OPIN TIELLÄ

Sukellan suureen kaivoon tai pyöreään altaaseen. Pohjalla hääräilee pieniä ihmisiä. Niillä on pienet talot ja pienet puutarhat. En ymmärrä mitä ne puuhaavat. Kävelevät ja touhuavat askareitaan. Keuhkot pakahtuvat ja minun on pakko hengittää. Hengitän vettä...

Vuosi kuluu nopeasti. Autan talon töissä ja yritän parhaani mukaan kasvattaa Kastehelmeä. Hän on myös tullut siihen ikään, että hänelle on annettu tehtäviä pihapiirissä, naisten töissä. Siitä hän on hyvin ylpeä.

On päivä, jolloin kartanoon tulee vieras. Hyvin ystävällisen tuntuinen nainen. Hän kävelee luokseni. Nainen kertoo olevansa kyläkoulun opettaja ja saaneensa Azlanin maahanmuuttovirastolta tiedon, että olen tulossa kouluikään ja että jo ensi kevään peltojen kylvön jälkeen minun tulisi aloittaa koulu.
Hän puhuttelee minua jollakin oudolla nimellä ja kun yritän korjata sitä, hän väittää, että uusi nimeni on nimeni Azlanissa. Jokaiselle siirtolaiselle anne­taan kouluun kirjattaessa Azlanilainen nimi, koska muut nimet olisivat hankalia käyttää virastoissa asioitaessa ja aiheuttaisivat vain turhia virhemahdollisuuksia. Olen ymmälläni.

Odotan kouluun pääsyä niin suurella jännityksellä, että välikohtaus nimen kanssa unohtuu pian. Ledan isä on kertonut minulle koulusta. Hän on huomannut kyltymättömän uteliaisuuteni ja kiinnostukseni kaikkeen ympärilläni olevaan. Koulu tulisi antamaan minulle paljon.
Hänellä on tapana pitää esitelmiä minulle miltei kaikesta, mihin ikinä osoitan mielenkiintoa.

Erään kesäpäivän iltana, hän kertoo Azlanin aurinkoisilla savanneilla elävästä jättiläiseläimestä, jota kutsutaan pitkähampaaksi. Ne vaeltavat arvokkaasti naaraitten ja poikasten muodostamissa laumoissa ja riipivät kärsällään lehtiä korkealta puista, tai maasta ruohoa. Ne olivat älykkäitä ja perimmiltään arkoja eläimiä. Ihmisen ei kuitenkaan auttanut mennä äitipitkähampaan ja poikasen väliin, silloin on henki vaarassa.
Teemme yhdessä myös lukuisia retkiä, joilla tarkkailemme luontoa.

Ledan isä on kertonut minulle myös ihmisistä. Häntä huolestuttaa azlanilaisten nykyinen ylimielisyys kaikkia ympäröiviä kulttuureita kohtaan. Azlanilaiset ovat alkaneet pitää itseään yli-ihmisinä, joilla ei ole enää muita velvollisuuk­sia toisia kansoja kohtaan, kuin kaupan käynti arvottomalla rihkamalla.

Minun ja Kastehelmen kohtalosta hän oli myös sitä mieltä, että meille olisi ollut parasta kasvaa, vaikka ilman vanhempiamme, mutta kuitenkin oman sukumme ja heimomme ympäröiminä, kuin irrallisina vieraina Azlanissa.

Azlan käyttää siirtolaisia hyödyttämään hyvinvointiaan halvalla työllä ja tekemällä töitä, johon azlanilaiset muutoin laittavat rangaistusvankinsa.
Se, että yleensä saamme koulutusta, on vanhan kuninkaan ansiota. Hän on alkanut parantaa siirtolaisten oloja huomattuaan, kuinka kaltoin heitä maassa kohdeltiin. Jos sallitaan arvostella hallitusvaltaamme, hän ei ole itseasiassa huomannut vielä mitään todellisista vääryyksistä valtakunnassaan.

Kaikki ammattikillat, jotka pyörittävät Azlanin tuotantoa, hyötyvät eniten lähes ilmaisesta työvoimasta. He käytännössä omistavat politikkoja maamme hallituksessa. Ne tekevät vastapalvelukseksi vallastaan kaikkensa, jottei kuninkaalle yleensä mitään merkittäviä epäkohtia kantautuisikaan.

Virkamiesten verkosto on lukin seittiä, jonka tahmaan takerrutetaan oikeus. Valtiollinen lainvalvonta, joka toimii armeijan asepuvuissa, on läpeensä lahjottua joukkoa. Heille on tärkeää vain oma virka-asema ja menestyminen hevoskilpailujen vedonlyönnissä.

Olen vasta seitsemännellä vuodellani, enkä ymmärrä näitä asioita mutta minulle jää kaikesta keskustelemastamme tietämisen halu. Minua vainoavat taukoamatta lukuisat kysymykset, joihin on vaikea löytää vastausta.

Talvisateet alkavat ja peltotöitä tehdään, milloin sää sen salli. Yleensä sataa päivätolkulla ja pellot ovat liejuna, jossa ei voinut työskennellä. Kanavien vesi nousee korkeimmilleen. Ilmat viilenevät ja kaukana siintävän vuoriston lumiraja laskeutuu päivä päivältä alemmas.

Vihdoin puhkeaa odotettu aurinko kukkaansa pilvien massasta. Nyt pilvet repeilevät ja hajaantuvat kadoten pikkuhiljaa kokonaan. Maa kuivuu ja peltotyöt aloitetaan.

Kuunkierron kuluttua satovuoden alusta, joka siis lasketaan ensimmäisistä kylvöistä, kävelen ensimmäistä kertaa koulutietä, sydän pamppaillen. Minulla on kainalossa aamulla matkaan laitettu eväspussi. Tuntuu aivan toisenlaiselta hengittää raikasta kevätilmaa. Paljaat jalkani tuskin koskettavat maata.

Koulu on melko kaukana. Kuljen matkalla Ledan talon ohitse. Tiesin, että hänkin aloittaisi tänä keväänä koulun ja olimme päättäneet kulkea koulumatkat yhdessä. Niin olisi rattoisampaa.
Odottelen Ledan ilmestymistä tienhaarassa. Pian hän saapuu isänsä saattamana. Heillä on mukanaan aasi, jolla saisimme ratsastaa tämän ensimmäisen koulumatkan. Takaisin joutuisimme jo kävelemään.

Koulu on vaatimaton kaislakatos, jonka varjossa on pitkiä penkkejä, joilla me oppilaat istumme vierekkäin. Aluksi opettaja haastattelee uusia oppilaita, kysellen nimemme ja tietoja kodeistamme.
Nyt joudun uuden nimeni kanssa jälleen hankaluuksiin, sillä Pikku peuraa ei kerta kaikkiaan voinut olla azlanilaisessa koulussa. Minun tulee siis vain niellä tuleva nimeni, ... mikä se nyt taas olikaan ... joku Aa... niin Allon.
Minulla oli ollut heti alusta huono tuntuma azlanilaisiin nimiin. Ne eivät sanoneet mitään.
Kotikylässämme annettiin lapsille nimi luonteensa tai ole­muksensa mukaan. Nimen saattoi myös vaihtaa ansaitsemalla sen ja nimi kertoi silloin kantajansa maineesta.
Allon, pah. Se ei ollut mitään. Pikku peura kertoi nopeista jaloista ja herkästä kuulosta. Se olen minä.
Opettaja puhaltaa suuresta simpukasta tehtyyn torveen, kutsuakseen oppilaansa jatkamaan koulupäivää.
Iltapäivän hän lukee kirjaa, joka saa minut kuuntelemaan korvat avoimina ja unohtamaan ajan ja paikan. Se kertoi tarinan muinaisesta Azlanista.