VAPAA KUIN TAIVAAN LINTU

 

Am Noland Helsingissä 5.1.2024 PROLOGI Tässä kirjassa eletään kahta aikaa. Beatles-aikaa ja kertojan toisen minän rakentamaa aikaa vuosituhansien taakse. Nämä kaksi punaista lankaa kulkevat lomittain kudottuna tarinamattona. Ensimmäinen kuvaleike on pintaraapaisuja tosielämän kokemuksista. Se kuvaa aikaa, jolloin odotettiin innolla jokaista Beatleseilta ilmestynyttä sinkkua ja LP:tä. Kun The Beatles yhtye hajosi, kirjan kertojaminä Pena, seurasi edelleen Johnin uusia levytyksiä, ja Johnin ja Paulin vuoropuhelua Atlantin yli. Hän ihmetteli, muiden muassa, miten niin syvästi kiinnikasvanut kaksikko voikaan eristäytyä, tai vihata toisiaan niin raskaasti.  John Winston Ono Lennon on sanonut, että hänen sanoituksissaan ei salattuja viestejä tai piilotarkoituksia ole. Ne ovat vain sanoja peräkkäin. Tässä kirjassa ollaan asiasta hänen kanssaan eri mieltä. Laulujen sanoma on ollut yhden aikakauden syvintä ja kiinteää ydintä ja vaikka niillä ei olisi ollut sanoittajalleen merkitystä, merkitys on niihin tarttunut itse elämästä niiden ympärillä. Post mortumina julkaistu "Free as a Bird" vaikuttaa liian enteelliseltä, ollakseen vain tajunnanvirtaa, tai sitten Johnin tajunta näki jotain, mitä hän ei itsekään tiedostanut biisin syntyvaiheessa. Kappale kertoo vapaudenkaipuusta. Vapauteen mistä? Kirja on kuva aikakaudesta, johon Beatlemania ja John Lennon on jättänyt pysyvän jälkensä, syvemmin, kuin ainutkaan käsi Los Angelesin Chinese Theatren jalkakäytävän sementtiin. Kiitos John, missä sitten lienetkään, "vapaana kuin taivaan lintu". Kirjan toisen juonikerrostuman taustalla on joukko tarinoita, sekä kertomus siitä, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kaikkea ei voi tieteellisesti todistaa. Kaikkea ei voida mitata tai analysoida luotettavasti. Onko kaikki se totta mitä näet? Onko kaikki se totta, mitä meille poliitikot ja uutiset totuutena syöttävät? Onko kaikki verkossa ja mediassa levitetty tieto totta? Onko jokainen oikeuden tuomio lain mukainen? Ovatko auktoriteetit aina oikeassa? "Totuus" ylimalkaan, asetetaan tässä kirjassa kyseenalaiseksi. On erittäin tärkeä jokaiselle, oppia tunnistamaan, tai ainakin epäilemään, kaikkea tarjottua "faktaa". Totuus ei löydy yhdestä uutisesta, eikä kaurapuurosta. Jokaisen uutisen kirjoittaa joku persoona, jolla on oma näkemys asioista. Mahdollisesti myös poliittinen tausta ja painostus tai virkasuhteen aiheuttama kollegiaalinen painostus, jättää oman jälkensä "totuuteen". Sama koskee myös oikeuden päätöksiä. Tuomarit ovat ihmisiä, joilla on henkilökohtaiset riippuvuussuhteeensa ja rasitteensa tuomioita kirjoittaessaan. "Juristien kesken on aika kollegiaalinen, kaverisuhde" (kuten vapaasti siteeraten, Tarja Halonen YLE:n Itse asiassa kuultuna 2021 ohjelmassa todistaa). Halonenhan on koulutukseltaan ja entiseltä ammatiltaan juristi, kyllä hän tietää mistä puhuu. Mediaa kustantaa aina jokin taho, jos taho ei ole taloudellisten seikkojen ohjaama yksityinen tai poliittinen, niin sitten se on poliittisen ideologian ohjaama, kunnallinen tai valtiollinen taho. Nämä painolastit kallistavat vääjäämättä katsantokantaa asioihin. Tarkoituksella tai tarkoituksettomasti. Useammasta, eri lähtökohdasta tuotettu tieto osuu lähimmäksi totuutta. Tämä teos perustuu pinnallisesti faktatietoihin, olemassa oleviin taruihin ja niiden edelleen fantasiointiin. Tietoja on käytetty vain kokoavana runkona ja taustoittamassa tarinaa. älä missään tapauksessa pidä totuutena riviäkään. Kiitokseni henkilöille, jotka ovat tehneet tämän kirjan kirjoittamisen ja julkaisun mahdolliseksi. Kiitos copywritter Airi Hastille, joka teki ensimmäisen sisältöarvion arvokkain kommentein. Toinen tärkeä kannustajani oli kirjailija Lasse Raustela, joka ohjasi kirjoittamista ja varoitti "keskusteluvuoropuhelumuodon" vaaroista. Kolmas ja tärkein tukijani on ollut toimittaja Merja Varon, joka on jaksanut kommentoida käsikirjoitusversioita. Käsikirjoitusta on kommentoinut myös purjehtijaystäväni ja työtoverini Jaakko Mäkikylä. Lennon stoorin kommentoi muusikko-musiikkitoimittaja, joka ei halua nimeään julkisuuteen. (Olen pahoillani, että kirjan ensimmäisessä versiossa on runsaasti typovirheitä. Osin ongelmana on ollut materiaalin siirto mediasta toiseen)

ENSIMMÄINEN KIRJA - OMAN ELÄMÄNSÄ "STARA"

Seison suon reunalla. Ilta on juuri kääntymässä yöksi. Taivaan oikean laidan täyttää suunnaton kuu. Se on vuoren kokoinen ja sen pinnalla näkyy selvästi kraatereita, niistä piirtyviä juovia, jokia, hyvin tummanvihreitä metsiä ja vuoristoja...
Se on valtaosin väriltään punertavan oranssi. Melkein kuin se toinen kuu noustessaan. Katselen sitä tarkasti tutkien sen jokaista selkeätä yksityiskohtaa. Siinä on vihertävää ja tummia uurteita. Sinistä siinä ei ole.
Olen peloissani, sillä se näyttää mahtavalta. Aivan, kuin elävältä. Siitä voi hahmottaa kuvioita, joista muodostuu ihmisen kasvot, eläimiä tai mitä milloinkin. Kuten siinä toisessakin kuussa jota nyt ei näy...

- Täälläkö on lumisadetta?
- Perrrkele. Ei saa mitää tolkkuu koko toosasta. Ite laitoin anteennin tonne katolle. Samaan suuntaan söhöttää, ku muukki.
- Teillä näyttää olevan sähköjohtoa tää kaapeli.
- Oon tehny kuule enneki sähkötöitä. Se on priimaa kaapelia. Lainasin sähkömiehiltä raksalta. Oikein maadotettua. Se teijä harava ei näytä kuvaa. Ootte myyneet mulle tietenki väärän kanavan anteennin...
- Tää piuhahan imee kuvat pois naapurinki telkkarista. Ei oo mikään ihme, ettei näy.
- Ääällä jätkä kuule koita kusettaa. Se on oikee kolminapasta. Vois panna vaikka sukon päähä. Anteenneille kelpaa jumalauta pyykkinaruki.
- Pitäis vetää kunnon kaapeli katolle. Missä se teidän antenni on?
- Mä tuun näyttää. Oon kato ite aseentanu.
- Oisko parempi, että näytät täältä alhaalta, ku tuntuu olevan toi askel vähän epävakaana tänään... ihan tasasellaki.
- Mä tuun näyttää, uskoo jo. Et sä sitä kato löööydä. Siäl on joku muukin
masto. Siirry poju syrjään. Oon kuulle enneki ollu... kuulle, 20 vuotta raksallaa...
- No nyt se kurapieru kiipee sinne. Mennää kattoo perään.
- Nääteks kundit, ei vanha oo mikää paskahouhousu. Toi toka piippu. Mä meen... eeltä...
- Ei näytä hyvältä. Jos ei piha meinaa riittää, ni ei kyllä noi neljä kakkosnelostakaa...
- Nysse astu ohi... huurteiselle katolle. Jalka luistaa... ei pidä. Perse alas koolingeille... ei. Se horjahtaa selällee... ota kii... koolinki on alla. Kuuletsä!
Ei. Sillä ei refl eksit pelaa... se haparoi kattopeltiä. Siellä se menee kyljellään...
räystäslista... jalkaränni. Kantapäät alas... jumalauta. Eiku yli.
Äkkii alas kattoo miten äijjälle kävi. Soita sä sisältä ambulanssi. Ei toi ainakaa mikää terveysmatka ollu.

-Se ei hengitä. Ei, kyllä se hengittää. Se hengittää sitteki! Sillon palkeet sisällä. Kaks ja puol kerrosta routaiseen ojanpenkkaan selällee pistää palkeet hanee. Se on tajuton. Mut se elää. Perkele. En ois varmaa osannu tekohengitystäkää jos ois tarttettu. Se hengittää silloin tällöin. Jätkä putoo katolta maahan, joka on ku silkkaa betonii, ja elää. Humalaisilla on sitte mäihä. Mä olisin tos kuolleena, ku auton alle jääny rukkanen.

- Eiks sua pelottanut yhtään siellä mastossa. Ilman tikkaita ja mitään?
- Missä helvetin mastossa?
- No aamulla. Siel kerrostalon katolla. Ennen tonne lähtöö... ku toi äijä putos.
- Mä oon nähny usein unta siitä et mun broidi liukuu alas katolta just tollai. Mä en voi tehä mitään. Kestää ikuisuuden ku se lähestyy räystästä. Me ollaan Kivitalon katolla. Kymmenen kerrosta asfalttiin... emmä kerkii nähä sitä unta koskaa loppuu, ku mä herään. Se on varsinainen painajainen. Näätsä ku mun kädet viäläki tärisee. Emmä osaa silti pelätä. Ikäänku ei ittelle vois tapahtua mitään. Sitä kuvittelee olevansa joku yli-ihminen.
- Toiki kai kuvitteli olevansa yli-ihminen.
- Sitä kuvittelee olevansa joku stara jossain leffassa.
Mikää ikävä ei koskea sua. Se ei voi olla totta sun kohalla. Naapuri saattaa kyllä kahlata vaik sisälmyksissään.
Mua on oikee ruvennu ihmetyttää, et voiks se olla totta, et mulle ei oo tapahtunu mitää näitten vuosien aikana. Voi jumalauta. Sitä voi roikkuu vaik munistaan poikkiruostuneessa mastossa. Sit tulee tohon noin vaan joku, joka astuu tokalla askeleella jäiselle peltikatolle leveeltä lankkutasanteelta.
Autollaki ois kaikki mahollisuudet ajaa ittesä rusinaks.
- Nii... tolla sun tyylilläs.
- Ooomma tosi kerran vetäny tolppaan. Napakybä.
Oli semmone lumiöty ja mittumaarirenkaat alla. Väärä tilannenopeus. Polvet kursittiin kasaan. On paljon tukevampi kävellä.
Uskotsä unii?
- E. En taida edes nähdä niitä.
- Mä alan kohta uskoo. Toihan voi olla noin, et mä vaan näin ton äijän unes broidina, ku se oli normaalimpaa elämää. Enhämmä voinu tuntee sitä. Tai sit mä vaan luulin aina et se oli broidi, vaik se ois ollukki joka kerta toi...
- Broidilles ei kai ois ollu nii pahitteeks pudota muutama kerros betonii. Et taida oikee rakastaa broidias?
- Mun puheet on ollu hevon leikkiä, jos niitä tarkoitat. Mulla kaivertaa jatkuvasti mielessä, et oisiks mä voinu tarttuu siihen. Mä ajattelin sitä hetken, mut mä olin nii skagis ku se paino tommoset yhekskyt mun kuuskyt vastaan, eikä ollu mistä ottaa tukee. Sit se viel oli sen verran edellä et en ois heti ylettynykkään.

- Poitsut. Otetaan toi "Ain't gonna play".

- Eiku otetaan siivut.
- Siinnon vaa pari sointuu. C,F,G...
- Miten ois toi V.S.O.P.?
- Ota hei Pena iisisti. Onks sul Ile joku alotuskuvio?
- Taka, taka, tska, tsaka, toko, toko... sit ku mä isken seuraavalla hihattiin te tuutte messiin. Neljännellä sisään...
- Kato me saadaan yleiisööö. Hyvä Mirkkuuu!

Mulle ei taida sopii joko duuni tai sitte harrastukset ku pistää tonne selkää nii peevelisti. Ku joku työntäis kuumaa naulaa nivelten väliin.
- Harrastat liikaa Mirkkuu tietty.
- Siis en mä pistä ketää nivelten väliin. Kuulit väärin. Mennää Mirkku sun boxille. Tarvitsen hellää hierontaa.
- Oot taas vetäny olutta, ku tamppooni. Ois kiva käydä jossain. Et koskaa vie mua mihinkää.
- No oots kattonu jotaa leffaa vai?
- Mä aattelin Bottaa tai jotaa... vähä irrotteluu.
- Kaljaa tanssien?
- Jos vaikka vain tanssien, ku sulla on toi olutmarinadi jo ennestää.


-Tuuli repi lehtiä puistaa.... sade kastoi.... Sydän tykyttää suomalaisilla kuuman, etelämaalaisen tangon tahdissa.
- Housuissas tykyttää tanko. Tää styki pitäis tanssia mieluummin shakena, mut ku siinä sä et saa mun korvaa suuhus.
- Siittä tulikin mieleen, eks jo mentäs kämpille?
- Mä en mee minnekkää.
- Mun on käytävä ny ainaki veskissä. Tilaa tuopit ni mä tuun kohta. (On pakko päästä runkulle. Pallit paukahtaa).

(No mihi se Mirkku hävis. Eikä kaljaakaa pöydässä. Tuolla se pyyhkii parketilla, pää jonku Deanin kainalossa).
- No voihan pulun perse. Ei voi edes kusella käydä, ku heti pitää joku äijä iskee kylkee.
- Tapanani on olla kohtelias, ku pyydetään tanssimaan. Eikä se sitä paitti kuulu sulle jätkä pätkääkään.
- Oikee kakskoipine iili. Näki kilsan päähä kuinka se kuvitteli raiskaavansa sut tolla parketilla. Silmät nurin päässä. Sormet haro persettä.
- Vittu. Vaik ois raiskannukki. Sull ei oo kuule penninkään osuutta mussa. Kihloihinkaa et oo raaskinu investoida, vaik ollaan styylattu jo tasan neljä vuotta. Tajuutsä mitää? Jätkä könyää mutsin helmoissa ja käy välillä naiskentelemassa mua ku ei oo oppinu muualle kävelee. Et mua voi sit ottaa päähän toi sun tyylis. Ku Euroopan omistaja tai ainaki Suomen.
- Miten ois toi, toi, pohjoismaat?
- Sillaikaa ku sä hekottelet tässä vitsilles, ni mä kato meen. Et moido.

- Viedää eka nää koneet huoltoo. Sit voidaa mennä safkikselle.
- Toi lainakone oli kuulemma sökö. Aisiakas valitti, ett kanava ei pysynny paikallaan.
- Jätetään se samalla ja otetaan uus tilalle. Kai sieltä joku parempi löytyy pykälään
- Mitä oot ajatellu viikonvaihteessa?
- Meen kai leffaan.
- Kuhan sais jostaan kourallisen villoja. Karvalaukkuu. Pääsis istuttaa parsaa...
- Kuhan taas kuvittelet. Tuskin oot koskaan saanu ees pikkurillillistä untuvia.
- Sä et taida tietää, et Mirkku lähti hanee?
- Sorry.
- Ei se mitää. Sitäpaitti emmä tie onks se vakavaa, vai vaan monset taas. Naisist ei koskaa tiedä. Ne voi raivota yks päivä ja sit toisena päivänä, ku soitat, ni ollaa taas enkeleitä...
- Et oo soitellu?
- Kato. Vaihtu piruuttaa just punaselle...

(Mikä helvetti mulle oikee tuli. Mä en nää enää punasta.. mitää... vaan valkosta... tai... jotaa...)

Nousevan auringon valo sokaisee...
Se heijastuu vedestä lukemattomina valopisaroina ja näyttää siltä kun kulkisin jumalten kanssa tätä hehkuvaa tietä aurinkoon...
Kanootteja ei enää erota aallokosta ja rantametsikkö on levittäytynyt kapenevaksi, polveilevaksi nauhaksi. Metsän takana siintävät siniset vuoret. Koko silmiini levitäytyvä maa, näyttää minusta käsittämättömän suurelta. Se häipyy molemmilta laidoiltaan sinertävään usvaan yhtyen mereen. Kotikyläni, kotijokeni, kotimetsäni pienenivät ja liukuivat hiljalleen pois, kuin upoten vellovan meren äidinsyliin...

- Hei! Mitä sä ootat ne tööttää jo takana...
- ...
Onksul kuule ollu koskaa semmost tilannetta, et sä et vähää aikaa tiedä missä mennää? On niiku valveilla mut ei täällä vaa iha jossaa muualla.
- Ei mullo mut oommä kuullu, et joku vois nukahdella vaikka keskellä päivää. Taisit olla äsken vähän vek vai?
- Se on ku... tosiaan uni mut ei sit kuitenkaa... ku toinen todellisuus.
- Mee ihmees lekurii.
- Ei oo aikaa juosta turhia. Duunit kusee. Tulee sanomista korkeimmassa mutta matalotsaisimmassa johtolohkossa. Juk, juk....
- No mut jos tollane juttu pääsee pahaks ni se voi olla pitempi aikanenki. Mun tarttee iltapäivällä käydä hammaslekurissa. Luuletsä pärjääväs yksin? Kun sulla on toi... poissaolovammaki?
- Totta pärjään. Eihä se tunnu koneita kantaessa. Emmä oo ainakaa honannu.
- Mä lähen nyt kotiin syömää eka, et sitten kai vasta joskus kolmen jälkeen nähdään, jos sä oot tullu keikoilta.
- Moikka

- Mä en taida syödä mitää. Ei oo oikee tota ruokahaluu. Mä otan koneet heti pykälään ja koitan selvittää päivän pois. Lähen vaikka aikasemmin himaan, jos sopii.
- Kunhan toi konepino tosta on asiakkailla, niin lähde mun puolesta.
- Vittu. Te ootte taas pistäny uros ja naaraskoneen virekkäin. Nehä o lisääntyny. Eihä tossa aamulla ollu ku kolme.
- Me teemme töitä täällä huollossa.
- Okei, okei. Vien tänään viis konetta. Enempää en kerkii missään tapauksessa
yksin. Ne on jumalauta jokainen viritettävä uudestaan teidän jäljiltä.
- Antenni tehot ja olosuhteet saattavat aiheuttaa paikan päällä virityksen erilaisuuden. Sen ku poika virittelet. Täällä niissä ei oo varjoakaan, kun ne tosta testipöydältä lähtee.
- Kantaaks joku ees avuks ne autoo? Mull on kymmenes kerros varmaan jokaisessa osotteessa, ennenku toosa on perillä.

- (Ei voi olla totta toka kone vasta ja kello on kaks. Emmä selvii ees normaali työpäivän puitteissa. Millähän nenällä mä taas painasin tota ovikelloo. Tää kone on helvetinmoinen rohmu... eikä tulla avaamaan. Piti olla joku kotona).
Päivää. Tv- ja radiohuollosta...
- Niinpä näyttää. Kanna se suoraan tuonne olohuoneeseen.

(Hyvä, etten pudottanu konetta. Rouva on tainnu nousta just kylppäristä ovikellon soittoon, on niin holtittomasti kylpytakki päällä).
- Voinko jotenkin olla avuksi?
- Ei. Kyllä tää tästä. Teillä on vaan niin iso... kone. No nyt se asettu tähän TV tasolle. Katsotaan vielä testikuvasta, että onko viritys tallella.
- No eikö sitä siellä huollossa ole sitten jo korjattu?
- Sitähän minäkin kavereille aina valitan, mutta kun on kuulemma paikallisista antenniolosuhteista kiinni.
- On se vaan niin merkillinen laite tuo televisio. Radion kyllä ymmärtää. Sieltähän tulee vaan ääntä. Mutta televisio... Juotteko kahvia, jos keitän?
- Kiitos sopiihan se. Tässä näyttää menevän jonkin aikaa. On kai niin heikko antenniteho talossa. Näkyy hieman lumisadetta. Käyn hakemassa varmuuden vuoksi huoltolaukun autosta...

- Kahvi olisi nyt valmista. Joko ehtisitte juomaan?
- Tämä on aivan pian kunnossa... jouduin vaihtamaan putken kanavan... valitsijaan...
- Mikä teitä vaivaa? Näytätte poissaolevalta. Sanokaa nyt edes jotain..

AURINKOPURJEET

Taivaalla, auringonlaskun suunnassa, näkyy pieni musta piste. Lintu tai jokin... niitä on useita. Niinkuin lintuparvi. Ne ovat liian harvassa ollakseen lintuparvi. Ne täyttävät koko auringonlaskun taivaanrannan. Niitä on paljon ja ne lähestyvät. Ne muuttavat väriään. Niinkuin hopeaa tai kiiltävää.
Pisteestä erottuu jalka, joka roikkuu sen alla. Ne näyttävät aivan kuin suurilta voikukan siemeniltä, jotka leijailevat tyynellä taivaalla. Päällä on harsomainen levy niin kuin voikukansiemenissä mutta ei samanlainen ja jalassa paksunnos kuin siemen mutta ei kuitenkaan ole siemen. Nyt lähimmässä eroittaa jo yksityiskohtia, kuin hyönteisen kitiinikuoressa, uurteita, siemenessä kitiinikuoren väreissä kiiltelevät silmät, ei niin kuin hyönteisellä vaan tasaiset kuperat levyt. Minulla on kylmä hiki. Olen jäykistynyt kauhusta. Mieleni haluaa paeta mutta ruumiini ei tottele. Jokainen karvani sojottaa pystyssä ja minun on kylmä. Ensimmäinen niistä lentää ylitseni, ohitseni. Se ei huomannut minua, tai ei välittä. Muita on sadoittain taivaalla ja ne laskeutuvat koko ajan alemmas. Joku niistä saattaa nähdä minut mutta en pysty liikkumaan...

Eteen aukenee äiti meri ensimmäistä kertaa pienessä elämässäni. Sen käsittämiseen kuluu tovi. En pysty hahmottamaan sen muotoa. Minusta se päättyy ikään kuin johonkin viivaan, pian jonkin matkaa rannasta. Meressä, rannan edustalla, kelluu aaltojen sylissä tämä suunnattoman suuri uiva maja. Se poikkeaa täysin kanootista, jollaisia on kylässämme. Tämä on kooltaan käsittämätön.
Olen aivan vakuuttunut, ettei näin suuri esine pysyisi veden pinnalla. Siinä täytyi varmasti käyttää noituutta. Sen keskivaiheilta nousee taivasta kohti puupylväs, kuin toteemi, jota risteää toinen puu, johon on nyytiksi kiinnitetty kangasta.
Kurkistan laidan yli. Koko komeus on väritetty voimakkain värein. Kelluvan majan veden läheiset kyljet ovat ruskeat mutta hieman veden rajan yläpuolella kulkee voimakasvärinen viiva. Viivan yläpuolella on väripinta, joka on jaettu pieniin nelikulmioihin kolmessa rivissä. Jokaisen kulmion keskellä yläosassa on musta aukko. Kuin ikkuna. Kaiken yläpuolella on varsinainen maja, kuin maja majan päällä. Se on tämän kelluvan talon toisessa päässä. Se on mielestäni kookkaampi kuin päällikön maja kylässä. Kelluvalla talolla on pelottavan näköinen pääty. Se muistuttaa jaguaaria, mutta sillä on tukka. Alas veden rajaan on maalattu suuret silmät. Olihan sen nähtävä, minne se on menossa. Tässä kohtaa seison nyt Kastehelmen kanssa, koska tänne meidät oli kannettu juoksevien jättiläisten jaloista.

Kyläläisten kanootit kelluvat kunnioittavasti jonkin matkan päässä. Jokilaulu on sekoittunut meren ääniin mutta miehet näyttävät laulavan edelleen ja heiluttelevat sulkakoristeisia keihäitään. Juhla-asuinen päällikkö erottuu voimakkaana hahmona kanoottirintaman keskellä.
Kestää jonkin aikaa, kun Azteekit hääräävät uivan talonsa mieleiseensä kuntoon. Melkein kaadun miesten kiskoessa jotakin raskasta esinettä merestä kummallisella laitteella. Se ei näyttänyt tarvitsevan suunnattomia voimia kahden miehen käyttää. Samanlainen toimenpide tehdään myös toisella puolen kelluvaa taloa. Kun kuulen meren kohahduksen ja raskaan kolahduksen talon seinässä, ryntään uteliaana kurkkimaan reunalle. Vedestä on noussut merkillisen muotoinen musta möhkäle, joka nostetaan ja kiinnitetään talon lattiaan. Siihen on jäänyt hiekkaa ja meren eläviä.
Tunnen kuinka maa allani on epämääräisessä liikkeessä ja kauemmaksi etääntynyt kanoottiarmeija näyttää keikkuvan holtittomasti. Olisin ollut varma, että näin juuri tapahtuu, ellei rantamaisema heidän takanaan olisi samassa liikkeessä. Itse en meinaa pysyä pystyssä.
Minulle tulee paha olo.
Räjähtävän kolinan säestyksellä työntyy talon seinistä pitkien seipäitten massa ulos kohti vettä. Säikähdän niin, että lasken vedet lattialle. Minusta tuntuu, että talo oli muuttunut eläväksi, jalkojaan oikovaksi, suunnattomaksi merihirviöksi. Seipäät uppoavat veteen ja alkavat liikkua rytmikkäästi talon uumenista kuuluvan kumahtelun rytmiin. Kanoottijoukko pienenee pienenemistään, vaikka näen, että ne olivat alkaneet meloa samaan suuntaan saattaakseen meidät matkaan.

Jumalten päällikkö on seissyt selkäni takana kai jonkin aikaa. Käännähdän ympäri. Hän katsoo minua ystävällisin silmin ja minun tulee parempi olla. Aivan kuin isäni katsoisi minuun hänen silmillään. Merenkäynti voimistuu jatkuvasti ja jonkun komennon seurauksena muutama mies kiipeää puupylvääseen irrottamaan suurta kangasta. Se laskeutuu tuulessa pullistuen, köysien pidellessä sitä paikoillaan alareunasta. Sitä kiristetään hieman ja voimakas nykäisy osoittaa talon kiihdyttävän vauhtiaan. Merta kauhoneet puukepit katoavat seinien sisään ja vain meren kohina säestää tasaista uljaalta tuntuvaa kulkua. Tiedän, että se on taikuutta.

Eräs miehistön jäsenistä tulee luoksemme. Hän osoittaa allamme olevaa taloa ja kutsuu sitä laivaksi. Hän tarttuu käteeni ja vetää meidät mukaansa.
Kuljemme hänen perässään kuin kaksi sorsan poikasta. Pidän Kastehelmeä edelläni, koska pelkään hänen eksyvän tai putoavan mereen. Kävelemme kolmisin laivan siihen osaan, jossa olin jokin aika sitten katsellut nousevan auringon polkua. Siellä voimakas meren pärske heittelee vesihelmiä päällemme aina, kun suurempi aalto kohtaa laivan. Vesi maistuu suolaiselta. Tuijjotan lumoutuneena meren ja taivaan rajaviivaa joka oli alkanut liettyä yhteen, niin, ettei ollut mahdollista sanoa missä meri päättyi ja taivas alkaa.
Muistin silloin kertomuksen taivasmerestä, jonka olin isältäni joskus kuullut. Tätäkö kertomus tarkoitti? Taivasta, joka yhtyi mereen.
Miten jumalten kaltaiset Azteekit aikoivat selvitä kohdatessaan maan äären? Onko Azteekkien maa maan äären tuolla puolen? Asuvatko he taivasmeressä? En pystynyt esittämään kysymyksiä, joten minun tuli vain luottaa jumalaisiin Azteekkeihin.

Mies nykäisee olkapäästä minut jälleen liikkeelle. Kuljemme toista laitaa kohti takaosaa, jossa laivan maja sijaitsee. Emme kuitenkaan käy majassa, vaan sivuutamme sen ja saavumme paikkaan, jossa seisoo kaksi miestä pidellen käsissään kahta pitkää veden alle ulottuvaa puuta. He näyttivät mitä ovat tekemässä muuttamalla puitten asentoa, jolloin laiva kallistuu niin, että lennämme sisareni kanssa jaloilta. Takana seisova mies ottaa meidät ystävällisesti kiinni matkalla kohti laivan seinäpuita. Ihmeellistä. Näin valtava uiva maja, joka kulkee noituudella, tottelee kahta miestä... niin, tietenkin jumalaa.
Alan olla yhä syvemmin vakuuttunut Azteekkien jumalisesta olemuksesta ja uskon heidän pystyvän jopa maan äären ylittämiseen, mikäli se olisi tarpeen.

Jatkamme tutustumismatkaamme takaisin keski laivaa... kohden. Laivahan se kelluva talo on, jumalten nimeämänä.
Keskellä laivaa on lattiassa aukko, josta johtaa tikkaat alas. Nostan Kastehelmen selkääni, sillä minusta tikkaat näyttävät kyllin vaikeilta jopa itselleni.
Aluksi emme näe kirkkaasta päivänvalosta tulleina mitään ja pysähdymme, kunnes silmät tottuvat puolihämärään. Valoa tänne alas tihkuu ainoastaan äskeisestä kulkutiestämme, sekä ulkopuolelta, näkemieni pienten aukkojen kautta. Ilma haisee tunkkaiselta, joltain tuntemattomalta pistävältä, sekä merivedeltä ja ihmisen hieltä.
Laivan seiniä kiertää usealla tasolla pitkät istuimet, joilla istuu miehiä vilkkaasti keskustellen ja joitakin minulle tuntemattomia pelejä pelaten. Täällä näen myös laivan kyljistä sisään vedetyt kepit siistissä ojennuksessa. Tällainen määrä ihmisiä siis liikuttaa laivaa silloin, kun tuo ylhäällä pullisteleva kangas ei ollut noituuksineen käytössä.
Azteekkien aurinkokankaan voima vastasi näin monen miehen työtä. Ei ihme, että siinä koreili aurinko, korkein jumaluus, kuvattuna keltapunaväreissään.

Peräosassa on pieni aitaus, molemmilla sivuilla erillinen. Niissä on muutama eläin, joita en tunnista. Aitauksen jälkeen on ovellinen huone, jossa näyttää olevan ruokaa ja suuria ruukkuja. Näen siellä roikkumassa tuttuja elintarvikkeita: kuivattua lihaa ja kalaa. Astioissa jauhoja, juureksia, munia... suuria munia. Kuljettuamme laivan mitan täällä alhaalla, edes takaisin, nousemme jälleen päivänvaloon.

Kun pystymme näkemään häikäisyltä, suuntaamme kulun kohti laivan majaa, kuten sitä itse nimitän. Oppaamme liikuttaa jotakin laitetta ovessa ja ovi kumahtelee. Tarkemmin katsoen laite muistuttaa ihmisen nyrkkiä, joka on tehty jostakin raskaasta aineesta. Hän avaa oven ja astumme Azteekkien ylijumalan majaan. Ylijumala istuu pehmustetulla tuolillaan, joitakin kirjavia kangaspaloja levitellen. Seinillä roikkuu vastaavan näköisiä kankaita. Niiden pääväri on sininen, ja niissä on paikoin vihreitä läiskiä, jotkut taas ovat enemmän vihreitä. Yhdessä niistä on sisiliskon tai alligaattorin kuva. Osaisin kyllä piirtää itse paremman.
Minusta kankaat ovat kauniita ja niissä on paljon erikoisia yksityiskohtia, kuvia ja viivoja.En ihmetele lainkaan miksi Azteekkien päällikkö niitä tutki niin innokkaasti.
Yksi pala on levitetty tasolle, hänen eteensä. Siinä on merkillisiä pyöreitä levyjä ja piirrettyjä merkkejä sen pinnassa. Hän viittaa meidät vierelleen ja osoittaa jotakin kohtaa sinisellä kankaalla. Minua kiinnostaa enemmän aurinkometalliset sormukset hänen sormessaan. Ne ovat taidokkaasti muotoillut eläinten ja ihmisten muotoihin ja niissä kimaltelee kaiken värisiä kiviä.
Katselen hänen osoittamaansa kohtaa kankaalla mutta en näe siinä mitään. Sitten hän siirtää sormensa osoittamaan kankaan toisessa reunassa olevaa vihreää pintaa, jota rikkoo kiemurtelevat siniset madot.
Nyt näen hänen sormensa yläpuolella jonkun kuvioryhmän, kuin pienen maton ja pienen pyöreän koristeellisen läikän ja nyökkään hyväksyvästi. Minustakin se on hyvin kaunis.

Azteekki nousee tuoliltaan ja osoittaa meille huoneensa nurkkaan sijattua makuusijan näköistä aluetta. Hän työntää meitä sitä kohden ja taputtelee sen päällä olevaa peitettä. Kun en ota ymmärtääkseni hän kellistää meidät siihen leikkisä hymy huulillaan, osoittaen, että saamme nukkua siinä matkamme aikana.
Minua kauhistuttaa. Entä jos Kastehelmi kastelee hänen hienon vaatteensa ja ylimalkaan, miten me tavalliset kuolevaisten lapset rohkenemme ummistaa silmämme näin korkea-arvoisessa ja jumalallisessa seurassa.

En uskalla liikahtaa paikalta, mihin Azteekki on minut kumonnut. Olin jäänyt ilmeisesti hassunkuriseen asentoon, kun Azteekki oikoo jäseniäni ja silittää hiuksiani rauhoittavasti. Pikkusisareni vähät välittää makuusijansa sijainnista ja on kait väsynyt alkumatkan koettelemuksista. Hän nukahtaa heti. Minä en kykene ummistamaan silmiäni ja kun oppaanamme toiminut mies on poistumassa majasta, liityn häneen ja katson ovea kysyvästi. Azteekki nyökkää. Seuraan miestä ulos. Hänellä on mukanaan jokin metallinen laite. Se muistuttaa mielestäni hämähäkkiä tai krapua ulokkeineen. Hän kulkee aluksi laivan perään ja osoittelee laitteella silmän tasalta johonkin kaukaisuuteen, jossa minun silmäni eivät näe enää mitään, rannikon upottua meren laineisiin. Sitten hän kävelee keulaan ja tekee vastaavia liikkeitä hieman eri suuntiin. Olen varma, että ne ovat taikoja maan äären ylittämiseksi tai ainakin meren lepyttämiseksi suosiolliseksi matkaamme varten.
Sitten hän menee takaisin laivan majaan. En uskalla enää seurata häntä, sillä minua pelottaa ajatus, että joutuisin nukkumaan Azteekkien päällikön majassa.

Aurinko painuu taivaan rannalla pilveen ja ilta hämärtyy nopeasti. Yritän pii­loutua kannelle mutta se on liian paljas antaakseen pakolaiselle minkäänlaista suojaa. Keskipuusta on kangas kääritty ylös. Laiva liikkuu miesvoimin verkkaisesti tasaisen rummutuksen tahdissa. Liaanin paksuiset köydet muodostavat kannelle kauniit kiekot, joista yhden sisään käperryn nukkumaan.

Herään seuraavana aamuna Azteekkien Jumalan majassa. Hän oli varmaankin yöllä etsityttänyt minut käsiinsä ja kannattanut minut majaan. Säpsähdän hieman. Hänhän saattaa olla vihainen, kun olen pakoillut hänen tahtoaan.
Azteekin vuode roikkuu seinällä. Se keinahtelee laivan tahdissa ja näyttää komealta vuodehuopineen. Niissä on koristeellisia tupsuja ja koreita värejä ja aurinkometallia kirjailuissaan.
Ovella kumahtelee samoin kuin eilen tullessamme. Sisälle astuu mies kantaen kolmea ruukkua naruista. Ruukuista leviää hyvä tuoksu majaan ja Azteekki herää nousten vuoteeltaan. Hän näyttää kovasti ihmisen kaltaiselta unenpöppörössään. Samalla tunnen Kastehelmen liikahtavan vierelläni. Muistan silmänräpäyksessä, että hän saattaisi kastella millä hetkellä tahansa jumalaisen huovan ja tuuletan hänet sylissäni ulos. Enkä yhtään liian ajoissa. Pissavana seuraa meitä laitakaiteelle asti, jonka yli koitan parhaan taitoni mukaan sisartani roikottaa. Ruokaruukkuja kantanut mies syöksyy perään ja tarttuu olkani yli Kastehelmeen. Hän luulee varmaan, että olen heittämässä siskoa laidan yli.
Mies raahaa minut miltei kovakouraisesti takaisin majaan ja sysäsee Azteekin eteen. Olen varmaan hölmistyneen näköinen. Azteekki on oivaltanut tilanteen oikean laidan osoittaen hymyillen saviruukkua, joka oli asetettu makuusijan viereen. Se tuoksahtaa hieman virtsalle, joten ymmärrän, että vastaisuudessa Kastehelmi istutettaisiin sille.
Soutajat näyttivät ruikkivan laidan yli. Minä yletyin ainoastaan johonkin rakoseen tai isompaa hätää varten rakennettuun laidan yli ulottuvaan ulokkeeseen, josta oli suora reikä mereen.

Laiva kulkee aurinkovaatteella, vaikka aurinko itse pysyttelee jossain pilvien takana piilossa.
Nyt vasta huomaan, että merenkäynti on eilisestä yltynyt ja laiva keinahtelee voimakkaasti puolelta toiselle. Oli ollut jopa vaikea kulkea suoraan juostessani kannelle.
Tunnen meren voiman. Se heittelee jumalten laivaa vaivattomasti kuin tyhjää maitopähkinää. Laineet ryöpsähtelevät silloin tällöin yli koko kannen ja meitä kielletään tulemasta ulos majasta. Aurinko otetaan pois puustaan ja sisällä olevat miehet kuljettavat laivaa taas seipäillä. Se näyttää kyllä epätoivoiselta, koska välillä kepit olivat kokonaan irti vedestä ja välillä hyvin syvällä. Kastehelmi oksentaa makuusijalle ja minullakin on hirvittävä olo. Vatsaani kiertää ja pääni tuntuu paksulta. Yökkään Kastehelmelle varattuun ruukkuun. Oksentelemme vuoroin Kastehelmen kanssa ja sairaus vie voimat niin, etten enää tajua aikaa enkä paikkaa.

Olemme ilmeisesti maanneet sairaina päiviä, kun herään tyyneen pimeyteen. On yö. Muistan vain katkonaisesti, että minua oli juotettu väkisin muutaman kerran, vai oliko se vain yhden kerran, joka oli unessani toistunut painajaisen tavoin. Kastehelmi tuhisi vieressäni ja oli ilmeisen autuaassa unessa. En pysty nousemaan makuusijaltani, vaikka ruumistani pakottaa liikkumisen puutteesta. Pyöriskelen makuullani niin paljon, kun tilaa on. Nousen välillä pimeydessä istumaan.
Oloni paranee sen verran, että saan unesta uudelleen kiinni ja herään seuraavana päivänä auringon paistaessa jo korkealta. Azteekki tervehtii elävien joukkoon palaamistani ystävällisellä hymyllä ja kaikki tuntuu olevan ennallaan. Hän koputtaa kädessä olevalla sauvallaan lattiaan ja hetken kuluttua meille tuodaan hieman ravitsevaa keittoa, josta tunnen voimieni palautuvan.

Meidät viedään ulos. Azteekki nostaa molemmat väkeville käsivarsilleen. Hän nyökkää päällään meren taakse, jossa näen vihreän, kumpuilevan nauhan kiemurtelevan. Se on kuin käärme. Lähestymme käärmejuovaa ja siinä alkaa erottua ranta, metsää ja vuoria. Se on suuri maa. Olen varma, että olisimme perillä ja kiitän suojelushenkiä ja Azteekki jumaliani onnesta ja sallimuksesta, joka on kuljettanut meidät tänne hengissä.

Laiva kääntyy syvään lahteen, jonka perällä näen vaaleita oudon muotoisiksi veistettyjä kalliota. Koko vuoren rinne on täysin tasaisiin muotoihin veistetty. Siten, kuin isäni olisi veistänyt tahtomiaan koristeita puuhun. Vuori laskeutuu lahden perällä mereen yhtä koristeellisena.
Laivassa syntyy meteli, kun Azteekkien päällikkö huutaa jotakin. Kepit työntyvät veteen ja aurinkovaate kiedotaan puunsa ympärille. Laiva ajautuu verkalleen kohti puista rakennelmaa ja kohta näyttää siltä, että se aikoo törmätä siihen. Säikähdän ja juoksen pois laidalta. Se huvittaa Azteekkia ja saa hänet naurahtamaan.
Laiva kääntyy hieman ja miehet rannalla ottavat sen vastaan olkipaaleilla. Se pysähtyy kevyesti. Köysiä lentelee ilmassa ja ne kiinnitetään rannan paaluihin.

Miehiä juoksee laivaan ja laivasta pois mutta meidän ei anneta mennä maan kamaralle, jota olen jo päiviä kaivannut jalkojeni alle. Olen myös jännityksellä odottanut miltä jumalten valtakunta näyttäisi.
Kurkimme laivan laitojen ylitse vuoren merkillisiä, kivestä veistettyjä muotoja. Ne ovat ilmeisesti jumalten majoja, koska jumalat kulkivat niihin aukoista sisään ja ulos. Ne olivat suoraseinäisiä ja niissä oli useita nelikulmaisia aukkoja. Katot olivat tasaiset ja tuntui, kun majat olisivat olleet kaikki samaa vuorta. Vain jumalat pystyvät tekemään sellaisia

SIELUN JA RUUMIIN RAVINTOA

- Hyvä jumala! Oletko sairas?
- A... anteeksi. En... haluaisin vain, että jumala päästäisi minut maihin...
- Mitä sanoit? Kummallisella äänellä.
- Hetkinen... niin olihan teillä sitä kahvia? En ole lähiaikoina ollut oikein
kunnossa. Mitä nyt?
- Olin niin huolestunut sinusta. Noin komea nuorimies heikkona. Tuijotit vain eteesi...
- (Jumalauta. Se ei enää välitäkään paimentaa tota kylpytakkiaan). Oho. Hemmetin byysat...
- Anteeksi mutta avasin äsken sinulta vyön, kun luulin, että olit menettänyt tajuntasi. Ei sinun tarvitse minua ujostella. Olen nähnyt aiemminkin miehiä... alushoususillaan...
Meinasin juuri soittaa ambulanssin... mutta sitten kuulin sinun sanovan jotain. Onko sinulla jokin tauti? Kaatumatauti, sokeritauti tai...
- Ei... ei se o mitään. Oon vaan syönyt ja nukkunut viime aikoina kehnosti. Yleistä heikotusta. Pitää vähän skarpata elämäänsä.
- Oo... olenko minä mielestäsi vanhan akan näköinen? Luulin aluksi, että
tuijotit minua...
- Päin vastoin... Rouva on oikein hyvin... säilyneen näköinen. Vois sitä tuijottaakin.
- Tarvitset hellyyttä... luulen... haluaisin auttaa ja hoivata...
- Totta. En o saanukkaa pitkää aikaa... hellyyttä.
- Kahvi taisi jäähtyä.
- Haluatko, että keitän uutta?
- Hitto. Kello on kolme. Mulla on auto täynnä koneita. Sopiiko ne kahvit joku toinen kerta kiitos.
- Olet aina tervetullut muru.

- Haloo! Onks Mirkku... kiitos... Hei Mirkku.
- Hei.
- Vieläkö mökötät.
- Enkai mä mitää mökötä. Mä... mä styylaan yhen toisen kanssa.
- Älä. Ei kai vaa se Elvis... sieltä Bottalta?
- Sama kai toi sulle kuka.
- Onks nää viimeset sanas mulle?
- Ei. Ne sä oot jo kuullu. Et moido.
- Mirkku.... Halooo.... Perkele. Iski luurin korvaan. Täytyy olla raju jätkä
kiikarissa. Miten se voi tollee. Neljä yhteistä vuotta puhallettu tuuleen. Niiku ei mitään. Pois pyyhkäisty. Mitä se oikee odotti multa. Enkö ollu kyllin hyvä sängyssä, enkö tanssittanu tarpeeks?
Mua jurppii se kihlajaisjuttuki. Mitä sekin nyt muuttais, jos oltais oltu muka kihloissa. Oisko naiminen jotenkin makeempaa tai mitä. Se varmaa luulee, et toi rasvis tsöpaa sille jonkun rihkamasormuksen ja vetää viiksee oikeen koristeitten kera. Mirkulla on nii makeet reidet... voi Mirkku... Oli se kyllä vähä määräilevä välillä. Melkeen ku mutsi. Se ei tykänny mun kavereistakaa. Sen mielestä kaikki oli rupusakkia. Ryypättii kuulemma liikaa. Onks toi ny pari iltaa viikossa liikaa, muutama snubu. Treeneissä tuli otettuu. Nii ja tietysti keikoilla. Onks joku nähny selvää muusikkoo. Vaa joku kusipää pystyy siihe hommaan selvin päin. Musastakaa se ei välittäny muuten ku, et piti tanssia. Tanssia ja tanssia ja vielä kerran tanssia. Eikä se tykänny ees slovareista, ku pääsin vähä liian likelle hinkkaa sitä. Voi Mirkun pienet rinnannypykät... Mä en kestä. Pahinta on just se et joku Elvis-klooni-rasvis vie sen nokan alta. Ja millä ihmeen lihaksilla? Mitä sil oli mutsiaki vastaan? Nehä tuli nii hyvin toimee. Vai näytteliks se vaan... Tästä fiiliksestä versois varmaan hyvä bluussi.

- Tule Pentti kahville!
- Kiitti. Mä lopetan vaan tän nuotinnuksen johki sopivaa kohtaa... Tai sama kai mihi. En pysty yhtää keskittyy.
- Miten sinä näytät nykyään niin kalpeelta?
- Emmä tiä. Ei kai oo tullu huolehdittua kunnosta.
- Et tietenkään käy syömässä? Eväitäkään et ollut syönyt. Kalliit leivät menee hukkaan. Saat ottaa ne huomenna uudestaan mukaan. Uusia en tee.
- Ei sitä aina ehi. Eilenki kaatovat päälle semmosen kuorman, et hyvä et hengissä alta selvis.
- Kyllä sitä täytyy lakisääteinen ruokatauko olla.
- Kyllä kai. Me sanoo se niille piiskureille.
- Pitääkö mun tulla ne sun asiat selvittämään. Sä voisit maksaa muuten ens tilistä vähän enemmän, kun mulle tuli verovirastosta joku maksu.
-Mikä ihmeen maksu?
-Tuossa se on hyllyllä. En minä siitä mitään ymmärtänyt. Kai ne virastossa tietää ja oikein laittaa.
-Hetkinen arvioverotus... täähän on selvä mätky suomeksi. Ja mistä helvetin tulosta ne sua mätkii. Mä soitan huomenna tonne ja saavat jumalauta selvittää miten leskeneläkkeestä voi syntyä mätkyjä... Se talo on dillejä pullollaan. Mä... tota... tota...

KIVETTYNYT PUUMA

Yötaivas on oudon kuulas. Voin nähdä syvälle tähdistöihin ja koko taivaan pohja on valaiseva. Pimeyttä ei tunnu olevan lainkaan. On erilaisia hämärän sävyjä ja vihertävää. Liitelen tähtien ja planeettojen seassa... niitä on loppumattomasti... loputtomasti... Taivas, ruumiisi on loputon.

Kun aurinko alkaa laskea mailleen, olemme edelleen laivassa ja joudumme pettyneinä käymään vuoteellemme. Azteekki ymmärtää meitä mutta kohottelee hartioitaan ja silittää lempeäsi molempien päätä.
Seuraavana aamuna laiva lähtee aamutuulten mukana merelle hämmästykseksemme.
Emme kai olleet perillä... vai menemmekö takasin...
Aikamme ei tahdo aluksi kulua. Sitten muistan eräässä osassa laivaa olleet eläimet. Niitä kuljetetaan mukana ilmeisesti ruuaksi, koska keittoa kantanut mies haki silloin tällöin yhden lemmikeistämme. Samana päivänä saimme aina jotain liharuokaa. Minun on vaikea niellä sitä, koska näen yhä silmissäni eläimen luottavaisen katseen, kun olin ruokkinut sitä, tai rapsuttanut sitä korvan takaa. Vein eläimille omasta ruoka-annoksestani aina makupaloja. Siitä Azteekki ei oikein pitänyt, että saatoimme nukkuakin niiden kanssa.

Kun olemme kulkeneet jälleen useita päiviä merellä, jossa maata ei ollut näkyvissä, Azteekki vinkkaa minut luokseen ja näyttää sinikirjavaa kankaan palasta. Hän näyttää tällä kertaa sinisen värin keskellä olevaa suurta vihreää, liskon muotoista läikkää ja sen toisessa päässä, sinisen suoran viivan jatkeena olevaa ruudullista kuviota. Nyökkään jälleen hyväksyvästi. En ollut perillä Azteekin leikistä kangaspaloillaan mutta koska se näyttää häntä kovasti huvittavan, seuraan hänen toimiaan kohteliaan uteliaana. Nostaessaan sormensa kankaalta hän näyttää molempien käsien sormia, merkitsevästi heristäen. Näytän hänelle omia sormiani samalla tavoin. Se saa hänet nauramaan. Jokin leikki se kait sitten oli.

Toisinaan miehet heittävät laivalta mereen harvoja kankaita. Niihin tarttuu
paljon kaloja, ja ne syödään maukkaiksi paistettuina.
Näemme merellä valtavia petoja. Ne ovat jumalten laivaakin isompia ja
Azteekkikin katselee niitä vakavin ilmein. Pedot suihkuttavat ilmaan mahtavia vesisuihkuja, jotka kantautuivat sumuna laivalle asti. Eivät ne tohtineet koskea jumalten laivaan. Kun jättiläiset sukeltavat aaltoihin, eikä niitä sen koommin näy, rauhoittuu Azteekki ja jaksaa taas hymyillä meille.
Näemme myös iloisia suuria kaloja, jotka leikkisästi hyppelevät laumana
laivan ympärillä. Ne eivät hermostuta lainkaan Azteekkia. Hän on innoissaan ja heittelee niille kaloja palkinnoksi esityksistään. Ne osaavat ottaa kalansa kiinni jopa ilmasta.

Erään päivän laskiessa iltaan ryntää Azteekkien päällikkö luokseni laivan
perään. Olen katselemassa laskevan auringon valossa upeana aaltoilevaa merta ja valkeitten merilintujen kaartelua laivan yläpuolella. Hän tarttuu olkapäähän ja taluttaa minut keulaan. Hän osoittaa johonkin eteenpäin. En näe muuta kuin merta. Hän asettaa silmäni eteen merkillisen putken ja pitää toista silmääni peitossa kädellään. Putkessa häämöttää valo. Sehän saattoi olla joku taikakalu.
En uskalla vastustaa Azteekkia joten tuijotan valoa putkessa. Se muodostuu ikään kuin pienistä pisteistä, niin kuin tulikärpäset istuisivat rivissä. Azteekki kohottaa nyt puolestaan itse putken silmäänsä ja näyttää tyytyväiseltä.
Ilta muuttuu yöksi ja laivan keulan suunnassa alkaa paljainkin silmin näkyä
valopisteitä. Silmäputki onkin siis jokin ennustusväline. Meitä ei pakotettu
nukkumaan vaan saamme seurata valojen lähestymistä. Valot muodostivat kaksi pisteriviä, jotka pikkuhiljaa, laivan edetessä, asettuvat nuolen kärjen muotoon, jolloin laivan suunta käännetään niitä kohden.

Aurinkokangas oli kääritty mastosta aikaa sitten ja laiva kulkee keppivoimalla.
Mitä lähemmäs valoja saavumme sitä enemmän näemme muita pieniä valopisteitä kaukana nuolen kärjen suunnassa. Ne muodostavat jonkinlaisen valovuoren, joka leijuu pimeydessä.
Kaikki tämä näyttää hyvin ihmeelliseltä. Olen vakuuttunut, että nyt lähestymme jumalten valtakuntaa.
Yksittäinen valo ei ole kuten nuotio vaan se on ikään kuin piste. Nyt alkoi näkyä jo jotakin muuta lähimpien valojen ympärillä. Ne ovat kuin kivettyneitä jättiläismäisiä ihmishahmoja, jotka pitelevät valopalloa korkealle kohotetussa kädessään. Ne seisovat kahdessa rivissä ja laiva lipuu miesvoimin niitten keskellä.
Tunnelma on jumalallisen juhlava. Laivalta ei kuulu muuta ääntä kuin tasainen rummutus ja soutukeppien kohahdukset. Vesi on miltei tyyni, kohisten rauhallisesti laivan kyljissä.

Valoa kantavat jättiläiset jatkuvat loputtomana rivinä laivan molemmin
puolin. Ensin vedessä jalustallaan seisten, sitten jumalten muovaaman joen rantavalleilla. Reunus oli suora kuin jousen jänne ja niin säännöllisen muotoinen, ettei luonto, eikä ihminen sellaista pysty ikinä tekemään.
Lähestymme arvokkaasti jotakin valoisampaa aluetta edessämme. Se näyttää kauempaa katsottuna muodottomalta, enkä käsitä mikä se voisi olla. Vähitellen hahmottuu eteen levennys tässä jumalten muotoilemassa joessa ja laivamme vetää suotukeppinsä sisälle kolinalla, joka säikäyttää minut pahanpäiväisesti, vaikka se on tapahtunut vastaavalla tavalla lukuisia kertoja matkan aikana. Nyt on vain niin rauhallista ja mielenkiintoni on jossain kaukana laivan ulkopuolella.
Pomppaan ilmeisesti silminnähden, koska takanani seissyt Azteekki taputtelee minua hartioihin huvittuneena.

Laivasta heitetään jälleen köysikimppuja maihin käsiään ojenteleville ihmisille. Ihmettelen, miksei täällä ollut mitään vastaanottorituaalia. Jumalten luoman valon alueella on tuskin kourallista miehiä, jotka vain hääräävät köysien parissa ja kantavat jotakin puulevyn näköistä kohti laivaa.
Puu kaadetaan romahtaen laivan kannelle. Sille juoksee miehiä laivasta erilaisia nyyttejä käsissään.
Olisimme jääneet juoksevien jalkoihin, jollei takana seissyt mies olisi kaapannut meitä voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut meidät puuta myöten maankamaralle. Perässämme kävelee Azteekkien päällikkö rauhallisin askelin ja hetkeksi juoksu pysähtyy, jatkuen jälleen samanlaisena Azteekin päästyä rannalle.

Jatkamme matkaa välittömästi Azteekin jäljessä kohti pimeää luolaa vuoren seinämässä. Tai ei se kai sittenkään ollut vuori, vaan vuoresta leikattuja vuoren kokoisia jumalten asumuksia. Niiden todellisia mittasuhteita, on pimeästä johtuen, vaikea hahmottaa.
Luola on veistetty säännöllisen muotoiseksi ja siinä seisoo kivipylväitä tiheänä metsänä.
Kävelemme jonossa, Azteekki edellä ja laivasta mukaamme lähtenyt mies perässämme. Azteekilla on kädessään astia, jossa palaa pieni liekki. Se valaisee kappaleen matkaa maata edellämme ja sivuillamme. Luola aukenee solaksi, joka risteilee välillä eri suuntiin. Ympärillä jatkuu loputtomalta tuntuva vuorten massa.

Vihdoin näkyy jossain kaukana edessämme valoa ja sen tavoitettuamme,
eteemme aukeaa laajempi valaistu aukio. Sen keskellä on tumma, kivettyneitten ihmisten muodostama ryhmä. Siinä on muutama lapsi, joilla on hartioillaan suuri kala, ja kalan suusta valuu katkeamaton vesivirta, kuin vuoripuro.
Mitähän lapsiparat olivat mahtaneet tehdä, kun ne oli noiduttu kiviksi. Minä aion olla entistä tottelevaisempi.

Astumme sisään eräästä oviaukosta ja vastaamme tulvahtaa lämpöä ja valoa, sekä lihava, jättimäinen naisihminen. Hän ottaa miehiltä kantamukset, laskien ne lattialle seinän viereen. Nainen johdattaa meidät peremmälle.

Jumalten asumus on sisältä yhtä mittava kuin ulkoakin. Asuintiloja jatkuu
loputtomiin, jykevin portein ja käytävin tai portain, toisistaan erotettuina.

Seinillä on kuvia, ihmisiä ja maisemia, sekä kivetettyjä ihmisiä seisomassa huoneissa ja käytävissä. Kivi-ihmiset, sekä maalaukset, näyttävät aivan eläviltä. Jos en olisi käsin tuntenut niitten kuollutta kylmyyttä en olisi pelkin silmin niitä kiveksi uskonut. Tämä kaikki on ymmärrykseni tavoittamattomissa.

Meidät kuljetetaan huoneeseen, jossa on toinen huone keskellä lattiaa. Se
on kirkasvärisin, lämpimin vaattein peitelty ja sen kulmista kohoavat kauniisti koristellut puupylväät, jotka kannattavat kankaista kattoa. Katon reunoista riippuu lukuisia tupsuja. Se näyttää pieneltä jumalalliselta asunnolta. 
 Suuressa huoneessa on lisäksi kirkasvärisiä vaatteita ja eläinten taljoja lattialla ja eräällä seinällä on koristeellisin puulevyin suljettu aukko. 
Yhdessä nurkassa istuu kivettynyt eläin. Se muistuttaa mielestäni puumaa. Säikähdän, sillä olihan puuma juuri se eläin, joka oli riistänyt minulta vanhempani.

Kun meille oli osoitettu, että meidän tulisi nukkua tässä huoneen keskellä olevassa majassa, meidät jätetään hetkeksi kahden.
Sisareni takertuu jalkaani ja osoittaa nurkassa istuvaa eläintä. Minulla oli täysi työ rauhoittaa hänet ja saada omin käsin toteamaan, että se oli muutettu kiveksi. Todisteeksi potkaisen kivipuumaa ja loukkaan varpaani. Kerron sisarelleni, että täällä kaikki paha muutetaan kiveksi. Julma rangaistus noille ihmisparoillekin.

Kierrän huonetta silmät suurina ihmetellen, kun ovelle koputetaan ja
huoneeseen tulee jälleen sama jättiläisnainen, kantaen kahta ruukullista jotakin höyryävää juomaa. Lähtiessään hän painaa huulensa meidän molempien otsalle ja hymyilee aurinkoisesti.

Maistan juomaa. Se on makeaa ja maitopähkinäjuoman kaltaista. Olin
tuntevinani hunajan tuoksun ja maun ja jotakin vierasta, jota en ollut aiemmin eläessäni maistanut.
Juomme juoman hyvillä mielin ja vatsaani kalvanut nälkä, jota en oikeastaan aikaisemmin ollut lainkaan huomannut, kaikkosi. Unen raskaus valui jäseniin. Siemaisen viimeisen pisaran sisarenikin maljasta, hänen torkahdettua istualleen lattialla olevalle taljalle...

TERKKARILLE

- Penttiii... heräää...
- Öööö...
- Mitä sä tuijotat... ihanku sä olisit tajuton. Istut ja tuijotat. Mä oon puhunu sulle niitä näitä ja siinä sä vaan toljotat. Tarviitko sinä lääkäriä? Vienkö minä sinut sairaalaan?
- Älä... ei se mitään tää... on ihan ohimenevää... sitä on liikkeellä... jotain flunssaa.
- Älä poika höpötä. Tollanen ei ole kuule normaalia. Sinä lähdet just nyt sairaalaan. Minä tuun mukaan, ettet pyörry matkalle.
- Emmä tähän aikaan vuorokaudesta mihinkää lähe. Nukutaan huomiseen. Lupaan mennä terkkarille huomenna. Jumalauta. Istun siellä puolipäivää ja minkä takia. Vaan siksi, että silloin tällöin nukahdan...
- Multa on mies jo mennyt. Haluaisin pitää poikani. Huushollinpito on kallista. Lesken eläkkeellä en pärjää. Toi on joku tauti. Noin nuori vielä ja kaikenlaisia kohtauksia. Iäkkäillä niitä on luonnostaan, yhtä sun toista, eikä se ihmetytä... mutta nuori...

- (Tässä mä nyt istun ku tatti. Ainaki puolpäivää. Ei oo koskaan selvinny vähemmällä. Kaiken näköstä porukkaa penkit piukkana. Parkuvaa skidii. Aikaasa kuluttavaa mummoo ja saikkuu hakevaa skoijarii).
- Pentti Pitkänen!
- (Oli jo aika.)
- Huone numero kuusi. Tohtori Martila.

- Päivää. Martila.
- nii...iin, eikun mä oon Pitkänen. Pentti.
- Istukaa olkaa hyvä. No mikä vaivaa nuorta miestä.
- No selkä... tai emmä tie. Pimentää välillä.
- Selkään pistää ja vituttaa?
- Joo. Joo vituttaa. Pistäkää reseptille, että pitää saada kaks kertaa päivässä... tai no olkoo kolme, jos talo tarjoo.
- No vakavasti puhuen. Miten tämä sinun selkäkipusi ilmenee? Kuvaile hieman.
- No se oli zjoukki. Mulla pätkii... taju karkaa... tai ei se mihkää karkaa... tuuttaa vaa jotaan soopaa, ku unta... ei voi liikkua tai mitää... tuijotan vaa kuulemma minuutti tolkulla johonki...
- Hm. Onko sinulla ollut kuumetta tai pahoinvointia tai muuta...
- Ei. Tai emmä oo kyllä mitannukka. Mut ei ainaka mitää kummempaa. Tuntishan sen kropassa.
- Meidän täytyy tutkia tarkemmin tätä sinun tapaustasi. Pulssi normaali, verenpaineet kunnossa... on otettava... merkkaan tähän: verikoe, virtsa... no nämä nyt aluksi ja tulet sitten viikon kuluttua niin jatketaan tästä. Jos kohtaukset pahenevat niin mene suoraan päivystävään sairaalaan. Kirjoitan tästä sinulle sellaisen lapun, että ottavat vastaan. Toivotaan, että ei ole mitään vakavaa. Tavataan viikon kuluttua.
- Moikka... tota näkemiin.

- Missä helvetissä sä jätkä oot oikee kupannu. Huolto hukkuu palautettaviin koneisiin ja noutojakin olis melkonen lista.
- Älä nyt hikeenny. Enkä mä oo pannu ku aikoihin. Mä olin lekurissa. Oon ollu vähän heikkona.
- Kirjottiko leku poitsulle sairaslomaa?
- Ei. Ole huoleti. Sano vaan, et raskaita kantamuksia tulisi välttää... ja et korkeille paikoille ei pitäis kiivetä... ja tota... autolla ei sais ajaa.
- No mitä sä meinaat sit tehdä? Ei toi sun homma paljon muuta olekaan. Olet tainnu itse sanella ton reseptin lekurille. Oliko tuttu vai naislääkäri?
- Enempi sun makuun. Helvetin karvanen mies. Eiks mulle vois järkkää jotaa jobia täältä huollosta ja panna joku muu keikoille? Ainaki siks' aikaa ku toi mun juitsu selvii.
- Kuka täältä on valmis lähtemään. Onko täällä edes kortillisia kavereita? AB-kortti kelpaa.
- Mä voin tuurata Penaa.
- Kale perkele. Reilu jätkä. Tosta hyvästä saat multa yhe osotteen jossa voit käydä virittämässä TV:tä. Sieltä saa muutaki viritystä, jos rouva on hyvällä päällä.
- Kiitos mutta teen tän ihan vaihtelun vuoksi. Voi virkistää jopa.

PIKKUPEURA

Seison miesjoukossa. Minusta tuntuu, että katselen itseäni ulkopuolisen tavoin. Olen vanha ja pääni on harmaa ja osittain kalju. Tulen kotiin ja kävelen sänkyni ääreen. Siinä makaa pimeässä joku. Tungen itseni väkisin sänkyyn. Tuntuu kuin tunkeutuisin jonkin sisään. Itseeni...

-... missä mä oon... kai ihan kotona, olen vaan kääntyny ympäri unissani. Tossahan häämöttää nousevan aamuauringon valo majan oven raosta... ja... pikkusisko on taas kastellut yhteisen peitteen. Isä on antanut sille osuvan nimen, Kastehelmi. En raaski sitä herättää, pissa on lämmintä ja sitä unettaa vielä mukavasti.
Lähden varovasti ulos, etten herätä muita. Isä ei ole vielä palannut metsästä kylän miesten kanssa. Kun minusta tulee suuri, niin minäkin pääsen mukaan. En vain tiedä koska se tapahtuu. Minusta olen jo nyt hyvä metsästäjä, olen pyydystänyt lukuisia liskoja, jotka ovat tosi nopeita, kun ne pelästyvät. Isä sanoo, että poika on kyllin iso metsälle vasta kun hän on elänyt yli kymmenen kevättä. Olen nyt... yksi, kaksi, kolme... viisi kevättä. Pikkusiskoni se vasta lapsi on enkä minä. Se on vasta kolme kevättä.

Taidanpa kerätä äidille linnunmunia niin näkevät, että minusta on jo paljon hyötyä. Muistan ulkoa monta pesää ja olen nähnyt kuinka naapurissa asuva pappa asettaa tikun pesän pohjalle, niin että hölmö lintu munii pesän täyteen munia, jotta pystyis hautomaan niitä. Olen varustanut jo muutaman pesän tikuilla, että saisin ison munasaaliin ja kiitosta neuvokkuudesta isältä.
Äh, tämä pesä onkin tyhjä. Oisikohan lintu hylännyt sen ton tikun vuoks. Minun on katsottava tarkemmin, miten pappa asettaa tikun. Ehkä se lukee jonkun loitsun tai käyttää jotakin muuta salaista kikkaa.
Tässä seuraavassa pesässä on munia mutta tikku on häipyny. No, kai sitten on opeteltava vielä tätä konstia. Käärin munat tähän suureen kasvin lehteen, että saan ne ehjinä kotiin. Käyn vielä muutamalla pesällä. Kyllä näistä yhdeksi aamuksi syötävää tulee...

KASTEHELMI

Olen kotona. Alakerrasta kuuluu kolinaa... laskeudun portaita. Faija on lähdössä jollekin matkalle. Se on vähä fyllassa. Sillä oli laukut pakattuna eteisessä. Se sano et se oli kuullu jotain matalaa ääntä keltsusta... ku mörinää. Ei se pelänny. Se vaan nauro. Musta tuntu et mun pitäs estää sitä lähtemästä... sen itsensä vuoksi...

Kato äiti! Kato Kastehelmi! Löysin linnunmunan jokaiselle sormelle käsissäni.
- Mikset herättänyt minua ennen, kun lähdit leikkimään. Jos isä olisi ollut kotona hän ei olisi antanut anteeksi nukkumistani ohi auringonnousun. En olisi ehtinyt jauhaa puurojauhoja ennen hänen lähtöään ja minua olisi sanottu laiskaksi vaimoksi, joka lähettää miehensä metsään tyhjällä vatsalla.
- Äiti on aina aamulla äkäinen. Minä en käsitä, miksei aamulla sais nukkua. Tekisi mieleni paiskata nämä munat maahan.
- Laske ne munat siihen ovipieleen, ettet särje niitä. Käy uittamassa pikkusiskosi joella, se on taas yöllä kastellut itsensä. Jouduin pesemään makuu­huopanne, se on kuivumassa siellä rannassa oksien päällä. Tuo se tullessasi. Älkääkä viipykö kauaa, sillä puuro on valmista.
-Tee ja tee, tuo ja uita. Ei kiitosta, jos toinen kerää aamiaismunat.
Tiedätkös Kastehelmi, että minä osaan petkuttaa lintuja munimaan pesät täyteen. Noikin munat oli kaikki yhdessä pesässä. Uskotko?
- Uskon. Mikä on pesä?
- Äsh, ethän sä vielä mitään ymmärrä. Ei sulle kannata selittää.
Ota nyt lujasti kiinni käsistä, kun lasken sut törmältä veteen. Hop.
- Kivaa... Mikä toi on?
- Missä?
- Tossa.
- Hui hirveetä. En meinannu honata. Se on alligaattori. Nyt äkkiä ylös vedestä. Se syö pikkulapsia. On se syönyt aikuisiakin ja lintuja. Älä pelkää isoveli puolustaa sua kaikkia maailman petoja vastaan. Heitän sitä tällä kivenmurikalla. Siinä sulle syötävää senkin pökkelö. Kato nyt. Se ui tiehensä. Nyt juostaa kilpaa kotiin.
- Missä se huopa on Pikku peura?
- Voi juku. Unohtu, ku oli se alligaattori.
- Oliko joessa alligaattori?
- Tais olla.
- Taidat puhua, eihän siinä rannassa ole aikoihin uinut yhtään alligaattoria, sen koommin, kun kylän miehet tappoivat vanhan riesan. Jos se oli vain puu, joka ajelehti virrassa?
- Se oli alligaattori. Eikö mua ikinä uskota. Oon taitava metästäjä, osaan kalastaa syötäviä kaloja ja löydän sylittäin linnunmunia, eikä mua pidetä puheeni miehenä.
- No ottakoon isä siitä selvää, kunhan palaa metsältä. Syökää nyt puuroa ruukusta, se on vielä lämmintä. Minun on lähdettävä keräämään juuria ja viljaa, jota olemme kasvattaneet kaskipellon metsässä. Sinun on vahdittava Kastehelmeä sillä aikaa, kun olen poissa. Älkääkä menkö joelle siltä varalta, että olet oikeassa alligaattorin suhteen. Niiden kanssa ei ole leikkimistä edes aikuisilla miehillä, saati sitten sinun kokoisella pojan naperolla. Lähden nyt ja muista mitä olen sanonut.
- Pojan napero... äidit ei pidä poikiaan minkään arvosina. Just ja just lasta kykenen vahtimaan. Hei Kastehelmi lähetään takaisin rantaan ja otetaan selvää, olikse sitten puu tai alligaattori. Tuodaan äidille sit joku todiste.

No ei sitä tietenkään enää näy, kun sitä tarvittais. Millähän alligaattoreita houkutellaa? Jos jokeen heittäis kuolleit kaloi, tai jonku linnunraadon? Vaan kun ei oo mitään sopivaa. Tai... Kastehelmi, haluaisitsä vielä uida jos roikotan sua törmältä. Hypitän sua vedessä niin että vesi roiskuu. Eikö kuulosta kivalta?
- Joo... hypitään.
- (Nyt silmä tarkkana. Alligaattorit on nopeita. Näin kuinka vanha riesa haukkasi miesten asettaman syötin. Vesi oli peilityyni ja kun tyhjästä sen leuat välähti linnunraadon kohdalla ja raato oli koukkuinee pois. Miehillä oli täys työ pidellä puuhun kiinnitettyy naruu, ettei se olis katkennu, ennen kuin riesa saatii hengiltä keihäillä).

TYÖTAPATURMA

Työaikana ei nukuta mies!
- Sori. Emmä nukkunut. Olin vaan vähän muualla.
- Koitahan keskittyä. Tossa on pari muuta konetta, joita pitäisi vielä vilkaista tänään. Luulen, että toisesta on menny joukki. Ottaa ainakin tunnin sen vaihto, jos sillä selviää. Toisessa menee kuvaputki uusiksi. Se sitten viekin lopun päivää. Liikettä niveliin! Zäpi , zäpi.
- Joo, kyllä tää tästä.

- Hitto, myöhästyn treeneistä. Kuvaputki ei meinaa istua edellisen kiinnikkeisiin... täs ois tarvittu lisäkäsiparia... ops... voi hitto. mikä jysäys... kaula poikki. Helvetin helvettä. Mitä mä sanon pomolle. Se tappaa mut aamulla. Putki maksaa maltaita, eikä toista putkea ole tähän lähtöön. Kone jää huomi­sestakin kuljetuksesta. Pomo ei vaan tapa, vaan se kiduttaa kuoliaaksi ja ulosmittaa putken perikunnalta.

- Mitä mies? Siipi maassa?
- Joo, ja toinen jalka maan alla.
- Mitä sä nyt taas oot tyriny?
- Älä viitti. Mä en kestä enää yhtään vittuilua.
- So, so poju. Viritä Echo ni ruvetaan jammailee. Se poistaa surut puserosta ja liiat höyryt ullakolta.
- Mä taidan tarvita nyt parempaa puudutusta. Et lähtis Ile kaljalle?
- Ois ollu hyvä draivi päällä, mut jos suksi ei luista ni ei ka täs ruveta sei­niäkään pystyssä pitelee. Mitä oot aatellu?
- Ihan sama. Mestaa, jossa saa päänsä täyteen.
- No sit toi lähikapangi kelpaa mainiosti. Sul ei oo nii snyge asukaa, et tarvitaan tuttu poke, ku sut uittaa sisälle. Mull on ylimääräinen kraga aina taskussa. Takki päälle.

ALLIGAATTORIN METSÄSTYS

Olen matalassa kiviseinäisessä huoneessa. Siinä on valkoisia nelikulmaisia pylväitä. Seinät ovat valkoiset. Pylväitten väliin jäävissä komeroissa on patsaita... lintusfinksi.. kivinen kulmikas jumala... osittain pastelliväritetty...

Ei tapahdu mitään. No olkoo. Voisin kalastaa, kun kerran ollaa tääl rannas. Jaa, mut eihän mulla oo kalastuskeihästä. Käyn hakemassa kotoo. Sidon sut tällä liaanin pätkällä jalasta puuhun, ettet pääse omin nokkineen veteen.

Mikä parku sielt rannasta ny kuuluu. Kuulostaa Kastehelmen, tai keväisen metsäkissan ääneltä. Parasta panna juoksuks.
Voi. Alligaattori on noussu rannalle ja matelee Kastehelmee kohti. Mitä mä teen? Heitän sitä kepillä eka ja yritän saada huomion itteeni. Noin, senkin pökkelö. Nyt se muutti suuntaa. Jos osaisin sohaista sitä täl kalastuskeihääl silmään. Se on maalla tosi kömpelö ja voin ehtii, jos annan sen tulla rauhas lähemmäs. Siitä saat, senkin lastensyöjä. Hui kuinka se päästi pahan äänen. Isän kalastuskeihäs jäi sen silmää. Nyt se yrittää maassa kierimäl irrottaa keihästä. Keihäästä katkee kärki mut viel peto möyryy maassa, niin et multa pöllyy. Nyt se lähtee menee ja se katoo jokee vesi pärskyen.

Pian Kastehelmen luo. Sisko seisoo jalka lieassa nuhruise näkösenä. Kyyneleet on valunu pitki naamaa. Se on tosi liikuttava näkönen. Laitan kädet sen ympäri, et se tuntisi olon turvalliseks.
- Kato nyt Kastehelmi. Isoveli kyl pelastaa sut petojen kynsist, ku vaan huudat apuun. Iroitan sut puusta niin päästää takas kotii. Isä kyllä antaa mulle selkää, kun olen katkaissu terän sen kalastuskeihääst mut puhu sä mun puo­lest isälle ja kerro alligaattorist. Ja ku mä sit pelastin sut.

Kylä on keskipäivän hiljainen. Aurinko paistaa kuumasti ja kylässä olevat ihmiset ovat menneet kaikki johonkin varjoisaan paikkaan nukkumaan. Kannan pikkusiskon majaan ja lasken hänet viltilleen. Hän on kovin uupunut ja minuakin...väsyttää...

KAIKKI PÄIN PERSETTÄ

- Voi hitto mikä jysäri. Taisin ottaa muutaki ku kaljaa. Eks toi helvetin herätyskellokaan oo soinnu. Mä on karseessa grabbiksessa. Miten mä selviin tänää duuniin? Jos mä soitan ja sanon olevani sairas. Eiku helvetti, sielähä on se putkisotku, ei patukka usko. Se tulee repii mut sängystä tilille.
- Pentti. Muistiko käydä siellä Verovirastossa?
- Mikset herättäny mua?
- Yritin monta kertaa mutta sä vaan mutisit merkillisiä.
- Mä käyn tänää. Enköhän mä safkiksella kerkii. Älä huolehdi. Onks sulla mutsi jotain pullon peffaa? On ihan karsee kankku.
- Pullon peffat joi jo sun faijas aikoinaan. Keitän vahvat kahvit ja laitan jotain suolasta, että pääset tolpilles. On mulla vaarin vanhaa Hotaa, jos passaa?

- Rikollinen palaa rikospaikalle?
- Mua vituttaa jo ihan tarpeeks ilman vittuiluakin. Paa se putki laskuun, mä jatkan heti kun saat uuden kuvaputken paikalle. Sit joku muukin voisi osallistua kiinnitysvaiheessa. Ei yhden miehen kädet riitä varsinki, kun putki painaa ainaki kymmenen kiloo.
- Ei tässä selittelyt auta Pena. Tunaroit sen kanssa niin pitkään, että porukat oli menny jo kaikki himaan. Asiakas tuli yhen maissa lankoja pitkin visiitille. Ihmetteli, että onks sen telkku saanu täällä jo makuuhaavoja? Sulle taitaa sopia paremmin noi kodinkonehommat. Ne ei mee rikki ees sun käsissäs.
- Vittu. Mäkö pistotulppia vaihtelemaan? Ei kuulosta kovin haastavalta.
- Ei meillä oo varaa ostella kuvaputkia sun rikottavakses ja kuunnella asiakkaiden itkua, ku herra vaan haaveilee ja potee krapulaa.
- Mä oon ny vähän huonos kondikses. Eiks se lääkärintodistus kerro sulle mitään? Mun pitää sit varmaan tulla viel käärinliinoissaki duunii?
Mun pitäis myös päästä tänään safkiksella Verovirastossa käymään.
- Poika, poika. Safkis on jo nukuttu ohi sulta. Tässä on nyt kyse siitä, et oot sä meillä yli malkaan enää hommissa. Oisko parempi, että herra saa lisää vapaa-aikaa ihan välittömästi? Mä voi kirjottaa sulle paprut vaikka heti.
- Enpä tiiä voisko missään duunissa olla karseempaa kun täällä sun grillivartaassa. Tee mitä lystäät. Mä lähen nyt sinne Verovirastoon. Muuten ne nylkee mutsin puhtaaks. Hei. Sä olisit muuten ihan peto niiden leivissä.

AURINGON NOUSUN MAA

Kiviholvi. Jossakin syvällä maan alla. Katto on korkealla... holvimainen, kuin bysantin kirkossa, rikkaasti murrettu pieniin osiin. Kuitenkin askeettisemmin käsitelty. Keskellä takaseinää nousee korkealle ulottuva kiviportaikko. Ei niin kuin oikea portaikko, vaan pieniä irrallisia nelikulmaisia palasia eri tasoissa. Siellä ylhäällä on kuin jokin alttari. Pelkäsin, että katon mahtava kivimassa voisi sortua päälleni millä hetkellä hyvänsä...

Kun herään, paistaa puuluukkujen raosta aurinko kapeina kiiloina huoneeseen. Ihan ku kotona. Yksi kiiloista osuu silmään ja herään siihen. Katselen ympärille ja arvailen mitkä sekalaisista muistikuvista ovat olleet unta. Olen jumalten asunnossa ja olen juuri herännyt jumalten vuoteella. Ilmeisesti olim­me illalla myös juoneet jumalten juomaa, koska se oli suonut niin nopean ja syvänmakean unen.
Oveen koputetaan ja eilisiltainen jättiläisnainen astuu huoneeseen. Hän tarttuu kumpaakin kädestä ja kuljettaa meidät vierailta tuntuvia käytäviä pitkin pieneen huoneeseen, jossa on suuri astia melkein täynnä lämmintä, hyvälle tuoksuvaa vettä. Olisin halunnut maistaa sitä mutta nainen estää aikeen. Meidät nostetaan astiaan ja vettä valellaan päälle. Sitten meidät kuivataan pehmeällä vaatteella ja puetaan valkoiseen asuun, jollaisia olen nähnyt jumalilla itsel­läänkin olevan päällä. Kun olemme valmiit, meidät talutetaan tilaan, joka on valoisa ja avara. Sen keskellä on puinen levy ja sitä kiertää puiset istuimet, joilla on pehmustettuja värikkäitä huopia ja tyynyjä.

Eräällä lavereista loikoilee Azteekkien päällikkö edessään astioita, joissa näyttää olevan erilaista syötävää. Meidät talutetaan hänen viereensä ja mekin saadaan eteemme samanlaisia astioita. Astioissa on outoja ruokalajeja, joista tunnen kalan kappaleet, lihan, sekä tietysti linnunmunat, jotka ovat Azteekkien maassa jumalaisen kookkaita.
Syömme Kastehelmen kanssa varovaisesti maistellen kaikkea tutun näköistä, vaikka nälkä on huutava. Vauhti kiihtyy huomattuamme melkein kaiken ruu­an erittäin maukkaaksi. Minua hieman jopa nolottaa ahnehtimiseni.

Azteekkien päällikkö puhuu koko ruokailun ajan rauhalliseen tapaansa. En ymmärrä edelleenkään hänen puheestaan, kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Hänen puheessaan toistuu sana Azlan, joka on tuttu jo laivalta. Se liittyi jotenkin meihin ja Azteekkeihin mutta en käsittänyt vieläkään, miten.

Azteekki nousee sijaltaan mutta osoittaa elein, että voisimme jäädä odottamaan paikoillemme. Ovesta ilmestyy jälleen jättinainen hymyillen ja vie pois astiat edestämme, tuoden tilalle vadillisen hedelmiä, jollaisia emme ole koskaan aikaisemmin nähneet.
Askartelemme hedelmien parissa maistellen niitä kuorineen, jotkut kuoret ovat mahdottoman kirpeitä. Jopa niin mahdottoman makuisia, että kuo­ret on pakko jättää syömättä. Toiset taas on makoisia kaikkineen päivineen.

Aika kuluu huomaamatta tirskuessamme toistemme ilmeille, hedelmävadin äärellä. Vati on niin kiiltävä, että sen pinnasta näkyy muodottomat kasvomme. En ollut aikaisemmin nähnyt kasvojani, kuin lähteen pinnasta ja laivalla olleista peileistä. Tämä on varmaankin taikapeili, koska se osaa vääntää kasvot tuntemattomiksi. Kunhan emme vaan jäisi itse tuollaisiksi, kun kuvamme.

Azteekki saapuu jälleen huoneeseen ja kehottaa sanoin ja elein meitä seuraamaan itseään. Astumme ulos huoneesta ja tulemme samalle aukiolle, jonka yöllä muistan nähneeni.
Vuoresta veistetyt talot, jotka aukiota ympäröivät, näyttävät entistä upeammilta päivänvalossa. Niiden seiniä täplittää samankaltaiset ikkuna-aukot, kun oman huoneemme seinässä oli ollut. Sen lisäksi puna- keltakirjavat seinät oli jaettu mustilla puunrungoista veistetyillä pölkyillä kauniisti osiin. Ovien yläpuolella on voimakkaat poikkipuut ja niitä kehystää samanlaiset, mustat mahtavankokoiset, pölkyt...

Aukion keskellä solisee kivettynyt lapsiryhmä kaloineen. Vesi kimaltelee iloisesti auringonvalossa. Nainen käy täyttämässä vesiruukun lähteestä. Poistumme aukiolta ja kävelemme kapeaa solaa, joka näyttää päivällä vielä kapeammalta kuin yöllä. Solan molemmin puolin olevien rakennusten seinät ovat tasaisen valkoiset lukuun ottamatta pieniä luukullisia ikkuna-aukkoja.

Huomaan päivänvalossa, että muutamat poikkikulkevat solat ovat kapeita jokia, jotka alittavat meidän kulkeman solan aina pienen mäen alta. Ne virtaavat hitaasti. Samea vesi miltei seisoo paikallaan. Kaikki solat kaartuvat siten, ettei niitä ole näkyvissä kovinkaan pitkälti. Kulkemamme sola on luonnottoman suora mutta sekin polveilee niin, että sitä ei saattanut nähdä kovinkaan pitkälti kerralla.

Saavumme mielestäni samaan paikkaan, johon meidät oli illalla laivasta nostettu. Se on avara aukio, monta kertaa niin leveä kuin Azteekin vuoritalon edessä oleva, ja pituutta sillä näytti olevan loppumattomiin. Leveydeltään se ulottui siihen veteen, jossa laivamme oli yöllä ollut ja pituussuunnassa vain sen toinen pää näyttää päättyvän selkeästi korkeaan, keltaisen kallion väriseen, miltei pystysuoraan vuorenseinämään.
Laivoja, kuten Azteekki oli uivaa taloaan nimittänyt, on vedessä mahdoton määrä, enkä osaa erottaa enää omaamme niiden joukosta.

Elämä aukiolla on vilkasta ja se on täynnä, paitsi ihmisiä, myös pieniä kangaskatoksisia majoja, joissa on jokaisessa jotakin vastaavanlaista tavaraa mitä Azteekit olivat vaihtaneet kylässämme turkiksiin ja kyläläisten keräämiin kauniisiin kiviin.
Aukion lattia, koska maaksi en sitä uskalla sanoa, on katettu kahdenvärisestä kivestä rakennetulla, jättiläismäistä kalansuomua muistuttavalla kuviolla. Vain silloin tällöin kuvio katkeaa suorilla kiviriveillä, jotka muodostavat suunnattoman suuria ruutuja.

Olen taas täällä... minua on matkan ajan askarruttanut se seikka, että maan muut asukkaat eivät osoita suurempaa kunnioitusta ylijumalaansa kohtaan. Jotkut sanoivat jonkun samantapaisen lauseen, kenties rukouksen tai nyökäyttävät päätään, hänet kohdatessaan, muita kunnianosoituksia ei hänelle suoda. Myös se, että hän suostuu kävelemään pitkiä matkoja jumalallisilla jaloillaan, oli ihmetyttänyt minua jo yöllä. Kylämme päällikkö kannatutti itsensä aina kun hän halusi siirtyä, vaikkapa vain majasta toiseen.

Olimme saapuneet veden ääreen. Suurten laivojen seassa, alhaalla kiveen leikattujen portaitten päässä, kelluu lukuisia pienempiä. Koska ne ovat matalia, niitä ei näkynyt aukeamalta kauempaa katsottaessa.

Laskeudumme Azteekin jäljessä erääseen niistä. Se on muita suurempi ja komeampi. Siinä on viisi, täysin mustiin vaatteisiin pukeutunutta miestä, jotka eivät mielestäni erotu, toisistaan. Kuitenkin yksi heistä huutelee muille erilaisia käskyjä ja laiva irrotetaan kivipenkereestä. Miehet soutavat kepein laivan hämmästyttävän nopeaan kulkuun. Laiva lipuu säännöllisen muotoista pitkulaista järveä, kohti kellanruskeaa vuorenseinämää.

Rannoilla näkyy muutama samankokoinen laiva, kun millä olimme saapuneet. Muuten laivat ovat pienempiä. Jotkut ovat laakeita, leveitä, ja laidat veden lähellä uivia. Niissä on lastina kaikenlaista tavaraa: hedelmiä, juuria, säkkejä, kiviä. Toiset taas ovat ketterämmän näköisiä, niissä on pystypuut. Varmaankin samanlaista aurinkovaatetta varten, kuin mitä omassa laivassamme oli.

Vuorenseinämä lähestyy. Siinä on oudon muotoinen luolan suu, jota kohti laiva ui. Sukellamme luolaan ja hämärä laskeutuu yllemme. Valoa tulee jostakin kaukaa edestä, sekä pienistä viivamaisista raoista yläpuolelta.
Nyt huomaan myös, että laivan keulassa palaa tuli, tai oikeammin jonkinlainen valo. Vastaavia tulia oli meitä vastaan tulevissa laivoissa, joita muuten olikin vaikea havaita hämärässä.

Atlaan kaupungin maakehien läpi kulki suorat tunnelit laivaliikenteelle. Muurit oli tuettu eri metalleilla maanjäristysten varalta. Metalli jousti ja piti rikkoutuneetkin kivet paikoillaan. Kanavat tunneleineen, olivat kaupungin valtateitä.

Jonkin ajan kuluttua, laiva lipuu ulos luolasta ja edessä aukeaa suuri rotkojärvi. Rotkon jyrkät seinämät näyttävät kaartuvan kaukana ja peittyvän järven molemmissa suunnissa, vaaleaan usvaan. Päämme päällä on katto. Sitä kannattaa veteen ulottuvat kiviset puunrungot. Niitä on pienin välimatkoin ja ne kaartuvat erivärisinä yläosistaan.
Saattaa olla, että yläosat ovat puuta. En näe tarkasti, koska kirkas taivas häikäisee hämärässä olevaa.

Edessä, järven toisella rannalla, näkyy uusi luola. Luolan vieressä, pienen matkan päässä, on punaisen, valkoisen, keltaisen ja mustan väristen kivien penger. Sen vierellä kelluu muutamia laivoja, kuten edellisellä järvellä. Penkereeltä nousee ylös loivassa kulmassa kiveen hakattujen portaitten rivi. Ne katoavat johonkin vuoren laelle.
Vuoren lakea seuraava muuri on rakennettu kauniin kuviolliseksi. Katkaisemme sisareni kanssa miltei niskamme sitä tuijottaessa. Sitten muuri katoaa uuden luolan varjoihin.

Vastaavalla tavoin toistuu järvimaisema vielä kaksi kertaa. Toisen järven vastarannan lakea kiertävä muuri on jotain jumalallista ainetta, koska se kimaltelee ihmeellisesti auringonvalossa.
Viimeisellä kerralla järvi alkaa hahmottua ikään kuin kappaleeksi suunnattoman suurta säännöllisen muotoista kaarta. Samoin sitä rajoittavat seinät ovat ymmärtämättömän tasaiset ja ylinnä kiertävä muuri loistelee kaikissa sateenkaaren väreissä.
Jään tuijottamaan muuria suu selällään, niin ettei Azteekki voi olla nauramatta ilmeelleni. Hän tarttuu olkapäähän ja osoittaa muurin yläpuolelle, josta näkyy jälleen vuoresta veistettyjä, käsittämättömän koristeellisia asumuksia, kuin koruja. Niiden seassa on vihreitä metsäalueita ja kaikkein korkeimmalla näkyy osittain jotain valtavan kokoista vuorirakennusta. Se poikkeaa täysin ympäristöstä vihreän metsän kehystämänä.

Pystysuoraan kohoava, luonnottoman sileä vuorenseinämä lähestyy ja peittää samalla taakseen näkymän. Kun katson eteenpäin, näen edessä leveän aukon päättymättömään pimeyteen. Luolajärvi on täynnä mahtavan paksuja kivipuita ja rannat muistuttavat kivipenkerettä, jolta olimme matkalle lähteneet.
Järvi jatkuu leveänä jokena syvälle vuoren sisään. Miehet nostavat kepit vedestä ja vene lipuu hämärään. Luolassa virtaavan joen varrella on leve­ämpiä, valoisia kohtia, joissa on penkereeseen kiinnittyneenä laivoja. Niis­sä on upean värisiä kangaskatoksia ja puusta rakennettuja majoja, runsaine koristeineen.
Viimein laiva lipuu kivisten portaiden eteen. Näen edessä aukeavan laajan luolan, joka on valaistu pieniä aurinkoja muistuttavin, valopalloin.
Nousemme penkereelle vievät portaat ja kuljimme kohti luolan seinustaa, jossa häämöttää oviaukko.

Mahtava kivettynyt metsä jatkuu toistuvina riveinä silmänkantamattomiin luolan perälle. Isä oli kertonut joskus minulle tarinoita ihmeellisestä maanalaisesta valtakunnasta. Olisikohan se juuri tämä?

KALLONPORAUSTA

- Tällaista tautia ei olekaan.
- Mitä sanoit... Omhep... ?
- Olen tohtori Isotalo. Terve tuloa heränneiden seuroihin.
- Ai niin. Taisin saada rauhoittavan piikin...
- Niin siitä on viisitoista minuuttia. Olitte kuulemma väkivaltainen.
- Enhän minä. Se sisar hento valkoinen. Se kävi heti käsiks ku heräsin ekaa kertaa.
- Onko teillä ollut usein tällaisia kohtauksia?
- Jaa millaisia. Että tappelen naistenko kanssa?
- Tarkoitan tajuttomuutta.
- Yhtä tajutonta naisten kanssa tappelemista kaiken ikää. Välillä alla ja välillä päällä.
- Olemme ottaneet kaikki mahdolliset kokeet. Kaikki on puhdasta. Mitään elimellistä vikaa tai sairautta ei ole löytynyt, ainakaan tähän mennessä. Kertokaahan tarkoin kohtauksen kulku.
- Sitä on aika vaikee kuvailla... liu-un vaan pois... se...
- Niin...
- Se tuntuu tunkeutuvan päähän. Tapuliin, snaijaaks. Se vaan puristaa oman tahdon ulos ja ottaa koko kopan valtaan ja rupee työntää sinne jotaan soopaa...
- Mitä tarkoitat?
- No joka päänpimennyksessä maisema vaihtuu muuksi. Kaikki muuttuu. Siirryn johonki kummaan mestaan. Johonki toiseen aikaan ja maahan. Se oli kumma... ku joku kaupunki... en kyllä taida jaksaa muistaa muuta...
- Hm... kuulostaa alitajuiselta pakenemiselta.
- Emmä mihkään pakene. Mulla on hyvä duuni ja hyvä gimma... tai oli ainaki duuni ja hyvä gimma. Nää juitsut oli jo sillon päällä. Mutsii vois paeta.
- Olisikohan aiheellista lähettää sinut psykiatrille. Jotkut henkiset ongelmat ovat sellaisia, että niissä saattaa löytyä selitys tähän.
- Meinaat sä, et mä oon niinku dille, dorga, kako, fyllit vaihtoon... ?
- Esimerkiksi jakomielitauti voi tulla kysymykseen. Tai jonkinlainen muu heikompi sivupersoona. Kaatumataudissakin voi olla erilaisia muotoja. Tai somnabulanssi. Tehän olitte myös muusikko. Katsokaas, taiteellisilla henkilöillä se ei ole kovinkaan outoa. Kun on niin voimakkaasti tunnepohjalla elävä.
- Mä oon ihan samaa mieltä. Vaan hullu rupee muusikoks ihan vapaaehtosesti. Pyöreeseen huoneeseen koko remmi ja liimaa lukkoo.

- Pentti. Joko ne päästi sut sairaalasta? Olisit soittanut, niin olisin tullut hakemaan. Ei sairaana sovi juoksennella miten sattuu.
- Joks mut on julistettu holhouksen alaseks? Kävely sujuu ihan normaalisti. Kato vaik matonreunaa... ullakolla tosin lentelee vähä lepakoita sillon tällön.
- Älä nyt. Se on varmasti jotakin vakavaa. Kesken työpäivän. Seisovilta jaloiltas vietiin sairaalaan kuulemma. Olit vaan... yhtäkkiä taju pois. Tuijotit kun patsas, etkä reagoinnut mihinkään.
- Noinko siinä kävi... kato ku ei oo muistikuvia.
- Mitä ne sano? Lääkärit.
- Dille mikä dille. Antoivat lähetteen johki kallon kutistajalle. Pitää mennä huomenna. Heti aamusta, stöpselit päähän. Zzzzzzt. Sairaslomaa tuli viikko alkuun. Varmaa erottavat duunista jos eivät jo oo kertaalleen erottaneet.
- Miten me sitten oikeen taloudellisesti pärjätään?
- Mun tarttee mennä treeneihin. Onkssulla jotaa safkaa... tuli tos kävelles vähä nälkä.
Totta jos puhutaan, nii kyl mua itteeki vähä välillä huolestuttaa. Ne on kuulemma ottanu kaikki maholliset kokeet ja kuvat. Huomenna mua tsekkaa joku aivopelle. Poraa pari reikää koppaan ja kurkistaa sisään. Joku saatanan kutistaja. Ne epäilee jotaa sellasta. Hattu niiku kiristää... hullu ku käki.
Ooksmä sun mielestä hullu?
- Älä höpötä. Siivoton puheiltasi olet ollut koko ikäsi mutta hullu... tai muuta... ei ikinä. Ohan niitä tosin merkillisiä mielen tauteja maailmassa. Mitä ne nyt onkaan nimeltään...
- Mä tuun joskus puolenyön kiepsuilla. Älä valvo suotta.

- Moi veljet musiikissa. Kuis panee?
- No mutta Mr. Maailmahan se sieltä könyää. Mikä meininki? Tsiigaa mitä mä toin sulle.
- Stg. Pepper, I presume. Ja ihan iskemätön. Sellofaanit ympärillä ja kaikki. Nyt laitetaan pippuri rallattamaan tohon mun skraittaan.
- Onks siin uus neula, ettet auraa vinyylii heti pilalle.
- Toki. On mulla itelläki lättyjä joita en edes raaski soittaa, kun pelkään, että ura kuluu. Olen kopsannu ne ja soittelen vain nauhoilta. Tääkin pitää kopsata ens tilassa. Voidaan sit sahata sitä rauhassa.

- Kohta saan viralliset paperit, että oon seinähullu muusikko, mutta senhän te jo tiedätte. Tuli tossa tänne dallatessa mieleen, et mitähän Lennonin päässä mahto lennellä, ku se kirjoitti ton Lucyn?
- Pahat kielet väitti, et Lucy tarkoitti LSD:tä. John väittää, että se oli joku Julianin ufo piirros.
- OK. Pitäis kokeilla. Ei hassumpi lopputulos lainkaan. Mulle on yleensä inspikseks riittänyt kossuvissy tai kiksaus Mirkun kanssa. Pitää olla fiilis päällä. Joskus riittää ihan lainaskittakin. Se on kumma juttu mutta kitaran uusi ääni lähtee viemään. Se ikäänkuin laulaa mulle sen biisin.
- Joo. Alan uskoa noihin sun hullun puheisiin ilman paprujakin. Skitta laulaa sulle... heh, heh...
- Just. Kerran mä kuuntelin, et jostain kuulu musaa. Joku hyvä biisi. Tajusin jonkin ajan kuluttua, et se oli ilmanvaihtohormi, mut ei sieltä mitään musaa kuulunut sen humina vaan kuulosti musalta. En saanu sitä melodiaa ikinä toistettua ite. Kerran näin unta, et Beatleilta oli tullut uus LP ja mä kuuntelin sen raitoja innolla. Ainuttakaan stygeä en saanut koskaan paprulle niistä. Voit arvata, et vitutti.

- Pentti Pitkänen?
- Itseasiassa, olen Litran Pier U. Vika nimi on Urpo. Joo. Sama mies.
- Michelsson. Asta. Käy tuohon sohvalle niin on rennompaa.
- Täähä on ku pilakuvissa. Onks hihnat rasvattu, ettei hierrä?
- Kerro aluksi vaikka miten ja minkälaisissa olosuhteissa kohtaukset ilmeni ensimmäisen kerran.
- Se oli ihan kumma juttu. Oltiin yksissä liikennevaloissa. Mä menin ikäänku pois ... veks... siis en tajunnu mitää... muutaku sen jutun mitä mun kopassa pyöri...
- Mitä siellä pyöri? Muistatko yhtään. Kauanko aikaa?
- No en oikee tarkasti... se oli vähän samaa, ku joka kerralla. Se oli joku kumma mesta... niiku viidakkoo ja merenrantsu... ja tollasta.
- Olisi tärkeää tietää jotain siitä sisällöstä mitä näet ja koet kohtausten aikana. Se voi olla avain mieleesi. Uskon nimittäin, että näet unta ja unissa on ihminen rehellisin itselleen.
- ... zzzzzzzz...
- Herra Pitkänen! Koittakaapa keskittyä!
- Käskit sä mun nukkua?
- En. Pyysin sinua kertomaan, millaisia unia näet kohtauksiesi aikana. Jatketaan siitä. Mitä sinä noissa unissasi näet ja koet?
- No mä oon niinku joku skidi. Mull ei oo vanhempii. Vaan systeri. Pikkusisko siis. Mun faija ja mutsi kuoli jossaan viidakossa ja me jäätiin yksin. Tai siis kaksin.
- Minkälainen oli se ympäristö missä elit? Joku kaupunki vai kylä?
- Joo oikee viidakkokylä. Semmonen... kaislamajoja ja muuta pygmii. Niinku Tarzanissa. Tai ei niiku Tarzanissa. Ei ne ollu mustii, ne oli jotaa enempi inkkarin näkösii. Kyömy nenä ja kuparin ruskee iho. Sinimusta tukka, vinot silmät... Joo, ihan inkkarii... ja joo ne oli melkee alasti. Paitti jotkut.
- Olivatko isä ja äiti olleet sinulle rakkaita?
- Kyl kai. Kyll mä surin siin unes niit iha oikeesti. Pitskasin ja muuta.
- Sinultahan on oikea isä myös kuollut?
- Emmä tiiä. Mä olin sillon ihan skidi. Se kai oli jotaan samanlaista.
- Kerro nyt oikeasta isästäsi jotain. Mitä vain muistat.
- Emmä paljoo muista. Se ei ollu paljo himas. Duunis päivät ja illalla sit yleensä jossaan. Sit joskus se kyl praijas mun kans. Hypitteli polvella ja jalkojen päällä ja kutitteli... kanto repparis ja leikki hevosta. Se tuli usein fyllassa himaa ja mutsi huus sille. Sillo faija oli hauskimmillaa.
Mä heräsin usein öisin, ku ne skabas. Mä nukuin niitten kans melkeen samas huonees, ku oli tommone yksiö. Mä olin keittiös mut välis oli vaa ovi. Semmone ylimääränen ovi, joka oli aina suljettu ja sänky oli sitä vasten.
- Miten isäsi kuoli?
- Se kai sai jonku kohtauksen. Tai... se kai räjäytti ittesä. Ei mutsi sitä koskaan kunnolla kertonu. Sano vaan, et nii siinä sit kävi, ku eli tollee... törttöili. Se kai pelas ja joi. Mä luulen et joku mafiooso kolkkas sen. Pang. Se pelas kai rahasta... sano mutsi. Se oli velkaa vähä sinne sun tänne.
- Sinä siis et nähnyt enää isääsi kuolleena?
- E. Olimmä kai hautajaisissa. Ei oo oikee tarkkaa kuvaa.
- Muistatko miten unessa oleva isäsi kuoli?
- Se... se oli kai metsästämässä tai sellasta.
- Millaisia unia sinä yleensä näet? Tarkoitan öisin. Normaalisti.
- Joo... millasii sit pitäs nähä? Emmä kai nyt suoralta kädelt muista mitää. Kyllä mä nään unii. Aika paljonki... No just tossa joku yö sitte... mä tanssin yhe näyteikkunanuken kanssa. Semmone mallinukke tietsä.
- Kerro tarkemmin. Mitä siinä tapahtui.
- No mä en oikee kässää miten mä olin sen kanssa tanssiin joutunu. Mä vaan pyörähtelin sen kanssa lattialla ja ja ihmettelin, et eks se vois olla sittenki aito giltsi... ja sit mä... tota...
- Niin... jatka vaan.
- Se on vähä ufoo... kertoo naiselle. Tää on vähä niinku varmaa naisille mies kynekoloogi. Ei oikee viittis iha kaikkee paljastaa.
- Minä olen lääkäri. Luuletko etten ole kuullut monenlaisia juttuja ja nähnyt monenlaisia tapauksia. Ajattele vaikka, että olen sisaresi.
- No mä kourasin sitä jalkojen välistä niinku todetakseni, et onks se elävä...
- Eikö ollut?
- Ei se tuntunut olevan. Mut mä jatkoin vaan tanssimista. Joku tsiikas tos vieressä ja mä käännyin semmoseen asentoon, et se ei näkis ja kourasin taas sitä nukkee... nääs musta tuntu et se sittekin vois olla...
- No... mitä sitten... oliko se muuttunut eläväksi?
- Ei... ei se ollu... Mä tein seuraavan kierroksen ja koitin taas...
- Jatka. Mitä sitten tapahtui? Tunsitko häpeää sivullisen katsoessa? Oliko sivullinen joku tuntemasi ihminen? Oliko nukke sittenkin aito... elävä...?
- Yhtä kylmä ja kova pakeliittipillu ku ennenki. Ei karvan karvaa, ei reiän reikää.
- Muistatko muita unia?
- Noo... oli sit tollane paskauni. Siin oli yks iso paskaksa nurtsilla. Kärpäsii pörräs ympärillä. Mä aatteli, et voiha vittu, et ihmisten pitää sontii yleisille paikoille. No mä olin siin kotinurkilla ja kävelin himaan päin ja sit oli toinen samallainen torttu. Mua riso viäl enempi. Sit mä olin ihan himatontin nurkalla. Se oli semmonen ruohonen ojanpenkka auringossa. Siin oli kolmas paskakasa ja taas kärpäsii. Mua vatutti äärimmäisen rankasti ja mä ajattelin, et mä kuohin sen jätkän, jos tapaan kyykyltä.
- Miten niin jätkän?
- No must tuntu, et jätkä. Giltsit harvemmin paskantelee toisten nurkille. Ihan puhtaasti asenteellista.
- Oliko sinulla jonkinlainen aavistus tekijästä kenties.
- Ei. Ei vaaleenpunapilkullisintakaa.
- Millainen on sinun äitisuhteesi?
- Ei mulla o mitään suhdetta äidin kans. Okei, okei. Me asutaan kimpassa... himassa. Mä kannan sille fyrkkaa, et se säilyis hengissä leskeneläkkeellä. Oon sen talkkari ja se duunaa mulle safkaa ja pesee paskat housuista. Mutsi on kaiken ikää nalkuttanu ja prässänny mua. Sen mielestä mun pitäis olla ku broidi. Ylempää keskijohtoa. Muusikko on haihattelija ja noi mun tilapäiset duunit ei oo kuulemma tosi ammattimiehen hommia. Oleellisinta kuitenki o, et se saa mun tilipussin koskemattomana. Jos fyrkka ei täsmää nauhan kanssa, ni se vetää lättyyn.

- Sinulla on siis myös isoveli?
- Joo.

- Millaiset välit teillä on?
- Sanoisinko hillityn etäiset. Hiuksen hienot. Lähes olemattomat.
- Miten niin?
- No se on nii heelveetin paljon parempi ihminen kato. Oppinut miäs. Yl'oppilas ja kaikki. Inssi. Käy vappuna tupsulakkikävelyllä. Semmone nippelipelle. Akka ja lapset. Kallis lukaali antiikkimööpeleillä. Kallis Mersu. Ei sinne voi mennä sisään tsengat jalas ja sukatki pitää olla puhtaat. Kuitenki mä tiedän siitä sellasii juttui, et sen akka pyötys ja mutsi delais siihe paikkaa, ku kuulis. Kuitenki sill on mulle aina joku päivän sana, ku me nähää. Et mä oon joku paska ja veltto räkä, joka ei saa mitään aikaseks. Se komppaa siinä mutsii, vaik ei sitä muuten mutsin tai mun asiat kiinnosta, ei yhtää.
- Sinulla on myös naisystävä?
- Oli paremminkin. Tuli bänet. Se lähti lätkii. Sillon kai nyt uus uros.
- Onko siitä kauan?
- No pari viikkoo.
- Nämä kohtaukset ovat kuitenkin alkaneet aikaisemmin?
- Joo. Ei se mitään selitä.
- Kerro enemmän äidistäsi. Miten teillä menee.
- Päivä kerrallaa. No millon se ei nalkuta mulle duuneista tai koulutuksesta, sil on rahahuolii. Niistä se jaksaa ruikuttaa. Verottaja iskee päälle. Leivän hinta nousee. Mä taas luulen et ne saatanan mafioosot vielki nyhtää mutsilta hynää faijan peliveloista. Niilhä on viiskyt viiva sadan prossan korot vipeissä. Kässäätsä mikä juttu. Otat viishuggee lainaks ja maksat kuukauden kuluttuu seittemän sataa tai donan.
- Eihän siinä ole mitään järkeä.
- Ei totta vie. Mut kato tietsä mitä on pelihulluus ja pikku känni yhessä. Sä et oo juuri köyhä sillon. Sullon vaan jääny se paksumpi setelinippu himaa just sillä hetkellä. Tos on voittopotti pöydällä ja pitää päästä tsiikaa kortit vaik ei oo handussa, ku jätkäpari.
- Miten sinulla meni sen entisen ystävättäresi kanssa. Mihin kaikki oikein kaatui?
- No se halus kaatuu vaan yhen gikolon kanssa mielummi ku mun.
- Kerro jotain teidän yhteiselämästä.
- Emmätiä. Ei se ny nii kummosta ollu. Oltii sillo tällö ulkona ja toisinaa sen kämpillä naimassa. Onks toi ny kummallista.
- Minkälaisia ystäviä sinulla on muuten? Sinähän harrastat musiikkia.
- Joo. Musa on mun elämä. Mä hengitän sitä. Ilman sitä mä en jaksais.
Meil on semmonen pikku pumppu. Pääasiassa lämppärikeikkaa ja jotain rupukeikkoja oluthuuruisissa pikkukuppiloissa, tai kaatokännisissä firman bileissä.
-Entä ne kaverit?
-Ihan mukiin meneviä. Joku pomoilee ja joku pistää poskettomia.
-Juotko sinä paljon alkoholia?
-Emmä... mielestäni kohtuullisesti. Sen verran, et saa kerran viikossa kunnon kokovartalopuudutuksen. Tietysti keikkailtoina on ilotonta ilman muutamaa rohkasevaa. Ei sitä kato koppa kirkkaana tonne stagelle nouse kukaa. Se on kusipäitten hommaa. Hermo brakaa. Kokeile hei soittaa kipsi handussa. Musan teko on kivaa mut sit ku sä meet lavalle ni se onki ihan muuta. Sun pitää aina onnistuu. Jos sä mokaat ja sotket soinnut, unohdat sanat, laulat ohi stemman ni heti kaverit tsiigaa pahasti. Yleisö ei tajuu paskaakaa. Ja tee sit joku hyvä styki tai riffi ni ei ne ees honaa.
-Entä töissä sitten?
-Paska paikka. Vittumainen pomo ja nippu sen perseenuolijoita. On siel joku ihminenki mut ne o uhanalane laji.
-Kuka on sinulle merkittävin miespuolinen henkilö?
-Mitä sä tolla tarkotat? Ei mulle paljo miehet mitää meinaa. Tykkään enempi naisista. Sullaki näkyy olevan hyvä perse.
-Tarkoitan jonkinlaista miehistä auktoriteettia. Isähahmoa.
-Emmä tiä. En osaa sanoo.
-Minusta tuntuu, että hypnoosi voisi rakentaa tarkemman kuvan minästäsi ja silloin pääsisin kiinni syvempiin tunteisiisi. Nyt olen kuunnellut aika pyöreitä, pinnallisia juttuja ja ne eivät välttämättä ole aivan oikeita. Sinä esität jotain. Vedät roolia. Kuluu tarpeettomasti haastatteluaikaa, kun yritän eri teitä löytää totuutta. Suostuisitko, jos kokeilisimme hypnoosia?
-Mikä ettei. Emmä kyl usko et mua saadaan mihkää hypnoosii.
-Ei välttämättä saadakaan mutta sitä voisi kuitenkin kokeilla, jos et suoranaisesti vastustakaan. Minä otan yhteyttä tuttuun hypnologiin ja seuraavassa tapaamisessa hän saa yrittää. Jos vaikka onnistuisimme.
-Sopii mulle. Vaikka mieluummin olisin sun kanssa vaan ihan inttiimisti. Koska?
-Minä luulen, että aikataulujen sovittamisen takia on turvallisinta sopia seuraava kerta tuonne kuun vaihteeseen. Käykö sinulle vaikka 2.10.? Se on perjantai. Laitetaanko kalenteriin? Mitä sä siellä ikkunassa...?
-Hetkinen. Katon mun kalenterii. Upee päivä. Noo... täytyy siirtää juitsuja, jos sattuu samaks päiväks. Ohan toi terveys sentää törkeen tärkee asia.

-No jösse hän se sieltä tulee umpi pierussa. Meil on keikka lauantaina tuol Pitskussa. Luuletsä selviäväs siihe mennessä?
-Älä jätkä ala kuule vittuilee. On ollu sen verran kova viikko. Kaikki saatanan ornitolookipuluperseet ronkkii sielua ja niille on syötettävä yhtä sun toista skeidaa, ettei ne pitkästy ja nukahda.
-Tosson pahvit. Ruvetaan kasaa taas repertuaarii. Pysyt sä perässä vai jäät sä suosiolla katsomoon.
-No onkai sitä enneki pikku hönös soitettu. Muistatsä jumalauta sen keikan siel Vääksyssä. Voi vittu.
-Joo elävästi. Sä putosit lavalta.
-Ja kansa huusi hulluna, ku oltii nii vitu hyvii.
-No et ainakaa jännittäny kamalasti. Jätkä oli ku räkää, ku raahattii takahuoneesee toipumaa, et saatii taas pystyy tauon jälkee.
-Joo sillo mul ei noussu pystyy.
-Otetaa toi I wannah hold your hand. No jumalauta jätkä... ethä sä ees pysy penkillä. Painu himaa selvii siitä. Treenistä ei tuu hevon vittuu, jos me joudutaa viel paimentaa sua.
-On siin kans kavereita mulla... mä oon kato vässynyy... kato ... I wannah fuck my haaand... vittu.
-Lähe hei himaa. Kaadat kalustoa. Usko jo. Oot kyl sen verran kanttuvei.
-Läski pää Ile. Paska jätkä. Jos mä kuule otan snadit nokoset eka.
-Kuha oot hiljaa etkä örise.
-Mikä helvetin natsi sä oikee kuule luulet olevas? Mä vedän tollasii nippuu kakskyt tusinas jumalauta.
-Älä jätkä käy kiinni. Kuulitsä.
-Okei. Mä lähden jätkät mut kenties vika kerran.
Vittu ne heitti mut ulos sieltä. Mä keksin viel nille jotaa. Mä kusen Ilen tomiin...

-Sinä olet hieman myöhässä. Meinasin jo ottaa vastaan seuraavan mutta kun tuli kutsuttua tämä Pekkarinen. Hän on hypnologi.
-Pena vaa.
-Kun olemme kerran jäljessä aikataulusta Pekkarinen voi aloittaa kanssasi. Olemme käyneet hänen kanssaan yhdessä kaiken ainestosi lävitse, joten minua ei tässä tarvita. Siirrän oman vastaanottoni toiseen huoneeseen ja te voitte jäädä tähän. Näkemiin herra Pitkänen... niin tai Pena.

-Testaan aluksi suggestioalttiuttasi. Tässä on kaksi väripintaa. Näkyykö mielestäsi niitten keskellä kolmas, keltainen.
-Joo...
-Selvä. Katsopa nyt tarkemmin. Itseasiassa siinä ei ole kolmatta väriä. Annoin vain sinulle suggestion siitä.
-Nii... kai...
-Seiso nyt selin minua vasten. Kantapäät yhdessä... juuri noin. Minä lasken nyt... yksi... kaksi... joka kerran, kun sanon numeron sinä huojahdat hieman huomaatko? Jatkan laskemista ja huojahdat joka numerolla hieman enemmän... kolme... neljä... aavistuksen verran enemmän... olen takanasi. Sinun ei tarvitse pelätä kaatuvasi koska olen takanasi ja otan sinut kiinni... viisi... kuusi...

-Olet nyt taantunut ajassa tasan vuoden taaksepäin. Kerro mitä näet.
-Me ollaan katsilla... me ollaan asentamassa antennii kerrostaloo... Kuju on mukana. Mä kannan keikkalaukkuu ja sillon masto ja haravat...

-Kun lasken kymmeneen olet tilanteessa, jossa sait ensimmäisen sairaskohtauksesi... yksi, kaksi, kolme...
-Me seistää liikennevaloissa... ja sit toi maisema... jotenki muuttuu... mä en nää... mä en tunne paikkaa... silti se... on jotenki tuttu.
-Pystyt helposti muistamaan mitä tapahtui tuon tilanteen aikana. Kerro mitä näet.

(lapsen äänelleä)
-Äiti itkee kamalasti. Tänne tuli metästä joku mies, joka kerto et isä loukkaantu pahasti just ku ne metästi. Se oli yks puuma kai... Poppamies sano et se oli jonku paholaise riivaama. Se oli hyökänny puusta isän kimppuun ja purru sitä tänne niskaa.
Miehet oli leiriytyny siihe ja ne sano, et ne anto isälle kyl kaikkee mahollista. Tänne ne sitä ei, ne sano nii, pystyny kuljettaa. Viidakko oli siel tosi vaikeeta ja ne sano, et isä ei ois kestäny tota matkaa.

- Menet muutaman päivää eteenpäin ajassa, mitä näet nyt?

Metästä tuli yks isän metästyskaveri ja se sano, et isä o kuollu. Tai, niinku ne sano, isä on menny autuaammille metästysmaille.
En mä ymmärrä mitä toi kuallu oikee tarkoittaa? Oon varma, ett mun isä ei oo mitää kuallu. Se tulee kyl joku päivä tuolt metän reunast niin ku se aina. Sielt metästysmailta. Jos ollaa jossaa autuailla mailla, voidaan sielt kai tulla poiski.

Äiti itkee ja itkee, eikä se oo kuulevinaa mun ajatuksii. Mua ei itketä. Ootan isää kotiin.
Me olla pikkusiskon kaa päivät tääl kyläs. Me saadaa ruokaa, millo mistäki. Aina joku kylän äiti kuttuu meijät majaan ja me vietetään öit kavereitten kans.
Yks kerta mä vaa kekkaan, et meijän pitää käyä kysymäs isää poppamieheltä. Joku sano, et se on jutellu useesti kuolleitten kans. Näin mä oon kuullu.
Se on vanha mies. Se istuu majan edes miettimäs. Ei se nää meitä. Mä yritän seistä mahollisimman lähellä sen naamaa. Jos sil o vaik huono näkö.
Kastehelmi ei oo iha yhtä kiltti, se potkasee sitä. Se säpsähtää hereille ku unest ja sit se kysyy kuinka me voidaa. Hö. Kyl se tietää, iha yhtä hyvin kuin me, mite me voidaa.
-Ollaan tultu sun luo tapaamaa isää. Tai ainaki, et saatas silt jotaan, vaik terveisii äidille. Sen pitäs lopettaa se sen itku ja alkaa keittää meille ruokaa.
-Tulitte oikean paikkaan. Haen majasta piipun, jotta voin käydä isäänne tapaamassa hämärän tuolla puolen.

Se laittaa piippuun jotaan semmosest pussist, jonka se toi mukana sielt majast. Sit se liikahtaa, ku aikois nousta,... mut sit se muuttaa mieltä ja pyytää mut hakee kekäleen... jostaa nuotiost.
Oon tosi nopee juoksija ja aika äkkii sen suussa pöllyää palavan piipun kitkerä käry.
Se käskee meit menee vähän kauemma. No, ettei me jouduta sen mukana hämärän valtakuntaa. Vihkiytymättömille sielt ei kuulemma oo paluuta. Savu on mun mielest, tosi pahan hajust. Meen mielellää kauemmas. Pikku sisko ei älyy ja kiskasen sen pois siit savust.
Poppamiehe silmät menee kii ja mä luulen, et se taas nukahtaa.
Me ootetaan iha hermoina. Muuta ei tapahu, kuin ett se poppamiehe kädes ollu piippu putoo maaha ja sammuu. Iteksee. Pikkusisko on menos potkasemaa sitä taas mutta mä estän. Luulen, et se ei nyt auta. Oon itekki kyllästyny oottamaa poppamiehen paluuta sielt hämärän valtakunnast. Juku, pitäiskö mun ite vetästä sauhut siit piipust, et nää isäasiat alkais selviimään?

-Nyt olet seuraavassa päivässä. Kerro mitä näet...

Seuraavana päivänä... me ollaan menos poppamiehen maja ohi. Se istuu taas siin majan edess. Se on ihan pois. Ku eilenki. Tervehdin sitä mutt kai vähä liian kovaa. Mä luulin, et se taas nukku. Nyt silmät auki. Se vastaa rauhallisel äänel...
-Olen toki vanha mies mutta en vielä heikko kuulolta.
Ette siis malttaneet odottaa paluutani? Olisin saanut kertoa isänne terveiset tuoreeltaan.
-Sä näit isän? Mä sanoi äidille, että isä on eloss siel autual jossaan. Mitä se sano? Oliks se parantunu? Koska se tulee takas?
-Maltahan pikku ystäväni. Elämän ja kuoleman ero ei ole suuri mutta peruuttamaton. Isäsi on sinulle ja tälle maailmalle kuollut mutta hän elää toisessa maailmassa ja toisessa ajassa. Ehkä vielä joskus saatat itsekin hänet tavata mutta silloin et tiedä tästä ajasta. Nyt hänellä on kaikki hyvin. Niin hyvin kuin ihmisellä koskaan voi olla. Hän on kukkeimmassa iässään ja vahva kuin villihärkä. Riittäkööt se hänen voinnistaan. Terveisinä hän pyysi sanomaan rakkaalle pojalleen, ettei hän käyttäisi toistamiseen sisartaan alligaattorin syöttinä. En käsitä, mitä lienee sillä tarkoitti? Pyysi sinua myös huolehtimaan pikkusisarestasi aikuiseen ikään asti, niin kuin hän itse olisi tytärtään hoitamassa.
Äidille hän pyysi välittämään terveisiksi sanat, jotka hän lausui, nähdessään äitisi sopivan vaimokseen. Ne veisivät viestin häneltä, jota kukaan meistä muista ei voisi tietää. Mikäli äitinne muistaa sanat, hän tulee saamaan rauhan lopuksi elämäkseen.
Käyn itse sanat hänelle viemässä, jotta ette unohtaisi tai sotkisi niitä. Jaa... Hän myös puhui sinun ja sisaresi tulevaisuudesta ennustavia asioita. Koska hänelle aika on merkityksetön, on hän voinut nähdä asioita eteenpäin. Et ehkä voi nuoresta iästäsi johtuen tietää, että mikäli äitisi ei välittömästi avioidu, hän joutuu jonkun setänne perheeseen. Yksinäinen vaimo ei pysty huolehtimaan ravinnosta tai perheen elannosta. Te kulkisitte normaalisti joko hänen mukanaan tai jonkin toisen sukulaisen hoiviin, mutta hän, isäsi, on nähnyt teille toisenlaisen tulevaisuuden.

Tämä kyläpahanen on jo muinaisista ajoista ollut erään kaukaisen, itseään edistyksellisenä pitävän kansan kauppakumppani. Tietämättömät puhuvat jumalista.
Kansa elää kaukaisessa maassa suuren veden takana ja heitä kutsutaan Azteekeiksi. Noin viiden tai kuuden vuoden välein sieltä purjehtii suuri laiva vaihtamaan kylässämme metsästettyjä ja muokattuja villieläinten taljoja, joista arvokkaimpana he pitävät jaguaarin nahkaa. Tätä, joka on minunkin romuluisilla harteillani.
Näillä matkoillaan Azteekit saattavat ottaa mukaansa orvoiksi jääneitä lapsia. Nämä lapset ovat kylläkin tähän asti olleet täysin orpoja, niin että en nyt tiedä miten teidät heille voin antaa. Äitisi tuskin koskaan suostuu teistä luopumaan. Lähden nyt tapaamaan äitiänne. Pysytelkää vielä jonkin aikaa poissa kotoa, jotta äidillenne jäisi yksinäisyyttä miettiä viestiä, jonka hänelle vien.

Me kävellää Kastehelmen kans ympäri sitä kylää. Ei me oikee tiietä minne mennä ja koska siskostkaa ei oo mulle mitää seuraa, mä mietin itekseni kaikkee, mitä se poppamies oli puhunu.
Se on ainaki varma, että isä ei ollu kuollut, niin ku mä olin äidille heti sanonu. Nyt se sais siit todisteen, eikä enää vois ohittaa mun sanoja.
Mitä se poppamies oli puhunu Azteekeista? Olin joskus miesten iltanuotiolla kuullu, et joku sano sen nimen mutt muuta en siit paljo tiiä. Ehkä ne oli keskustellu miesten keske turkiksist, joit ne Azteekit sit vaihtais. Jos ne Azteekit kävis tääll aina viiden kevään jälkee, ne vois tulla iha koska tahaan. Jaa, mutt sanoha se poppamies, viiden, kuuden kevään välein. Emmä kyl tiä mitä se viis ja kuus tarkottaa? Kai aika pia. Mull ei oo kai pitkää aikaa oottaa sitä, joka sit muuttas mun elämän?
Olikoha Azteekit kilttei? Poppamies oli puhunu niist melko lempeesti. Niinku melkee jumalist? Ei pahoist ihmisist kukaa puhu nii. Sitä paitti ei isä mua ja siskoo, pahojen ihmisten, tai jumalien mukaa päästä.

Mä oon iha ajatuksissa ja mä kävelen iha vahingos pois kylästä,vuorille johtavaa polkuu. Mä tuun yhtee kohtaan, jost voi nähä kaukana näkyvän meren. Se on vaan sinistä. Väriviiva. Niinku taivas.
Mull ei oo oikee käsityst tost merest. En oo koskaan päässy sinne. Kalastajat ei ota lapsii mukaa. Oon kai liian pieni. Aina ne sanoo, et oon liian pieni.
Saaliina sielt merelt oli tuotu tosi mahtavii kaloi. Ne olis vaivatta pystyneet nielaisemaa mut tai pikkusiskon. Hieman mua kauhistutti. Entä jos Azteekkien kanootti kaatuis keskell tota merta? Just ku mä mietin näit juttui, tuntuu ihan ku lämmin käsi ois koskenu mun olkapäätä.
Mä säikähän ja mä käännyn, mut ketään ei oo siin takan. Mä aattelen, et se on varmaan isä, joka tuli lohduttaa mua. Se varmaa seurais meit, jos me mennää mihi tahaa ja auttas, jos tulis jotaa. Vaik vaikeeta.
Mull o semmone olo, niinku rauhalline. Mikää juttu, ku ois joskus jossaa, ei nyt pelota, ei sit yhtää. En pelkäis ees kuolemaa. Sillo pääsis isän luo...

-Kun lasken kymmeneen, olet oma yliminäsi. Mitä nyt näet?
-Olen... jossakin... itseni ulkopuolella, yläpuolella... ruumiini makaa sängyssä.
-Mikä saa Pentin sairastumaan?
-Pentti on...
-Niin mitä on?
-Se kuuluu Pentin kohtaloon.
-Miten niin?
-Pentin on elettävä sellainen vaihe tässä elämässä.
-Oletko sitä mieltä, että ihmisellä on olemassa montakin elämää?
-Ihmisellä on lukuisia elämiä. Ennen ihmistä on lukemattomia elämiä.
-Elääkö Pentti unessaan uudelleen jotain aikaisempaa...
-Elää... osittain, tai ei oikeastaan...
-Sinä siis väität Pentin yliminänä, että Pentti joutuu rangaistukseksi jostain aikaisemmasta, kohtaamaan ja käymään läpi asioita nykyisessä elämässään.
-En väitä mitään.
-Juurihan niin sanoit.
-Vastasin kysymykseesi.
-Onko Pentti tässä elämässään tehnyt väärin?
-Pentti on vajavainen.
-Millä lailla.
-Hän on... unohtanut... osan itseään...
-Tarkoitatko muistia tässä elämässä? Muistaako sielu jotain sitten?
-Tavallaan ei... se vain muokkaa minuutta ja tuo siihen siksi kohtalon…
-Miten Pentti on voinut sitten unohtaa jotain?
-Minulla ei ole sellaista sanaa... häneltä puutuu jotain...
-Miten hän voi sitten muistaa unessaan edellistä elämäänsä, jos hänen sielunsa ei kerran muista sitä?
-Hänelle... näytetään se ulkopuolelta.
-Hmm... kuka näyttää?
-... sille ei ole nimeä... en voi kertoa... se on...
-Kuvaile jotenkin muilla sanoilla.
-...yksi... ja monta...en voi... heikkenen... ... kuluu liikaa...
-Mitä kuluu? Hyvänen aika! Mieshän on kalman kalpea.