NIIN MUUTTUU VALKOINEN MUSTAKSI

Liitelen ilmassa... jonkun kivirinteen yläpuolella. Sivuilla on korkeat kalliot. Se on kuin kanijon. Alhaalla kanijonissa kävelee mies. Hän kävelee kivettyä kourua ja särkee siitä palasia mennessään. Minusta se näyttää vaaralliselta. Kouru viettää alas päin... jyrkästi... miehen kulkusuuntaan ....

- Kravun taivas vaalenee mutta aurinko pysyttelee vielä pitkään näkymättömissä. Näkisin sen ensisäteet nyt viimeistä kertaa. Entä sitten. Joskus se olisi kuitenkin viimeinen kerta. Parempi, että kuolee terveenä ja hyvissä voimin äkkinäisesti, kuin heikkona ja sairaana kituen. Mikään ei olisi sen armeliaampaa kuin nopea kuolema.
Kuolemahan on ainoastaan jäljellejäävien ongelma. Vain se pystyy suremaan, joka elää.

Astumme sisään kuolemantemppelialueelle. Portinpilareihin on veistetty luurangot nuokkumassa kahleissaan. Vasten vaalenevaa taivaanrantaa, näkyi synkkä kuolemantemppelin varjo.
Sen harjalla seisoi kuolemanjumala Jaman kuva. Tarina kertoi, että se olisi valmistettu mestattujen luista. Itse en siihen uskonut. Sen sijaan temppelin sisäseinillä roikkuvat pääkallojen tiesin olevan aitoja.
Räystäsalustat saavat minut hymähtämään Innon ironialle. Niissä on tuhansia pieniä kalloja, aivan kuin Innon friisissä, pieniä päitä. Sen hän oli suunnitellut erään rikkaan kauppiaan taloon. Hänellä ne olivat kauppiaan jälkeläisiä ja vanhaa sukua hamaan maailman luomiseen.

Jaman pappi odottamassa auringon silmää teloitusta todistamaan. Papilla on tuomarinkaapua muistuttava asu. Tuomion toteuttajana, hänellä olisi viimeinen mahdollisuus armahtaa tuomittu. Hänen kädessään on uhriveitsi, jolla telotettavan sydän kaivetaan rinnasta. Telotustapaa pidetään todella karmeana. Kerrotaan, että telotettava näkee viimeisenä näkynään, oman sykkivän sydämen uhripapin kädessä.

Minut pudotetaan kovakouraisesti satulasta ja talutetaan temppelin edessä olevalle alttarille. Se on synkän yksinkertainen, tasainen, musta kivipaasi. Sopivan korkuinen, jotta yleisö saisi nähdä toistensa päitten yli teurastuksen.
Kaksi vartijaa riuhtoo minua portaita ylös ikään kuin esittäen, että rimpuilen. Olen ehkä liian kesy uhrilammas. Katsomo vaatii näyttävää väkivaltaa. Vartijat paiskaavat minut kivipöydälle ja toinen vartijoista repii viitan puukolla halki rinnan kohdalta.
Käteni ja jalkani kiinnitetään renkaisiin pöydän molemmissa päissä.
Jään kylmälle kivelle odottamaan näytelmän sankaria. Mestaajaa.
Mustaviittainen mies astuu verkkain askelin kuoleman temppelistä kohti alttaria. Kumea rumpu lyö tahtia askelille. Miehen kasvot on maalattu mustalla ja valkoisella muistuttamaan pääkalloa. Hänen vyöllään riippuu mestausveitsi, joka oli muotoiltu käyttötarkoitukseensa, pienen lapion muotoon. Hänen päätään peittää väljä huppu ja kasvojen alaosan kätkee musta liina johon oli maalattu valkoiset hampaat. Hän oli Jaman pappi. Pappi kohottaa veitsen paljastetun rintani yläpuolelle juhlallisesti odottamaan auringon ensi säteen kosketusta kasvoihini. Viimeiseen, jonka saisin enää nähdä.

Kansa alkaa liikehtiä levottomasti ja kuvittelen sen johtuvan lähestyvästä mestauksesta. Portilla kuitenkin huudeltaan jotain... jonkun tulevan.
Kukkulalle nousevaa tietä ratsastaa pikalaukkaa sotilasosasto, joka raivaa ruoskan iskuin tiensä alttarille. Vartijani riisutaan aseista ja minulta poistetaan kahleet. Osat vaihtuvat. Vanki vapautetaan ja vangitsijat vangitaan.

Kuningas oli saanut tietää tapahtumista ja lähettänyt joukkonsa apuun.
Minut kuljetetaan kuninkaan linnaan ja peseydyttyäni ja saatuani puhtaat vaatteet, vartija saattaa minut kuninkaan vastaanottohuoneeseen. Henkivartijat on komennettu ulkopuo­lelle ja olimme kuninkaan kanssa kahden huoneessa.
- Olen antanut pidätyttää tänä aamuna upseerit, jotka toimivat kuuluste­lijoinasi. Samoin olen antanut toimittaa listasi mukaisen puhdistuksen muussa upseerikunnassa.
Osa merkittävässä ase­massa olleita muita upseereita, on paennut maasta, ja oletan, että tilanne alkaa olla hallinnassa.

- Anteeksi kysymykse­ni, hänen armonsa, mutta miten tiesitte minun olevan vangittuna.
- Aliarvioit kuninkaasi älykkyyttä poikaseni. Sinulla oli tuplavartiointi, koska en alun perinkään lähtenyt siitä, etteikö sinua saattavat upseerit voisi kuulua salaliittoon. Näin sain todisteita heitä vastaan. Varjostajat seurasivat kaikkia upseeriston toimia ja seuraavat yhä. Olen rakentanut luotetuimmista virkamiehistäni ketjun, joka tiedottaa epäilyttävistä tilanteista ja tapahtumista.
Salaliittolaisten toiminta alkoi kiihtyä pisteeseen, jossa kiire vie harkintakyvyn ja he lan­kesivat omaan ansaansa. Olen antanut noutaa ystävättäresi
- Hänen armonsa on sangen ystävällinen. Minulla on ollut jo pitkään sydämelläni eräs seikka, jota en ole rohjennut hänen armolleen kertoa. Se koskee kyseistä salaliitoa ja on sangen arkaluontoinen.
- Miksi olet sen minulta salannut? Sehän olisi saattanut aiheuttaa tarpeetonta vaaraa pikemminkin siksi, etten ole ollut siitä tietoinen.
- Siksi juuri en enää saata olla siitä kertomatta. Kerron sen silläkin uhalla, että ymmärrän seuraukset, jotka siitä koituvat, mikäli hänen korkeutensa niin päättää.
- Puhu siis. Odotan.

Olen tarpeettoman kauan vaiti ja kuningasta ilmiselvästi hermostuttaa hiljaisuu­teni. Hänen ilmeensä synkkenee.

Parasta kai sanoa vaikeimmat asiat mahdollisimman pian, ei tämä empimällä paremmaksi muutu, ajattelen.
- Hänen korkeutensa prinssi Kronos on salaliiton johdossa.
Kuningas kalpenee ja nousee tuoliltaan. Odotan pidätysmääräystä mutta sitä ei tule. Hän kääntää kasvonsa kohti seinää ja seisoo paikoillaan hiljaa pitkän tovin.
- Millaisen todisteen asiasta voit minulle antaa?
- Hän oli mukana niissä kahdessa kokouksessa, joita minulla oli piilosta tilaisuus seurata. Hänen sanansa ja suunnitelmansa puhuivat johtajuudesta.
- Voitko kertoa mitään, minkä voisin tunnistaa tapahtuneeksi hänen puheistaan?
- Olen pahoillani, että juuri sitä en pysty hänen armolleen todisteeksi antamaan... tai kenties sittenkin. Hän puhui kerran ennenaikaisesta vallan­siirrosta. Prinssi mainitsi keskustelleensa asiasta, kahden, hänen korkeutensa kuningas isänsä kanssa, mutta kertoi keskustelun käydyn turhaan.
- Totta. Tiedän keskustelun, jota hän tarkoitti. Teit minut juuri kertomallasi hampaattomaksi. Enhän voi nousta omaa, ainutta perillistäni vastaan.
Olen itse vanha ja aikani ei ole enää pitkä. Kuka nousisi jälkeeni valtaistui­melle, jos veisin Kronoksen kuninkaitten neuvoston eteen tuomittavaksi valtiopetoksesta?
Azlanin kunnia? Se on ainut syy, miksi minun on harkittava tekoni tarkoin. Haluan nyt jäädä yksinäisyyteeni. Tämä taisto minun on käytävä yksin.

Poistun huoneesta ja saan oppaakseni kuninkaan lähimmän neuvonantajan. Hänen nimensä on Saskuil. Saskuil on koulutukseltaan myös filosofi ja tuntuu ajattelevan paljolti kuten minä. Hän opastaa minut huoneeseen, joka on varattu käyttööni.
- Tämä on sinun valtakuntasi, niin kauan, kun asut linnassa.
- Huone on ruhtinaallisen kokoinen. En ole tottunut tällaisiin tiloihin ja tunnen itseni entistä vähäpätöisemmäksi ja turvattomaksi. Onneksi jaan huoneen Sisnarin kanssa.
- Älä huoli. Ystävättäresi Sisnar asuu viereisessä huoneessa, johon pääset tuosta ovesta.
- Tuntuu toivottomalta. Juuri kun meillä olisi tilaisuutemme asua ensimmäistä kertaa saman katon alla ja nauttia toistemme läheisyydestä, meidät eristetään kahteen halliin.
- Kukapa teitä täällä vahtii, missä kulloinkin asutte. Olettehan kuninkaan vieraita ja vapaat liikkumaan kaikkialla.
- Sisnaria ollaan kuulemma hakemassa. Olen syvästi huolestunut hänen voinnistaan. Olen saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen.
- Sisnar on turvassa, sen voin sinulle taata. Hän on kanssasi tuossa tuokiossa.
- Sinäko olit suunnittelemassa kohtaloani vartijoitten kynsissä?
- Kuningas kuunteli neuvojani ja teki mielensä mukaan.
- Olisit voinut valita hieman aikaisemman ajankohdan upseerien pidättämiselle. Heikompi hermoinen olisi luhistunut hulluuteen kaiken kokemani perusteella.
- Olen pahoillani siitä, mitä olet saanut kokea. Aikaisempi pidätyshetki ei olisi tullut kysymykseenkään. Tarpeellinen määrä todisteita oli saatava upseereita vastaan ja mahdollisimman monen salaliittolaisen osuus tapahtumiin oli selvitettävä ennen pidätystä. Lisäksi sinut oli saatava ulos oikeuspalatsista. He olisivat saattaneet käyttää sinua panttivankina, mikäli hyökkäyksemme olisi epäonnistunut.
Koulutuksesi puolesta uskoin sinulla olevan kykyä järkesi hallintaan ja olinhan siinä aivan oikeassa.
- Kiitos uskostasi. Se lohduttaa minua suuresti.
Sanon mahdollisimman pilkallinen virne naamallani.

Sisnar saapuu iltapäivän alkaessa ja syleilimme toisiamme kiihkeästi jälleennäkemisen kunniaksi.
- Olen ehtinyt jo miettiä, onko parempaa elämää olla vankina kuninkaan linnassa, kuin siinä vankilassa, josta vapauduin. Tärkeintä kuitenkin on, että sinä olet kanssani.
- Pakenin aluksi sotilaita. Luulin, että se oli samaa porukkaa, jotka olivat minut jo kertaalleen vanginneet. Sitten kuulin viinuriltamme, että nämä sotilaat olivat pidättäneet joitakin upsereita satamassa hetki sitten ja olivat kyselleet, olinko turvassa ja missä. Arveli sen jälkeen, että vallankumoushanke oli paljastunut.
- Meillä on täällä kaunis huone. Sinä taidat ymmärtää paremmin sen päälle. Kaiken lisäksi meillä on kaksikin huonetta.
- Mitä me niillä teemme?
- Sanoppa muuta. Muutamme huoneesta toiseen, aina kun kalustus tympäisee.
- Voinhan tietysti lukittautua toiseen, jos sinä käyt hankalaksi.
- Se murtaisi minut pahemmin, kuin mikään laillinen rangaistus. Herkkä hetkemme olisi jatkunut loppumattomiin, ellei Saskuil olisi koputtanut kohteliaasti ovelle ja kehottanut "kyyhkyläisiä" siirtymään hovin ruokasaliin.
Ylenpalttisen, kuninkaallisen lounaan jälkeen kävelemme Sisnarin kanssa linnan päättymättömissä käytävissä.
Tulemme sattumalta eräälle sisäpihalle, koska mielestämme sieltä tuleva valo on jotenkin merkillisen aurinkoista.
Näky saa meidät tyrmistyksen valtaan. Koko piha on rakennettu kultaiseksi puutarhaksi. Kaikki mitä siellä on, on puhdasta kultaa. Puut lehtineen hedelmineen, linnut, kukat, pensaat, polkujen kivetys, hiekka jopa kultainen suihkukaivo, joka ihme kyllä, suihkuttaa vaatimattomasti vain vettä. Lammessa uivat kalatkin näyttävät kultaisilta. Lisäksi puutarhassa on lukuisa määrä patsaita, epäilemättä puhdasta kultaa. Entä pitsikoristeellinen huvimaja sen keskellä?
Kultaesineiden työ on mitä taitavinta ja voin vain aavistaa sen ajan ja akramit, mitä tähän oli kulutettu. Hovissa liikkuva tarina kertoo, että puutarha olisi ollut lahja nykyisen Atlaan isoisältä vaimolleen Pleionelle.

Kuningas Atlas, jonka ruumiinterveys oli aiemmin ollut moitteeton, sairastelee nyt usein ja hänen kasvonsa ovat muuttuneen harmaiksi ja laihoiksi. Milloin hän ei ollut vuoteeseen sidottuna, hän liikkui linnassa omiin mietteisiin­sä vajonneena. Joskus kun seremoniamestari oli järjestänyt hoville musiikkiesityksen ja kutsuttanut hoviin Azlanin parhaat muusikot, saatan nähdä kuninkaan nojaavan johonkin ovipieleen. Hän kuuntelee kaukaa musiikkia, joka on aina ollut hänelle rakasta. Jotenkin tuntuu siltä, että hän ei halunnut antautua sille samoin, kuin aikana, jolloin hän oli ollut elämässään onnellinen. Kenties hän työskentelee itseään irti elämänkaipauksesta ja valmistautui lähestyvään kuolemaan.
Prinssiä ei oltu pidätetty, tai edes kuulusteltu salaliitosta. Hän pysyttelee kuitenkin poissa hovista kuninkaallisessa kesäpalatsissa Oseanoksen rannalla.

Eräänä päivänä Atlas vaikuttaa innostuneelta. Hän vaatii, että hänen neuvonantajansa, joka oli joskus huvittanut hovia eräällä mielenkiintoisella opettavaisella esityksellään, uusisi sen. Kuningas käyttää esityksestä nimeä "Kuinka valkoinen muutetaan mustaksi".

Esitystään varten Sakuil kerää hovista henkilöitä, joilla ei ollut siitä aikaisempaa kokemusta, sillä muuten esitys ei onnistuisi. Minä kuulun joukkoon.
Olemme kerääntyneet kaikki tyhjään huoneeseen. Kuninkaalla on kunnia seurata, huoneeseen kannetulta istui­meltaan, esitystä. Kaikki ylimääräiset henkilöt ovat poistuneet huoneesta. Se on Saskuilin nimenomainen vaatimus.

- Todetkamme aluksi, että olemme tyhjässä valkoisessa huoneessa. Esitys voi alkaa.

Silmillemme sidotaan vaate, joka estää meitä tehokkaasti näkemästä mitään.

- Nyt kerron teille mitä tässä huoneessa tullaan tekemään. Kutsun joukon avustajia verhoilemaan sen mustalla kankaalla. Saskuil taputtaa käsiään ja ovet kuulostavat aukeavan. Askeleita ja kankaan kahinaa kantautuu korviimme. Tunnemme hulmahduksia ilmavirrassa ympärillämme. Kaikesta päätellen huonetta todella verhoillaan mustaksi. Kun huoneessa hiljenee ja ovet suljetaan jälleen, jatkaa Saskuil puhettaan.

- Kuten sanoin, on huone nyt verhoiltu mustaksi. Uskaltaako joku teistä väittää, että näin ei asia olisi? Entä, jos lyön kymmenestä tuhannesta kulta-akramista vetoa, sen henkilön kanssa, joka olisi toista mieltä.

Joukko vaikenee, kuin muuri. Minua vaivaa yksi asia. Miksi Saskuil pitää esitystään? Osallistun kuitenkin leikkiin ja totean.
- Emme voi muuta uskoa, kuin mitä olet meille kertonut ja näkökykyämme paitsi, päätelleet tapahtumista. Eihän meillä ole muuta tietoa.
- Aivan. Huone on siis nyt musta?
- Huone on musta, jos niin sanot ja olet ainut oppaamme tilanteessa.
- Nyt poistan siteenne ja saatte itse omin silmin nähdä sanojeni totuuden mukaisuuden. Siteet poistetaan ja silmiemme edessä aukenee täydellinen mustuus. Ei niinkään siksi, että seinät olisi verhoiltu mustiksi, vaan peräti siksi, että valot on huoneesta sammutettu.
- No niin. Voiko joku nyt väittä, että huone ei olisi musta.
- Eipä todella voi. Emmehän pimeydeltä vieläkään näe muuta.
- Eikö pimeyskin ole mustuutta?
- On toki.
- Pimeys on suurinta mustuutta, sillä se on valon ja valkeuden täydellistä puuttumista. Kaikki väri on pimeässä mustaa.
- Jos haluat, voin saivarrella ja väittää, että huone on pohjimmiltaan säilynyt läpi koko esityksesi valkoisena, koska olethan ainoastaan verhoillut sen mustaksi ja nyt viimeksi poistanut valon, jonka avulla voisimme todeta sen valkoisuuden.
- Puhut kuten kaikkea epäilevän filosofin tuleekin. Olette nyt todenneet huoneesta kaksi mustuutta. Sellaisen mustuuden, jonka oletitte oman puutteellisen aistihavaintojenne perusteella ja minun sanoihini luottaen, sekä sellaisen mustuuden, joka on mustuuksista todellisin. Teillä on kaksi mustuutta yhtä valkoisuutta vastaan. Kun kohta sytytän valot. Sano sinä, epäilijä Allon, onko huone musta vai valkoinen.
- Väittäisin edelliseen puheenvuorooni vedoten, että huone on edelleenkin valkoinen. 

Valot sytytetään ja huone on todella edelleen valkoinen. Verhoja, jotka kuulimme selvästi kiinnitettävän seinille, ei näkynyt.
- Katsohan kuitenkin Allon, kun astun seinän ääreen ja raaputan valkoista maalia siitä. Mitä näet sen alta paljastuvaksi?
Kävelen hänen viereensä nähdäkseni tarkemmin.
- Toden totta. Allahan on musta kivipinta.
- Sinun verhoteoriasi mukaan musta on huoneen todellisin väri. Maali on vain verhonnut sen valkoiseksi.
- Olet oikeassa ja minun on tunnustettava sinulle tappioni.

Kuningasta naurattaa esitys vallan mahdottomasti.
- Olisittepa nähneet, kun Saskuil liikkui esityksensä alussa huoneessa ja paukutteli ovia - ho, hooo, hoo. En ollut kestää nauramatta. Välillä hän pysähteli, antaakseen itselleen ohjeita. Ho, hooo, voi vatsaani, hooo, hoo. Ja viimeisen hämäyksen hän oli lisännyt jälkeenpäin. Olin jo varma, että filosofimme olisi pilannut esityksen puheillaan. Mutta Saskuil olikin maalauttanut huoneen mustan pinnan päälle valkoisen, jonka voisi raapia pois. Mitään näin mainiota en osannut odottaa, vaikka hauskaa tiesinkin saavani nähdä.

Kuningas poistuu hyväntuulisena, hohotellen käytävissä pitkään ja raikuvasti. Onnittelin Saskuilia.
- Esityksesi oli todella onnistunut.
- Käsitithän sen opetuksen?
- Minua nolottaa tunnustaa mutta käsitän sen vasta nyt, kun kysyt. Pidin sitä pilana mutta itseasiassa se on suurinta totuutta tilanteesta, jossa vanha Atlas on ikänsä hallinnut.
- Niin juuri.
- Ja kun hän nauroi esityksellesi, hän itseasiassa nauroikin itselleen.
- Hän tiesi nauravansa itselleen. Hän on suuri mies.
- Näit paljon vaivaa maalatessasi huoneen esitystä varten?
- En minä sitä ole koskaan maalannut. Huone on alun perin ollut musta. Mustaa marmoria. Huone valmistui Albionin kuolleeksi julistamisen päivänä. Hänen symbolista uurnaansa säilytettiin vuoden kierron verran täällä. Ku­ningas ei ole koskaan astunut jalallaankaan huoneeseen. Huone oli liian synkkänä muistona maalattu valkoiseksi myöhemmin.

Kun kuningasten kokouksen aika lähestyy, saa Atlas elämäntahtonsa takaisin. Hän on arvioinnut kokouksen olevan viimeisensä ja paneutuu siihen ennen näkemättömällä tarmolla.
Hän tarkastaa linnan vierashuoneet, tutkii päivittäiset ohjelmat ja ruokalistat. Keskustelee päiväkaupalla seremoniamestarinsa kanssa juhlallisuuksiin liittyvistä yksityiskohdista koristeluineen.
Kaupungin vartijoiden upseerin hän kutsuttaa vähän väliä luokseen selvittääkseen liikennejärjestelyjä kaupungissa juhlien aikana. Paraatiharjoituksissa hänen oli myös itse käytävä, jotta tulisi varmistuneeksi kaiken sujuvuudesta.

Tärkeä osuus juhlissa olisi myös tavanomaisilla kilpailuilla, jotka järjestettiin pitkin juhla-aikaa. Kilpailujen säännöt tarkistetaan ja vaarallisia lajeja karsitaan ja muuan painiote, joka oli tuottanut kilpailijan kuoleman, kielletään.
Asevarusteissa juoksua kuningas pitää liian raskaana helteellä ja vaatii sen muuttamista kevytasuiseksi. Matkaa pidennetään ja juoksun muut säännökset säilytetään ennallaan.
Tärkein kisoista oli kuninkaan lempilaji, eli hevosvaunuajajien kilpailu. Siihen ei puututa muutoin, kun tarkistetaan, että kullekin osallistujakaupunkivaltiolle on olemassa kunnossa oleva viiri, kilpailun voittajalle nostettavaksi. Vedonlyöntinsä, kuningas ilmoittaa seremoniamestarilleen ja vaati tätä toimittamaan sen kymmenellä tuhannella kulta-akkramilla eteenpäin.

Juhlapäivä koittaa. Emme Sisnarin kanssa vaivautuneet tungokseen kaupungin satamaan tai muureille, vaan katselemme tapahtumia terassilta, joka on huoneistomme yhteydessä. Istumme Sisnarin kanssa käsikkäin ja maistelemme vuorenhuippujen lumella jäähdytettyä, hedelmistä puristettua, kullankeltaista juhlajuomaa. Juomassa maistuu, taitavasti, hiven vihreistä viinirypäleistä valmistetun viinin hapokkuutta. Tämän kaltaista juhlajuomaa tuskin saisi muualta kaupungista.

Kun kuningasten oikeuden yö on takana ja on Azlanin kymmenen kuningassuvun juhlapäivällisen aika, pitää Atlas merkittävän maljapuheensa.
- Katsokaa minuun kaikki rakkaat ja uskolliset Azlanin kuningashuoneitten ylhäiset. Olen jo vanha mies ja vanhenen silmissänne koko ajan lisää. Tiedän olevani varjo entisille nuoruuteni voimille. Tässä vierelläni, miekan puolella, on poikani Kronos. Hänelle tulen siirtämään meripässikruunun ja nimeni, kun elämä jättää tämän raihnaisen ruumiin. Varreltaan hän on jo miehen mittainen mutta sydämeltään vielä malttamaton nuorukainen. Toivon, että kun hän nostaa vallan harteiltani, hän perii myös maltillisuuteni. Ottakaa hänet ajallaan vastaan ylimpänä Azlanin hallitsijana ja kuunnelkaa mitä hänen sydämensä puhuu. Viimeisenä tahtonani haluan, että Kronos vannoo minulle valan teidän edessänne.

Nouskaamme kaikki seisomaan. Sinä myös Kronos. Toista perässäni.
Kantaessani Atlaan nimeä ja kruunua... tulen kunnioittamaan kaikkea sitä lakia... joka Azlanissa on Poseidonin ajoista säädetty... kunnioittaa niitä valtakuntia ja kaupunkeja... ja niitten itsenäisyyttä ja omia lakeja... jotka eivät kuulu nyt, eivätkä sen mukaan mitä nyt vannot... tule koskaan Azlanin vallan alle kuulumaan...
Kronos vannoo, kuten isänsä käski. Hän vilkuilee ympärilleen levottomana, kuin isänsä raskaita sanoja väistelläkseen, tai apua kuulijoilta anoakseen. Hän tajuaa, että vala jättäisi hänet valloittamaan yksin Falassameren rannikkovaltioita, mikäli hän siihen ryhtyisi. Muut kuninkaat eivät valloitussotaan osallistuisi tämän valan jälkeen, vaikka vala ei niitä suoraan velvoittasi. Häntä saattaa odottaa myös, mahdollisesti aloittamansa sodan jälkeen, kuninkaitten tuomio.

Vanhan Atlaan sairaus pahenee välittömästi kuninkaitten kokouksen jälkeen ja henkilääkäri repii toivottomana vähäisiä hiuksiaan. Hän ei ollut onnistunut lääkitsemään, tai edes selvittämään tautia, joka Atlasta vaivaa. Mikään taudinkuva ei täsmää oireisiin.
Minä puolestani pelkään, että tauti johtuu Atlaan omasta tahdosta. Hän on menettänyt luottamuksen omaan poikaansa ja Azlanin vallanperijään. Valtakunnan kunnia ja kohtalo painaa hänen mieltään, eikä hän näe sille mitään enempää pelastusta, kun mitä hän on mahdollisesti onnistunut Kronoksen valan kautta saamaan.

Eräänä yönä Saskuil ryntää luokseni, herättäen minut ja Sisnarin.
- Kuninkaan viimeiset hetket ovat käsillä. Hän pyytää sinua huoneeseensa. Useat hänen tärkeimmistään ovat käyneet hyvästelemässä hänet ja nyt on sinun vuorosi.
- Miten olen tavoittanut sijan hänen lähellään? Emmehän ole koko aikana olleet kovin läheisessä tekemisessä hänen korkeutensa kanssa.
- Nyt ei ole aikaa arveluihin. Joudu, hänelle aika on kallista. Kiirehdi. Solmi juostessa viittasi.

- Kuninkaani. Tässä olen hänen korkeutensa omasta pyynnöstä.
- Haluan kertoa sinulle totuuden, josta toit tietooni siemenen, linnaan tullessasi.
Salaliitto, josta tuolloin olimme tavoittaneet käärmeen hännän, olikin varsinainen lohikäärme, kun sen kolostaan kokonaan sitten sain kaivettua. Minun oli tuskallista havaita, että rakkain kuningatar puolisoni oli eräänä heistä. Samoin veljeni Prometheus, jota olen rakastanut läheisenä uskottunani ja jonka olin nimittänyt armeijan johtoon. Ymmärtänet nyt tuskani, jota olen sisälläni kantanut. Tämän kaiken kirkastuessa minulle, tulin vakuuttuneeksi, että poikani Albion oli menettänyt henkensä heidän käsissään. Todisteita ei asiasta ole löytynyt. Aika on sulkenut totuudenetsijöitten edellä tiedon ovet.
- Hänen korkeutensa. Olen ajatellut Albionin asiaa monasti keskustelumme jälkeisinä aikoina. Jos sallinette minun antaa teille mahdollisesti turhaa toivoa hänen hengissä olostaan, näytän hänen korkeudelleen erään sinetin.
Kaivan viittani poimuista visusti tallettamani sormuksen ja ojennan sen kuninkaalle.
- Mistä olet tämän saanut? Kuninkaan ilme kertoo, että sormus on hänelle tuttu ja kenties rakas.
- Sen antoi minulle henkilö, jonka tapasin ollessani matkalla vuoristossa. Se on yhdysside, jota saatoin käyttää halutessani tavata häntä.
- Sinulla on Albionin sormus. Kuvaile hänen kasvojaan.
- En valitettavasti ole nähnyt niitä koskaan, mutta hänen silmänsä olivat siniset ja älykkäät. Rehellisesti sanoen voisin nähdä niissä hänen korkeutensa silmät. Eikä se tule mieleeni ensimmäistä kertaa. Samoin hänen äänessään ja siinä luonteessa, minkä se mukanaan kuulijalleen kantaa, voisin vaivatta kuvitella kaikuvan Atlaan kuningashuoneen ylevyyden. Henkilö kertoi myös paenneensa vuoristoon ja lainsuojan ulkopuolelle, ilma omaa syytään.
- Annat minulle, kuolevalle miehelle lahjan, jollaista kukaan muu ei voisi enää antaa. Minulla on nyt kuollessani mukana toivo siitä, että laki ja oikeus sittenkin hallitsee jälkeeni Azlanilla.
Ota sormus takaisin, saatat tarvita sitä paremmin kuin minä. Minä sain siitä jo kaiken, mitä se kantaa mukanaan.

Kuningas näyttää väsyneeltä ja katson hänen vaikenemisestaan, että tapaami­semme on päättynyt.
Poistun pää kumarassa takaperin hovietiketin mukaan. Tuskin kuningas edes huomaa poistumistani.
Oven ulkopuolella Saskuil odottaa minua kuljettaakseen minut takaisin huoneeseeni.

- Teillä ei ole muuta pelastusta, kuin paeta. Koko linna on solutettu täyteen salaliittolaisten kätyreitä. Kun kuningas kuolee, seuraa täällä armoton puhdistus. Se ei säästä ketään.
- Miten itse olet aikonut paeta?
- Kuka on sanonut, että minun pitäisi paeta? Olen järjestänyt teille reitin valmiiksi. Pääsette Eiroksen mantereelle, sieltä edelleen Ogygiaan, Aegyptuksen maahan. Se on Azlanin liittolainen, mutta ei sen välittömässä hallinnassa. Salaliittolaisten suunnitelmissa ei ainakaan aluksi ole hyökätä Azlanin liittolaiskaupunkien kimppuun. Niistä saattaa olla enemmän hyötyä sodan alkuvaiheissa vapaina, kun alistettuina.
- Miten luulet itse selviytyväsi hengissä?
- Usko jo, että olen turvassa. En suotta ole viettänyt aikaani salaliittolaisten kanssa näitä vuosia. Olen osannut hoitaa asiani. Nyt mene ystävättäresi kanssa. Johdatan sinut veneelle, joka vie sinut aluksi ulos kaupungista.
Jatkatte ratsain yli vuoriston Eiroksen puoleiselle rannikolle, jossa teitä odottaa laiva.
Saskuil johdattaa meidät salakytävään. Se kulkee ahtaina portaina, tunkeutuen yhä alemmaksi syvälle kuninkaan linnan alla olevaan kallioon.
Käytävä aukeaa suoraan luolakanavaan. Saskuil heiluttaa mukanaan olevaa lamppua johonkin pimeyteen, josta lipuu hetken kuluttua äänetön vene. Nousemme siihen ja puristan pitkään ja merkitsevästi Saskuilin kättä.
- Olkoon kaikki jumalat kanssasi ja tietäkööt kiitoksen, jota kannan aina sydämessäni tekosi johdosta.

Saskuil ei yleensä ollut tunteellinen, mutta olen näkevinäni kyyneleen kimmeltävän hänen poskellaan lampun valossa. Hän ei sano mitään.
Vene lipuu taitavan soutajan äänettömästi sitä meloessa. Hän ei nosta airon lapaa vedestä, vaan kääntelee sitä verkalleen, aiheuttaen tarpeellisen työnnön.
Alitamme turvallisesti kaupungin muurin, Sisnar on painautunut tiukasti kainalooni ja hänen lämmin pehmeä vartalonsa tuntuu hyvältä. Kiedon käteni hänen ympärilleen. Hengitän jo hieman vapaammin.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua, vene lipuu ulos raikkaaseen ilmaan auringon jo painuttua mailleen.
Jatkamme matkaa muutaman hetken kanavassa. Matka päättyy töksähtäen rantapenkereeseen jossakin Atlaan kaupungin kravun puoleisista kanavista.
Nousemme meitä odottavien hevosten selkään, uuden saattajan pidellessä niitä suitsista. Matkamme jatkuu oppaan johdolla halki pimeyden.
Hevoset pidetään jatkuvassa laukassa ja arvelen niiden väsyvän, ennen määränpäätä, jonka ymmärsin sijaitsevan ravun-jalopeuran rannikolla.

Emme uskalla ratsastaa Diaprepen solan läpi, koska kaupunginvartiostossa on Kronoksen kannattajia. Joudumme valitsemaan toisen rannikolle vievän reitin, enemmän vaa-an puolelta. Saskuil on suunnitellut pakomatkan huolella ja meille on varattu vaihtohevoset puolimatkaan.
Ennen päivän sarastusta, aamuhämärissä, näemme meren siintävän edessä. Pysähdymme oivalle näköalapaikalle, kallionkielekkeelle, hevosten kupeet vaahdoten. Näemme solaa, pitkälle Atlaan kaupungin suuntaan, eikä takaa-ajajia kuulu, eikä näy ainakaan toistaiseksi. Maisema vaikuttaa rauhalliselta.
Lahti, joka pistää Oseanoksesta syvälle Azlanin vuoristoon on suojaisa mutta kapeutensa ansiosta, se olisi myös helposti suljettavissa, jos takaa-ajajat ehtivät edellemme.

Laiva, josta Saskuil oli maininnut, ei ole vielä lahden poukamassa. Joudumme leiriytymään luolaan joka sijaitsee lähellä vesirajaa, korkean kalliotöyrään juurella. Se on erinomainen näkösuoja, mikäli meitä etsittäisiin.

Laiva saapuu yhdessä hämärän kanssa. Nousemme laivaan sen laskettua maihin kapeaan lahteen. Ihmettelen, miten se on päässyt niin lähelle rantaa, sillä pohja on vaivatta nähtävissä kirkkaan veden läpi, eikä se ollut syvällä. Irrottaudumme rannasta välittömästi ja liu-umme soutajien voimin ulapalle.
Katselemme Sisnarin kanssa haikealla mielellä Azlanin etääntyvää maisemaa. Vuoristoista rantaviivaa kehystää laskevan auringon veren puna ja sen ympärille on kietoutumassa pimeys. Pimeys, joka hävisi monin verroin sille pimeydelle, joka hallitsisi maata vanhan Atlaan jälkeen.
Kun laivan keulassa luon katseen alas, näen kokkapuun juuressa tutun vaakunnan; taistelevat leijonat.