkittävimmät asutuskeskukset. Ne, jotka onnistuivat pelastautumaan tuholta maanalaisiin käytäviin, oli tuomittu loppumattomaan taisteluun ankaria olosuhteita vastaan. Pimeyttä, kylmyyttä, saasteita, tauteja, ruuanvähyyttä. Ja lisäksi kaikkea mitä alkukantaiselle tasolle yllättäen palautettu ihminen kohtasi elämänsä vaikeuksina.
Belial oli se hallitsija, joka aloitti sodan tulikiven avulla. Ikuisesti olkoon kirottu hänen nimensä, niin monen päivän kertaisesti, kun hänen nimensä säilyy ihmisten tiedossa.
Poseidoniaa kohtasi lisäksi onnettomuus, joka johtui sen arasta sijainnista, sillä valtakunnan pääsaaren alla ollut kaasumuodostelma räjähti aseitten vaikutuksesta ja koko saari katosi tuhkasateeksi taivaalle. Syntyneen kraaterin täytti meri.
Minä Poseidon. Kuningas Poseidonin jälkeläinen, ja kourallinen muita, pelastauduimme tälle, Oseanoksen keskiselänteelle kasvaneelle saarelle ja aloitimme kaiken alusta."

Olen puolitajuton järkytyksestä, jonka teksti oli aiheuttanut. Olin tuntenut jo kauan Poseidonia tarun, sen julkisessa muodossa mutta tämä poikkesi siitä romanttisesta versiosta täysin. Tässä voi kuulla ihmiskunnan kuoleman tuskan ja aistia tuhon toivottomuuden.

*) (Edgar Cayce, Nukkuva profeetta - mukaillen)